1. LUKU.

Maapakolaisella, tuolla perimmässä Pohjolassa, joka kantaa norjalaisen

Finmarkenin nimeä, on vivahdus viehättäväisyyttä ja suloutta, kaiku

huolirunoisesta runollisuudesta, jonka joku sokea sattuma on tuonne

korkealle Jäämeren rantamia vasten viskannut, ja jonne se sitten on

jäänyt kätketyksi ja -- unhoitetuksi.

Kiiruhtakaammepa tuonne ylänkö maisemalle, nyt kun kesä on vielä: sillä

Ultima Thulen (perimmän Pohjolan)[1] kesä on onnistunein kuva

ihmiselämästä. Sehän on sangen lyhyt. Se on verrattava liljahan, joka

tänään kukoistaa, mutta huomenna pätsiin heitetään.

Roima saappaat vedämme jalkoihimme ja kiiruhdamme Nordlandenin kolean

ja alastoman louhikko rannikon ohitse, jonka tuhannet vuonot

viileskelevät kaitaisiksi kaistaleiksi, ja jota sataiset saaret

seppelöivät ja jäisen meren vaahdot valelevat, ohi Nordlandenin, jonka

monet monituiset, oudot asiantuntemattomat Finmarkeniksi luulevat.

Sen meripeikkojen ja aavetten ohi kiiruhdamme, ohitse sen

einehittömiksi hartaudellisesti kieltäytyneiden kallioiden ja

hirmuttavan jylheyden, me riennämme Pohjolahan!

Tunturiryhmät muuttuvat täällä vähitellen laakeammiksi ja eheämmiksi,

ne laskeutuvat laaksoihin vähittäin viettävinä ja kauniimmin kaartavan

muotoisina. Hongat kohisevat harvemmassa, sammalien valtakunta alkaa

nyt.

Valkoinen jäkälä levitäksen auringon paisteessa niinkuin viti

Finmarkenin tundralla[2], muuramet kutovat keltaisen, vedeltä välkkyvän

vaipan, ja hernekasvien tuoksun täyttämä ilma virtaa meitä vastaan.

Olemme nyt ylähällä Pohjolan kehäkkeessä!

Vastenmielisesti kääriytte levätteihinne ja ajatuksissanne alatte jo

jäätyä.

"Olemmehan ylähäll' ijäisessä jäässä ja ikuisessa lumessa!"

Ei, eipä toki! Ettepä kenties koskaan ole etäämmäll' olleet totuutt'

aavistamatta.

Finmarken ei ole ikuisen jään eikä sadunsankarien maa. Siell' ovat

laveat tasangot, joita syvät vuonot ja lohirikkaat joet yhdistävät,

siell' on Bardo ja tuo kaunis Monselven, jossa vehreät niityt, aarnio

hongikot, hyvin rakennetut talonpojan talot, kypset mansikat ja

viinamarjat matkustajan saavat hämmästyneenä mykäksi; siell' on

kahden-, kolmenkymmenen penikulman pituisia laaksoja, joita pitkillä

piustoilla haaksikululle kelpaavat Alten- ja Tenojoet vettävät, ja

joiden rehevät ruohokot ja lehdekkäät lehtimetsät aaltoilevat.

Joka kesä tulee monenvärisiä muuttolintuja ylähälle Finmarkeniin. Nämä

kirjavat vieraat ovat tulleet tänne kesää viettämään Englannista,

Saksasta, Ranskasta, Ameriikasta, onpa Hispaniasta ja Itaaliastakin

joukkohon joutunut. Laulavin, kaakottavin ja pakinoivin parvin

asettuvat nämä jokien äyräille ja ylängöille.

Kesän kuluttua palajavat nämä kuitenkin takaisin -- alas etelään päin.

Jokien varret jäävät autioiksi, ja tunturitasangot ovat tyhjinä, mutta

heidän iloisen laulunsa, pakinansa ja naurelunsa kaiku on jäljelle

jäänyt. Tunturit ovat sen säilyttäneet ja uskollisesti kertovat sitä.

Tässä kaukaisessa maassa tulvailee vuoden kolmena kuukautena monta

kansallisuutta, ja juuri sentähden, että se on tuoll' etäällä ja niin

eroitettuna. Näyttääpä siltä kuin tämä ei kuuluisikaan "maailmaan" ja

juuri sentähden "maailma" etsii sitä.

Finmarkenin rannikoita vastaan vuosittain taittuvat kuohuvan ja

metelöitsevän maailman meren hyöteet ja joka kerta hyökäyksen takaisin

taittuessa, on se heittänyt yhtä ja toista, huonoa ja hyvää ylös näille

rantamaille.

Maailman suuren soittokunnan saattama kaiku yhtämittaa kajahtelee

tuonn' ylös Ultima Thulehen. Kansa siell' on puoliks erakoita, puoliks

yhteiselämän ihmisiä, ja täss' ilmiöss' on juuri sen suur' omituisuus.

Kiittää tulee edellämainittua keskuuselämän vaikutusta, joka

kalastajille samall' antaa selkeämmän ja laveamman ajatuspiirin kuin

luuliskaan.

Finmarkenissa poreilee sampanja, jot'ei missään muualla

Skandinaaviassa; se kumpuaa ja -- vaahdoten ylitsevuotaa. Täm' on se

maa, miss' "aikoinansa norjalaisitta ruhtinassuvuill' oli

olopaikkansa," eläen ylöllisyydessä ja ylpeydessä, vaikkapa vaan

perikato olikin oven edessä, ja tämmöinen ulkomaan loisteliaisuus on

takistainnut tämän maan kuorettomiin kivihin.

Sinertävillä Alten- ja Tenojo'illa finmarkenilaisen valkoiset

venhepurjeet liehuvat niinkuin kalalokin siivet!

Auringon helteiset laaksot, koivukumpuen koreilevat ja peitetyt

pehmoisilla sammalvaipoilla niinkuin sametilla!

Riemuitsevat linnut ja tuoksuvat kukkaset, kuik' olette tulleet tänne

näin korkealle?

Hämmästyneinä kysäisette Te:

"Kuinka on mahdollista kaikki tämä pohjoisen leveyden 70 asteella? Mik'

ihme on luonut tämän?"

André Kautokeinolainen: Kertomus perimmästä Pohjolasta · 第 6 / 37 题