Maapakolaisella, tuolla perimmässä Pohjolassa, joka kantaa norjalaisen
Finmarkenin nimeä, on vivahdus viehättäväisyyttä ja suloutta, kaiku
huolirunoisesta runollisuudesta, jonka joku sokea sattuma on tuonne
korkealle Jäämeren rantamia vasten viskannut, ja jonne se sitten on
jäänyt kätketyksi ja -- unhoitetuksi.
Kiiruhtakaammepa tuonne ylänkö maisemalle, nyt kun kesä on vielä: sillä
Ultima Thulen (perimmän Pohjolan)[1] kesä on onnistunein kuva
ihmiselämästä. Sehän on sangen lyhyt. Se on verrattava liljahan, joka
tänään kukoistaa, mutta huomenna pätsiin heitetään.
Roima saappaat vedämme jalkoihimme ja kiiruhdamme Nordlandenin kolean
ja alastoman louhikko rannikon ohitse, jonka tuhannet vuonot
viileskelevät kaitaisiksi kaistaleiksi, ja jota sataiset saaret
seppelöivät ja jäisen meren vaahdot valelevat, ohi Nordlandenin, jonka
monet monituiset, oudot asiantuntemattomat Finmarkeniksi luulevat.
Sen meripeikkojen ja aavetten ohi kiiruhdamme, ohitse sen
einehittömiksi hartaudellisesti kieltäytyneiden kallioiden ja
hirmuttavan jylheyden, me riennämme Pohjolahan!
Tunturiryhmät muuttuvat täällä vähitellen laakeammiksi ja eheämmiksi,
ne laskeutuvat laaksoihin vähittäin viettävinä ja kauniimmin kaartavan
muotoisina. Hongat kohisevat harvemmassa, sammalien valtakunta alkaa
nyt.
Valkoinen jäkälä levitäksen auringon paisteessa niinkuin viti
Finmarkenin tundralla[2], muuramet kutovat keltaisen, vedeltä välkkyvän
vaipan, ja hernekasvien tuoksun täyttämä ilma virtaa meitä vastaan.
Olemme nyt ylähällä Pohjolan kehäkkeessä!
Vastenmielisesti kääriytte levätteihinne ja ajatuksissanne alatte jo
jäätyä.
"Olemmehan ylähäll' ijäisessä jäässä ja ikuisessa lumessa!"
Ei, eipä toki! Ettepä kenties koskaan ole etäämmäll' olleet totuutt'
aavistamatta.
Finmarken ei ole ikuisen jään eikä sadunsankarien maa. Siell' ovat
laveat tasangot, joita syvät vuonot ja lohirikkaat joet yhdistävät,
siell' on Bardo ja tuo kaunis Monselven, jossa vehreät niityt, aarnio
hongikot, hyvin rakennetut talonpojan talot, kypset mansikat ja
viinamarjat matkustajan saavat hämmästyneenä mykäksi; siell' on
kahden-, kolmenkymmenen penikulman pituisia laaksoja, joita pitkillä
piustoilla haaksikululle kelpaavat Alten- ja Tenojoet vettävät, ja
joiden rehevät ruohokot ja lehdekkäät lehtimetsät aaltoilevat.
Joka kesä tulee monenvärisiä muuttolintuja ylähälle Finmarkeniin. Nämä
kirjavat vieraat ovat tulleet tänne kesää viettämään Englannista,
Saksasta, Ranskasta, Ameriikasta, onpa Hispaniasta ja Itaaliastakin
joukkohon joutunut. Laulavin, kaakottavin ja pakinoivin parvin
asettuvat nämä jokien äyräille ja ylängöille.
Kesän kuluttua palajavat nämä kuitenkin takaisin -- alas etelään päin.
Jokien varret jäävät autioiksi, ja tunturitasangot ovat tyhjinä, mutta
heidän iloisen laulunsa, pakinansa ja naurelunsa kaiku on jäljelle
jäänyt. Tunturit ovat sen säilyttäneet ja uskollisesti kertovat sitä.
Tässä kaukaisessa maassa tulvailee vuoden kolmena kuukautena monta
kansallisuutta, ja juuri sentähden, että se on tuoll' etäällä ja niin
eroitettuna. Näyttääpä siltä kuin tämä ei kuuluisikaan "maailmaan" ja
juuri sentähden "maailma" etsii sitä.
Finmarkenin rannikoita vastaan vuosittain taittuvat kuohuvan ja
metelöitsevän maailman meren hyöteet ja joka kerta hyökäyksen takaisin
taittuessa, on se heittänyt yhtä ja toista, huonoa ja hyvää ylös näille
rantamaille.
Maailman suuren soittokunnan saattama kaiku yhtämittaa kajahtelee
tuonn' ylös Ultima Thulehen. Kansa siell' on puoliks erakoita, puoliks
yhteiselämän ihmisiä, ja täss' ilmiöss' on juuri sen suur' omituisuus.
Kiittää tulee edellämainittua keskuuselämän vaikutusta, joka
kalastajille samall' antaa selkeämmän ja laveamman ajatuspiirin kuin
luuliskaan.
Finmarkenissa poreilee sampanja, jot'ei missään muualla
Skandinaaviassa; se kumpuaa ja -- vaahdoten ylitsevuotaa. Täm' on se
maa, miss' "aikoinansa norjalaisitta ruhtinassuvuill' oli
olopaikkansa," eläen ylöllisyydessä ja ylpeydessä, vaikkapa vaan
perikato olikin oven edessä, ja tämmöinen ulkomaan loisteliaisuus on
takistainnut tämän maan kuorettomiin kivihin.
Sinertävillä Alten- ja Tenojo'illa finmarkenilaisen valkoiset
venhepurjeet liehuvat niinkuin kalalokin siivet!
Auringon helteiset laaksot, koivukumpuen koreilevat ja peitetyt
pehmoisilla sammalvaipoilla niinkuin sametilla!
Riemuitsevat linnut ja tuoksuvat kukkaset, kuik' olette tulleet tänne
näin korkealle?
Hämmästyneinä kysäisette Te:
"Kuinka on mahdollista kaikki tämä pohjoisen leveyden 70 asteella? Mik'
ihme on luonut tämän?"