I.

Hän oli hyvin levollinen ja tyyni mies, ja hän istui hetkisen muurin

harjalla vakoillen vaaroja, joita saattoi piillä kosteassa pimeydessä.

Mutta hänen kuulonsa luotinuora tapasi vain näkymättömien puiden

lomitse puhaltavan tuulen suhinaa ja huojuvien kuusien oksain kahinaa.

Tuuli kantoi siivillään tiheää sumua, ja vaikk'ei hän saattanutkaan

nähdä sumua, hän tunsi sen kosteuden kasvoillaan, ja muuri, jolla hän

istui, oli märkä.

Hän oli äänettömästi kiivennyt muurin harjalle ulkopuolelta, ja

äänettömästi hän liukui maahan sen sisäpuolelle. Hän otti taskustaan

sähkölyhdyn, mutta ei käyttänyt sitä. Oli tosin pimeä, mutta hän

ei halunnut valoa. Lyhty kädessä ja sormi sytytinnastalla hän

kulki pimeydessä. Maa tuntui samettisen pehmeältä ja kimmoisalta

hänen jalkainsa alla, sillä sitä peitti kuiva havu-, lehti- ja

multakerrostuma, jota ilmeisesti ei oltu liikutettu vuosikausiin.

Lehvistöt ja oksat hankasivat häntä, mutta oli niin pimeä, ettei hän

kyennyt niitä väistelemään. Pian hän rupesikin kulkemaan käsi eteen

tunnustelemaan ojennettuna, ja monen monesti käsi törmäsi karkeihin

puunrunkoihin. Hän tiesi, että hänen ympärillään oli vain puita,

hän aavisti niitä kohoavan korkealle joka taholla, ja hänellä oli

kummallinen tunne omasta äärettömästä pienuudestaan keskellä mahtavia

runkoja, jotka olivat kallellaan hänen yläpuolellaan ja minä hetkenä

tahansa olisivat voineet musertaa hänet. Edessäpäin oli talo, hän tiesi

sen, ja hän odotti tapaavansa tien tai polun, joka johtaisi sinne.

Kerran hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut satimessa. Joka

puolella hänen hapuileva kätensä kohtasi puita ja oksia, ja sitten hän

joutui sakeaan pensastiheikköön, josta ei tuntunut lainkaan pääsevän

pois. Silloin hän sytytti varovasti lyhtynsä ja suuntasi sen valon

maahan jalkojensa juurelle. Hän kulki hitaasti ja varovasti ja antoi

lyhtynsä valaista kaikkia esteitä. Hän näki korkearunkoisten puiden

keskellä aukeaman ja kääntyi sitä kohden, sammutti lyhtynsä ja kulki

pitkin kuivaa maanpintaa, jota yläpuolella oleva tiheä lehvistö oli

suojannut tihkuvalta sumulta. Hänellä oli hyvä paikallisvaisto, ja hän

tiesi lähestyvänsä taloa.

Mutta silloin se tapahtui — se aavistamaton ja odottamaton. Laskiessaan

jalkaansa maahan hän astui jollekin pehmeälle ja elolliselle, mikä

nytkähti hänen ruumiinpainonsa alla ja ponnahti pystyyn. Hän loikkasi

syrjään ja kumartui tehdäkseen uuden loikkauksen, minne tahansa,

jännittyneesti odottaen tuntemattoman hyökkäystä. Hän odotti hetken,

ihmetellen, mikähän kumman otus oli osunut hänen jalkansa alle, sillä

se ei äännähtänytkään eikä edes hievahtanut enää, vaan ilmeisesti

vaani yhtä kiihkeästi kuin hänkin. Jännitys kävi sietämättömäksi. Hän

kohotti lyhtyään, painoi nastaa, katsoi... ja häneltä pääsi kova kauhun

parkaisu. Hän odotti näkevänsä mitä tahansa, säikähtyneen vasikan

tai vuohen tai raivostuneen leijonan, mutta ei sitä, mitä hän näki.

Lyhdyn räikeä, kirkas hohde valaisi hänelle silmänäpäyksellisesti

näyn, jota hän ei olisi unohtanut tuhannessakaan vuodessa — pitkän

ja vaaleaverisen miehen, jolla oli vaalea tukka ja parta ja joka oli

apposen alasti lukuunottamatta pehmeiksi parkittuja mokkasiineja ja

vyötäisverhoa, mikä näytti vuohennahalta. Miehen käsivarret ja jalat

olivat paljaina, samoin hartiat ja suurin osa rintaa. Miehen iho

oli sileä ja karvaton, mutta auringon ja tuulen purema, ja sen alla

liikahtelivat voimakkaat lihakset kuin paksut käärmeet.

Mutta ei vain tämä, niin odottamatonta kuin se olikin, ollut saattanut

muurin yli tullutta miestä huudahtamaan. Hänen kauhunsa oli aiheuttanut

toisen kasvojen kuvaamattoman hurja ilme, villipedonkiilto inisen

sinisissä silmissä, joita valo tuskin häikäisi, havuneulasia täynnä

oleva tukka ja parta ja toisen peloittava vartalo, joka kyyristyi

heittäytyäkseen hänen kimppuunsa. Hän näki kaiken tämän yhdessä

välähdyksessä, ja hänen huutonsa vielä kestäessä outo olento teki

hyppäyksensä, hän heitti sitä lyhdyllään ja viskautui itse maahan. Hän

tunsi toisen jalkojen törmäävän kylkiluihinsa ja karkasi pystyyn ja

pakoon villimiehen ryskähtäessä raskaasti suulleen pensaikkoon.

Kun tuli hiljaista, pakenija pysähtyi ja jäi polvilleen odottamaan.

Hän kuuli toisen liikahtelevan, hapuilevan häntä, eikä hän uskaltanut

ilmaista itseään jatkamalla pakoyritystään. Hän tiesi, ett! pensaat

kahisisivat ja että häntä ajettaisiin takaa. Kerran hän veti esille

revolverinsa, mutta pani sen jälleen pois. Hän oli saavuttanut taas

rauhallisuutensa ja toivoi pääsevänsä poistumaan metelittä. Hän kuuli

useasti, miten mies kierteli tiheikössä häntä etsien ja seisahtui

välillä hiljaa kuuntelemaan. Se herätti hänessä mielijohteen. Hänen

toinen kätensä nojasi lahonneeseen puupalaseen. Hän hapuili ensin

ympäristöään pimeässä saadakseen selville, oliko siinä heilahdustilaa

kädelle, otti sitten puupalasen maasta ja heitti sen menemään. Se

ei ollut iso, ja se lensi kauas, osuen kovasti ruskahtaen johonkin

pensaaseen. Hän kuuli olennon karmaisevan pensaikkoon, ja sillä aikaa

hän ryömi pakoon. Hän konttasi hitaasti ja varovaisesti siksi, kunnes

hänen polvensa kastuivat kosteasta mullasta. Kuunnellessaan hän ei

erottanut mitään muuta kuin tuulen vaierruksen ja oksilta putoilevain

kastepisarain tipahtelun. Yhtä varovasti kuin ennen hän kohosi pystyyn,

meni kivimuurille, kiipesi sen yli ja oli jälleen tiellä.

Hän haparoi pensaikkoon, veti sieltä polkupyörän ja valmistautui

hyppäämään sen selkään. Hän oli juuri asettamassa sitä oikeaan

asentoon, kun hän kuuli, kuinka raskas ruumis tömähti hypystä maahan,

ilmeisesti jaloilleen. Hän ei vitkastellut sekuntiakaan, vaan rupesi

juoksemaan kädet polkupyörän ohjaustangolla, kunnes pääsi hyppäämään

satulaan, sai jalkansa poikimiin ja alkoi ajaa. Takanaan hän kuuli

jalkojen nopeaa töminää tieltä, mutta hän loittoni eikä sitten kuullut

enää mitään.

Pahaksi onneksi hän oli sattunut kääntymään selin kaupunkiin ja

joutui nyt matkaamaan yhä ylemmä vuoristoon. Hän tiesi, ettei siellä

ollut yhtään poikkitietä, mille päästä kääntymään. Ainoa mahdollinen

paluutie kulki oudon hirviön olinpaikan ohi, eikä hän tohtinut kohdata

sitä. Puoli tuntia ajettuaan, kun tie jyrkentymistään jyrkentyi, hän

laskeutui pyörältä. Varmuuden vuoksi hän jätti pyörän tien varteen,

kapusi aidan yli, mikä ilmeisesti rajoitti jotakin vuorilaidunta,

levitti sanomalehden maahan ja istuutui.

"Uhhuh!" pääsi häneltä ääneen, kun hän kuivasi kasvoiltaan hikeä ja

kosteutta.

Ja "Uhhuh!" toisti hän pyörittäessään savuketta ja pohtiessaan, miten

päästä palaamaan.

Mutta hän ei lähtenyt paluuta yrittämään. Hän päätti pysyä poissa

vaaralliselta tieltä pimeän ajan, ja hän torkkui pää polvien varassa ja

odotti aamun valkenemista.

Hän ei tietänyt, miten kauan oli torkkunut, kun hän heräsi nuoren

aavikkosuden haukuntaan. Katsellessaan ympärilleen ja todetessaan,

että haukunta tuli hänen takanaan olevasta metsänreunasta, hän näki,

miten yö sillä välin oli muuttanut muotoaan. Sumu oli hälvennyt,

tähdet ja kuu loistivat, ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli tullut ihana

Kalifornian kesäyö. Hän koetti uinahtaa jälleen, mutta aavikkosuden

haukunta häiritsi häntä. Puoliunissaan hän kuuli villiä ja ihmeellistä

laulua. Kun hän katseli ympärilleen, hän havaitsi aavikkosuden

lopettaneen mekastuksensa ja juoksevan pitkin harjanteen lakea, ja

sen jäljestä juoksi, nyt laulamatta, sama alaston olento, jonka hän

oli kohdannut huvilan puutarhassa. Susi oli nuori aavikkosusi, ja se

oli joutumaisillaan kiinni kun kilpajuoksu katosi katselevan miehen

näkyvistä. Hän värisi kuin kylmästä noustessaan pystyyn, kiipesi aidan

yli ja istui pyöränsä selkään. Mutta mitään muuta hän ei saattanutkaan

tehdä, ja hän tiesi sen. Hirvittävä olento ei enää ollut hänen ja Mill

Valleyin välillä.

Hän ajoi huimaa vauhtia mäkeä alas, ja sen alla olevassa käänteessä

hän pimeässä osui tiellä olevaan kuoppaan ja lennähti suin päin

ohjaustangon ylitse.

"Tänä yönä minua ei totisesti onni potki", mutisi hän tutkiessaan

polkupyöränsä murtunutta haarukkaa.

Ja hän heitti käyttökelvottoman polkupyörän olalleen ja alkoi taivaltaa

jalkapatikassa. Vihdoin hän saapui puutarhan kivimuurin kohdalle, ja

melkein kuvitellen nähneensä vain unessa tämänöiset tapahtumat hän etsi

tieltä jälkiä ja löysikin sellaisia — isoja mokkasiininjälkiä, joiden

varvaspuoli oli painunut syvälle tien tomuun. Kumartuessaan niitä

tarkastamaan hän kuuli äkkiä saman kamalan laulun, minkä oli kuullut

vuorilaitumella. Hän oli nähnyt hirviön ahdistavan aavikkosutta ja

tiesi, ettei pitäisi puoliaan kilpajuoksussa. Eikä hän yrittänytkään

sitä, vaan tyytyi piiloutumaan pimeän turviin toiselle puolelle tietä.

Ja jälleen hän näki saman olennon, joka muistutti alastonta miestä:

se juoksi tietä pitkin nopeasti ja kevyesti ja lauloi samalla.

Olento seisahtui aivan hänen kohdalleen, ja hänen sydämensä lakkasi

lyömästä. Mutta sen sijaan että olisi lähestynyt hänen piilopaikkaansa,

olento hypähti ilmaan, tarttui tien varrella kasvavan puun oksaan ja

ponnahteli reippaasti oksalta oksalle kuin apina. Se kiipesi sillä

lailla kymmenkunta jalkaa muurin yläpuolelle ja heittäytyi muurin

ylitse toiseen puuhun, hyppäsi sitten maahan ja katosi näkyvistä.

Toinen katseli menoa hämmästyneenä, odotti muutamia minuutteja ja lähti

sitten vaellustaan jatkamaan.