Pieni näytelmä, joka seuraavassa kertomuksessa lukijan silmäin eteen
tuodaan, tulee varmaan usealle näyttämään jokseenkin haaveelliselta,
melkeinpä, niin sanoakseni, luonnottomalta, mahdottomalta
pääjohteellensa; mutta se ei kuitenkaan sisällä yhtäkään tapausta, ei
yhtäkään luonnetta, eik' ainoatakaan olosuhdetta, joll' ei olisi
todellisuudess' ollut vastattavata kuvaansa, vaikk'ei juuri kaikki
olekaan tapahtunut Kautokeinossa, niin on Ultima Thule kuitenkin ollut
näyttämönä kaikelle, samoin kuin -- itse kapinaan katsoen -- _ei niin
ainoata_ lausumaa ole käytetty, jok' ei sanasta sanaan olisi
lappalaisten itsensä puhumaa.
Kun minä tänä norjalaisen Finmarkenin historian kauhuaikakautena olin
vaan lapsi, niin on minun, tosiasioita tutkaillessani, täytynyt neuvoja
etsiä samoista lähteistä, joihinka historiallisten romaanien
kirjoittajat alinomaa saavat turvautua -- useimmiten sill' edulla, että
myöhempi sukupolvi arvostelee asioita tarkemmin ja tasapuolisemmin kuin
saman aikainen, ja että sellaiset olosuhteet, jommoiset täss' on
esitetyt, Ultima Thulen seutujen kaltaisina, usein näkyvät kirkkaimmin
etäämmältä katseltuina.
Mutt' eipä kuvaus kuitenkaan ole sen vähempää saanut eläkettä
siltä valtaavalta vaikutukselta, jonka lapsensielu sai tuona
unhoittumattomana talvi-iltana, jona hirmusanoma salaman nopeudella ja
mahdilla saapui Tromsö'hön vanhempaini kotihin, johon se ensin ehti,
piispan ja piirinamtmanin isälläni vieraissa ollessa, ja levitti hätää
sekä hirmua herätti jokaiseen mieleen; jonka tuottamasta, tuimasta
hermotäristyksestä minun äitini pian kolmivuotinen sairaus on alkuansa,
ja joka vaikutus sentähden on minua siit' alkain aina seurannut,
synkeänä ja unhoittumattomana muistona.
Perimmäinen Pohjola tarjoo suurimmassa mitassa jotakin seikkailun
tapaista ja elämässä tavatonta, joka usein voittaa fanttasiian
(mielikuvimon) rohkeimmatkin luonnokset.
Päähenkilön suhteen on minun erittäin muistutettava, ett' alkuperäinen,
originaali, jonka minä tunsin, isinensä ja äitinensä olivat henkilöitä,
todellisuuden lihaa ja verta, jonka ne harvat norjalaiset, mitkä
olivat persoonallisessa tuttavuudessa heidän kanssansa, voivat kyllin
kyllä todistaa, eroitus originaalin ja kopian välillä on siinä
tosiasiassa: originaalin (alkuperäisen) runoelmat eivät koskaan
edemmäksi ennättäneet kuin hänen omihin kätköihinsä, jota vastaan hänen
elämänsä oli paljoa seikkailusempi ja vieläkin romantillisempi kuin
kopia onkaan uskaltanut hänet esittää, aivan pelkästä pelosta, ett'
ehkä kertomuksen luotettavaisuus tehdään epäilyksen alaiseksi.
Nämä todet tapahtumat ovat kumminkin, niin paljo kuin mahdollista,
käärityt runon verhoihin, mutta tähän on vaatinut kunnioitus vielä
eläviä henkilöitä kohtaan. Erityiset ajankohdat ovat muutetut ja
sovitetut niihin vaatimuksiin, joihin runon supistettu muoto
välttämättä pakoittaa.
Suomalaiset, nuo skandinaavilaisten ja venäläisten maiden alkuasukkaat,
ovat aikojen kuluessa jakautuneet moniin pienempiin heimokuntiin, jotka
kaikki, aina itsistä Suomenmaan suomalaisista Pohjolan kääpiöihin,
lappalaisiin (samilaisiin) ovat kauas eroitetut ja lienevätpä vienossa
vihollisuudessakin toistensa kanssa. He ovat kirjallisessa suhteessa --
etenkin Norjassa -- harvoilla poikkeuksilla, yhtä viljelemätön vainio
kuin itse pohjoisnavan seutumaat, joku sielutieteellinen terra
incognita (nimensä ilmoittamaton maa), ja minä olen päättänyt uhrata
osan heikkoja voimiani pienelle koetukselle, valaistakseni heidän
elämänsä kohtia.
Jos nyt tämä minulle edes joinkin onnistua vois, niin olis tuo jonakuna
sydämen kiitoksena minun puolestani Ultima Thulelle, jonka taivahan
alla minä ensin valon näin, jonakuna tervehdyksenä sille kansalle, jota
minulla, vaiherikkaan elämäni ajalla, on niin usein ollut syy oppia
tuntemaan ja myötätuntoisuuden lämpimyydellä rakastamaankin. Se on
myöskin jonakuna rukouksena niille kristityille, olkootpa he sitten
norjalaisia, ruotsalaisia tai suomalaisia, jotka järjestävät
kauppapalatsia ja säätävät laitoksia puutetta kärsiväin ihmisten
paraaksi, ett'eivät _kokonaan_ unhoittaisi heitä, heitä jotka Ultima
Thulen tundrilla, viluisilla vaeltelevat.
Jokainen, ken oppii tuntemaan näitä pohjoisnapaseudun poikia ja
tyttöjä, on aivan varmaan havaitseva heidät sekä armeliaisuutta että
rakkautta ansaitseviksi.
Laura Kieler.
Köpenhavn, Huhtikuussa, 1879.