Mailta ja meriltä N:o 3.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.
1.
»Nyt hän on kiinni! Kiinni saivat!»
Poikasia kulki etunenässä. Hurjaa vauhtia he mennä pyyhkäisivät
kadulle jyrkkää alamäkeä etuporttia kohti. Sitten tulivat sällit
verstaista, hevosenkengittäjät etumaisina. Palvelustytöt jättivät
ruukkunsa kaivolle. Taloista tulla tupsahtivat porvarit ja naiset, ja
vaaliruhtinaallisen amtmannin kauniit tyttäret kurottautuivat katsomaan
ikkunoista.
Häntä kuljetettiin torikatua. Sotamies kulki edellä tehden tietä
keihäsvarrellaan. Sitten tuli torvensoittaja ja rumpali. Torvensoittaja
puhalsi samaa kappaletta, jota hän itse ja toverinsa olivat puhaltaneet
toissapäivänä vaaliruhtinasta vastaanotettaissa. Silloin ei ollut
tungos torilla ja liike kaduilla suurempi kuin tänäänkään, eikä ollut
odotettavissa mitättömämmät kestit kuin toissapäivänä. Miksikä ei siis
torvensoittaja soittaisi samaa kappaletta, jonka kaupungin urkuri
oli valinnut soitettavakseen hänen ruhtinaallisen armonsa saapuessa?
Rumpali taas noudatti toista periaatetta: joka kerta, kun hän astui
jonkun neitosen ohi, iski hän kaikin voimin vasikannahkaan, joka parkui
pahasti, lennätti pölyä ympärilleen ja herätti naurua.
Rumpalin takana asteli vanki, kädet selän taakse sidottuina. Hänen
puseronsa oli siekaleina, mustat hiukset riippuivat hujan hajan
kasvoilla. Vasemmassa ohimossa oli leveä haava, josta veri vuoti
virtanaan.
Se mies vasta oli puolustanut itseään! Yksin viittä vastaan.
Kaksi oli hän paiskannut tantereeseen, ennenkuin he saivat hänet
alleen. Ja kun he olivat saaneet hänet kumoon, oli hän tempaissut vielä
yhden mukanaan, joka unohtikin nousta pystyyn.
Näin puhelivat sällit keskenään. Mutta tytöt, jotka katselivat
ikkunasta, mustakutrinen Judith ja hänen leikkitoverinsa, vaalea
Agathe, kuiskivat toisilleen hiljaa, jotta ei kolmas kuulisi: »Sääli
kaunista, nuorta verta! Katsoppa, mitenkä hänen silmänsä salamoivat!
Ja mitenkä hän astelee ylpeänä, ikäänkuin olisi mikäkin ritari! Totta
tosiaan minä en tiedä meidän herroistamme yhtäkään, jonka kanssa niin
mielelläni menisin tanssimaan!»
Samaten ajattelivat ja puhelivat myöskin tytöt kadulla. Mutta
siitä huolimatta ei kukaan oikeastaan säälinyt häntä, ei vanhat
eikä nuoretkaan, naiset eikä miehetkään. Hän oli näet ventovieras
ihminen, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt vasta kun toissapäivänä,
jolloin hän ilmestyi tanssimaan tuonne lehmuksen alle yläportilla.
Siellä oli hän vähän aikaa tapellut vaaliruhtinaan jousenjännittäjän
kanssa ja tappanut hänet. Miten se oli tapahtunut, sitä ei osannut
kukaan selittää. Nuo kaksi miestä olivat vaihtaneet muutamia sanoja,
rynnänneet toisiinsa jo käsiksi, ja samassa makasi toinen verissään,
toinen tunkihe joukon läpi ja hävisi läheiseen metsään. Ruhtinaan
ratsumiehet olivat heti ajaa karauttaneet pitkin katuja kaupungista
ulos ja hälyyttäneet liikkeelle ympäristöllä olevien kylien asukkaat.
Kaikenlaista joutilasta joukkoa oli jalkeilla etsimässä karkulaista
lähimetsistä, he kun toivoivat saavansa sievän kiinniottopalkkion.
Muutamat näistä olivat onnistuneet saamaan käsiinsä karkulaisen,
mutta suoriusivat siitä huvista monilla mustelmilla, haavoilla ja
jäsenvammoilla.
Tällaista tiesivät miehet kertoa. Naisväki taas oli ottanut selvää,
minkä tytön tähden nuo molemmat vieraat olivat iskeneet yhteen. Ja kun
saatiin tietää, että se oli vaunumestarin Veronika, ihmeteltiin entistä
enemmän, sillä Veronika oli vielä lapsi ja oli ensi kertaa ollut
tanssitilaisuudessa. Pojat eivät olleet koskaan hänestä puhuneet, eikä
yksikään naisista ollut huomannut, että hän olisi kaunis. Sitävastoin
tiedettiin, että hän oli köyhä ja ettei hänellä ollut sukulaisia eikä
tuttavia. Ja kun ei murhattukaan liikuttanut mitenkään ketään, niin
seurattiin koko tapahtumaa ainoastaan uteliaisuudesta.
Kaupungin isillä sekaantui tähän uteliaisuuteen tyytyväisyyttä, joka
sai heidät hykertelemään käsiään. Sen jälkeen näet kun vanha ruhtinatar
oli kuollut tuolla linnassa, leskenasunnossaan, ei heillä ollut sen
muurien sisäpuolella ollut yhtään maan hallitsijahuoneen jäsentä. Nyt
kun vaaliruhtinas oli käymässä heidän luonaan, toivoivat he saavansa
hankituksi itselleen muutamia etuoikeuksia tapauksen muistoksi.
Mutta kun he onnettomuuden jälkeisenä päivänä kävivät tervehtimässä
häntä, niin oli Ottheinrich ahdistanut heitä vihaisena, aivan kuin
he olisivat olleet syynä siihen, että hänen palvelijansa murhattiin.
He vakuuttivat olevansa tähän ilkityöhän syyttömiä kuin Betlehemin
lapset ja säälivänsä murhattua kuin omaa veljeänsä. Mutta Ottheinrich
oli armotta kääntänyt heille selkänsä, ja he olivat alakuloisina
tallustelleet kukin kotiinsa. Sitä tyytyväisempiä olivat he nyt siitä,
että vaaliruhtinaan ratsumiesten ei ollut onnistunut saada kiinni
ilkityöntekijää, vaan kaupungin porvareiden. Missä vain senvuoksi kaksi
raatiherraa tapasikin toisensa tungoksessa, he onnittelivat toisiaan
ja tuumivat keskenään, että kiinniottajille pitäisi antaa yhteisistä
varoista kunniapalkinto vaaliruhtinaan palkkion lisäksi ja noille
kolmelle haavoittuneelle vielä päälliseksi kipurahoja.
Ottheinrich oli juuri noussut ruokapöydästä, kun melu läheni linnaa.
Hän meni ikkunan luo ja silmäili pitkin katua meluavaa joukkoa kohti.
»Ketähän he tuolla kuljettavat kaupunkiin? Totta vieköön, samalla
soitolla, jolla he ottivat minut vastaan!»
Silloin törmäsi vanha linnanvouti ovesta sisään.
»Teidän armonne! He ovat saaneet kiinni hänet, ovat saaneet kiinni!»
»Kenen?»
»Tuon miehen, joka surmasi teidän Fritsinne.»
»Jopa jotakin!» huudahti vaaliruhtinas ja riensi ulos sellaisenaan, pää
paljaana, kotinutussa.
Kun rumpali huomasi korkean herran, otti hän tehtävänsä vakavalta
kannalta ja löi mahtavasti tahtia. Torvensoittaja yhtyi siihen
kaksinkertaisella innolla ja soitti marssin viimeiset sävelet
fortissimossa. Molemmat soittoniekat asettuivat vaaliruhtinaan
vasemmalle puolelle. Torvensoittaja käänsi soittimensa ylösalaisin ja
rumpali lopetti kappaleen pontevalla pärinällä.
Ottheinrich iski heihin vihaisen katseen ja kysyi heiltä olan yli:
»Oletteko pitäneet minua toissapäivänä narrina vai teettekö nyt narrin
vaaliruhtinaaksi?»
Torvensoittaja, joka juuri veti henkeä, unohti sulkea suunsa, ja
rumpali aukaisi suunsa selko selälleen. Näin he töllistelivät molemmat
kysyvästi toisiaan, sillä he eivät ymmärtäneet, piilikö vaaliruhtinaan
sanojen takana juomarahoja vaiko selkäsauna.
Ottheinrich astui portaita alas ja katseli pahantekijää,
»Sääli miestä!» mutisi hän partaansa. Sitten sanoi hän kansanjoukolle:
»Tuolta miespoloiselta vuotaa verta. Hänen haavansa täytyy pestä ja
sitoa!»
»Hänen haavansa pitää pestä!» »Se pitää pestä!» »Vettä ja pyyhin
tänne!» »Missä on pesijä?» »Eikö pesijä ole vielä täällä?»
Tällaisia huutoja kuului tungeskelevasta väkijoukosta. Ei kukaan
tiennyt, noudettaisiinko todella pesijä, eikä yksikään liikkunut
paikoiltaan. Silloin astui joukosta kainosti muuan neitonen. Hän oli
aivan nuori ja hento, tukka vaalea, silmät siniset, kainot. Hänellä oli
kädessä saviastia, ja hänen käsivarrellaan riippui loistavan valkoisia,
laskoksella olevia liinasia. Hän meni vangin luo, laski saviastian
maahan ja alkoi pestä haavaa, katsomatta oikealle tai vasemmalle.
»Se on oikein, neitiseni!» sanoi vaaliruhtinas. »Polvistu maahan, mies,
jotta neiti voisi paremmin auttaa sinua!»
Vanki katsahti nyt ensi kerran laupeudensisareen. Hänen kasvonsa
kirkastuivat, hän kumarsi syvään hänelle ja laskeutui polvilleen
katukivitykselle.
Lapsukainen punastui korvia myöten. Hänen hoikat sormensa vapisivat,
mutta hän rohkaisi mielensä urheasti ja hengitti niin syvään, että se
kuulosti melkein huokaukselta. Sitten hän teki tehtävänsä loppuun asti
varmasti ja harkitusti, taitavasti ja näppärästi.
»Minä kiitän teitä!» sanoi mies ja nousi pystyyn. Neitonen sieppasi
astiansa maasta ja katsomatta ylös pujahti väkijoukkoon samaanne päin,
mistä oli tullutkin.
Haavaa pestäessä ja sidottaissa oli vaaliruhtinas tarkkaavaisesti
tähystellyt polvistuvan miehen kasvonpiirteitä ja antanut sitten
katseensa harhailla ikäänkuin olisi muistutellut jotakin, mitä ei
voinut saada mieleensä.
Kun tuo miespoloinen oli noussut seisaalleen, palautti ruhtinas
katseensa, silmäili vankia ja sanoi: »Irroittakaa hänen kätensä!»
Sidotun miehen synkistä silmistä kuvastui ruhtinaalle kiitollinen katse.
»Ei toki, armollinen herra!» sanoi pormestari ja astui esille
raatimiesryhmästä. »Hän pannaan syvimpään tyrmään, eikä sinne viedä
yhtään vankia vapain käsin. Niin vaativat säännöt.»
»Hyvä. Mutta hän on poikkeuksena säännöistänne. Irroittakaa hänen
kätensä!»
»Anteeksi! Tämä mies ei ole ainoastaan tehnyt tuota moitittavaa murhaa,
vaan on lisäksi kiinniotettaessa pidellyt pahoin kolmea miestä.»
»Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän taisteli henkensä puolesta.
Ovatko nuo kolme minun miehiäni?»
»Ne ovat meidän kaupunkimme porvareita, räätäli, naulaseppä ja
turkkuri.»
»Mutta mitä on teidän porvareillanne tekemistä tuon miehen kanssa?
Jääkööt kotiinsa ja pitäkööt omastaan huolen. Vai onko heitä kutsuttu?»
»Ei, vaan kiitettävällä innolla ovat he kilvan lähteneet liikkeelle
vapaaehtoisesti, palvellakseen teidän armoanne.»
Ottheinrichin hyvänsuopa ilme synkkeni.
»Niinpä saavat he itse pitää hyvänään, mitä ovat itselleen hankkineet!
Huonon palveluksen he ovat minulle tehneet! Tämä mies olisi voitu
vangita minun lähdettyäni teidän kaupungistanne. Luuletteko te, että on
hauskaa tuomita ihminen päätään lyhemmäksi?»
»Oi, armollinen herra», sanoi amtmanni ja astui ruhtinaan luo, »hän
ei tule tuottamaan Teille mitään vaivaa! Jättäkää hänet meille! Me
tuomitsemme hänet, kun te olette poissa.»
»Minä olen maan korkein tuomari», sanoi ruhtinas ja loi lyhyen
silmäyksen puhujaan. »Velvollisuuttani en jätä täyttämättä. Irroittakaa
vangin kädet!»
Käsky lausuttiin korotetulla äänenpainolla. Nyt ei enää vastustettu.
Kahleet putosivat maahan, ja mies ojenteli käsivarsiaan.
»Lupaa minulle, että et karkaa!»
»Lupaan sen!» sanoi vanki nostaen oikean kätensä.
Ottheinrich näki käden, mutta nosti heti katseensa siitä.
»Tiedätkö, kuka sinua puhuttelee?»
»Kukapa ei tuntisi teidän ruhtinaallista armoanne Ottheinrichiä, Reinin
vaaliruhtinasta?»
»Sinä olet ollut Heidelbergissä ylioppilaana», jatkoi vaaliruhtinas.
»Minä olen nähnyt sinut ylioppilaan vaipassa.»
Nuori mies kalpeni ja puristi ohuet huulensa yhteen.
Ottheinrich tarkasteli tuon poloisen repaleista pukua ja puhui edelleen:
»Sinä olit kaksi yötä metsässä, mutta ilma on kaunis ja sammal kuivaa.
Sinun vaatteesi olivat jo sitä ennen siinä kunnossa, jossa niitten ei
olisi pitänyt olla. Sinä olet mennyt kulkurien luokkaan ja vieläpä
huonompaankin seuraan. Vanhemmillasi on jo ollut huolia tähtesi, ja nyt
sinä seisot lopulta murhamiehenä edessäni.»
»Minun täytyi puolustaa henkeäni. Tuo toinen hyökkäsi kimppuuni.»
»Vanha virsi!» huusi kuningas vihaisesti. »Missä on se neitonen, jonka
tähden miehet ottelivat? Tuotakoon hän tänne!»
Mutta se ei ollut tarpeen. Joukko jakaantui kahtia, ja sama
neitonen, joka äsken oli sitonut haavan, astui kainosti esille, pää
alaspainuneena, mutta aivan rauhallisena ja varmana.
»Eikö tämä ole meidän laupeudensisaremme?» huudahti vaaliruhtinas
ihmeissään. »Lapsi kulta, sinä kuulut vielä äidin helmoihin, ja sinun
tähtesi täytyy kahden miehen menettää henkensä. Katsoppa minuun.»
Veronika nosti kauniit silmäluomensa ja katsoi orvokinsinisillä
silmillään vaaliruhtinasta kasvoihin.
»Tunnetko tuon miehen?»
»Hän tanssi kanssani toissapäivänä.»
»Tunsitko sen miehen, jonka hän pisti kuoliaaksi?»
»Hänkin tanssi toissapäivänä kanssani.»
»Kumman heistä olit tuntenut aikaisemmin?»
»En kumpaakaan. Molemmat näin vasta ensimäisen kerran toissapäivänä.»
»Kenen kanssa sinä olit, kun tappelu alkoi?»
»En kummankaan. Mutta he tahtoivat molemmat samalla kertaa tanssia
kanssani, ja minä suostuin hänelle.»
»Kenelle?»
Veronika osoitti päällään vankia.
»Kumpi tarttui ensin puukkoon?»
»Minä näin ainoastaan hänen puukkonsa välähtävän.»
»Tyttö valehtelee!» jyrähti siihen vanki.
»Vaiti!» kuului vaaliruhtinaan käsky. »Ja joskin toinen ensimäisenä
olisi temmannut puukkonsa, niin se ei puhu puolestasi. Sillä sillä,
jonka veitsi niin helposti osuu toisen ruumiiseen, hyppelee se jo
tupessakin. Valmistaudu kuolemaan. Huomenna, kun aamukellot ovat
laanneet soimasta, sovitat sinä ilkityösi päälläsi.»
Mies poloinen lyyhistyi kokoon.
Ottheinrich katseli häntä säälien.
»Kehdossa ei sinulle ole laulettu, että näin kuolet. Missä elävät
vanhempasi? Mikä on nimesi?»
Nuorukainen vaikeni.
»Etkö sinä vastaa minulle?»
»Minä olen hyvien ihmisten lapsi. Sallikaa minun olla mainitsematta
nimeäni ja syntyperääni. On kylläksi, että vanhemmillani on murhetta
tähteni. En tahtoisi tähän vielä lisätä häpeätä.»
Silloin muuan raatiherra meni ruhtinaan luo ja sanoi: »Eikö pitäisi
kuitenkin tehdä hänelle tämä kiusallinen kysymys?»
Vihainen silmäys säikäytti hänet takaisin.
Ruhtinaan katse kääntyi taas tuomitun puoleen ja tutki häntä kuin
mitäkin arvoitusta.
»Sinä olet poikennut hyveen tieltä ja kulkenut pahan polkuja. No niin.
Me olemme kaikki syntisiä. Mutta miksi et ole ruvennut sotamieheksi,
jotta olisit voinut saada kunniallisen kuoleman? Nyt joudut sinä
pyövelin käsiin.»
»Keisarilla on rauha kaikkialla.»
»Unkarissa jo toraillaan», virkkoi vaaliruhtinas vilkkaasti. »Pian
alkaa taas sota turkkilaisia vastaan. Siellä tarvitaan reipasta väkeä.
Miksi et ole mennyt sinne?»
Nuorukainen huokasi syvään.
»Mielelläni menisin, kun vain voisin!»
Vaaliruhtinas näytti kamppailevan ajatuksissaan. Sitten hän pudisti
surullisesti päätään ja sanoi:
»Se on nyt liian myöhäistä. Mutta kuule! Jos sinä ilmoitat minulle
nimesi ja syntyperäsi, niin sinuun ei koske se miekka, joka riippuu
mestari Hannun naulassa, vaan sinä kuolet kuulan lävistämänä. Kolme
ristirintaista soturia, jotka minä vartavasten etsin, pitävät
siitä huolen. Sano minulle nimesi hiljaa, ja minä annan sinulle
ruhtinaallisen kunniasanani: se jää omaksi salaisuudekseni, mitä sinä
minulle sanot.»
Vaaliruhtinas meni miehen luo ja asetti korvansa tämän suun eteen.
Mutta sieltä ei kuulunut kuiskaustakaan, vaan mies kääntyi poispäin ja
lausui ääneen: »Anteeksi, että vaikenen. Te tunnette äitini ja isäni.
Siksi vaikenen.»
Vaaliruhtinas näytti hämmästyneeltä. Hän iski tutkivan katseensa
nuorukaisen kasvoihin, mutta hänelle ei palautunut mitään muistiin.
»No niin», sanoi hän vihdoin, »kuolet siis tuntemattomana. Kuulan
annan sinulle kuitenkin lahjaksi. Huomen-aamulla, aamukellojen tuolla
ylhäällä tornissa tauottua soimasta, saat kuulasi juuri tässä paikassa
kuten kunnon sotamies ainakin, joka muuten oli rehti mies, mutta rikkoi
leirioikeutta vastaan. Viekää hänet kunnialliseen vankilaan», sanoi
ruhtinas kääntyen raatiherrojen puoleen. »Minä tahdon niin. Lähettäkää
hänelle pappi, jotta tämä olisi koko yön hänen luonaan. Mutta papin
tulee jättää hänet rauhaan, jos hän sitä haluaa, Milloin soivat
aamukellot?»
»Päivän sarastaessa, neljän aikaan.»
»Neljän aikaan tulee hänen olla tässä paikassa, ja heti kun kellot ovat
soineet — Jumala olkoon kanssasi, poikani!»
Ottheinrich katsoi vielä kerran häntä syvälle silmiin, mutta löytämättä
mitä etsi.
Nuorukainen tavoitteli puristaakseen ruhtinaan kättä, mutta
Ottheinrich oli jo kääntynyt poispäin. Hän kutsui luokseen muutaman
nuoren aatelismiehen ja mainitsi tälle lisäksi korpraalin ja kolme
muskettisoturia. Sitten hän huusi: »Kuulkaapas, herrat, tehdäänpä pieni
ratsastusmatka viheriään metsään harrastaaksemme metsämiehen ammattia!»
Kun ruhtinas neljännestuntia myöhemmin astui kaitoja kiertoportaita
alas, jotka veivät hänen huoneestaan pihalle, oli hän, likinäköinen
kun oli, vähällä juosta kumoon erään naisolennon, joka oli polvillaan
varjoisimmassa paikassa.
»Kuka siinä? Kuka täällä on polvillaan? Nouskaa! Kuka te olette? Mitä
te haluatte?»
Haamu jäi paikoilleen. Mutta kaksi kättä kohoutui rukoilevasti häntä
kohti, samoin kasvot, joilla kyyneleet virtana vuotivat.
Ottheinrich kumartui kurotettujen käsivarsien väliin ja katseli kasvoja.
»Sinähän se olet, tyttöseni? Mitä sinä tahdot?»
»En sanonut äsken kaikkea», nyyhkytti neito. »Minä näin vain hänen
veitsensä vilahtavan, koska katselin ainoastaan häntä enkä toista
ollenkaan.»
»Vai niin! Entä onko sinulla vielä jotain sanottavaa?»
»On. Minä pyydän, säästäkää hänen henkensä.»
»Heitä sellaiset pyynnöt, lapsi kulta! Onko hän sinulle sanonut, mistä
hän on kotoisin?»
»Ei, mutta luulen, että hän on Nürnbergistä.»
»Miksi niin luulet?»
»Koska hän sanoi, että Nürnbergissä tanssitaan muuatta tanssia toisin.»
»Nürnbergissä? Nürnbergissäkö?»
Vaaliruhtinas alkoi vaivata muistiaan. Hän oli usein ollut Nürnbergissä
ja tutustunut useihin Nürnbergin naisiin. Olisikohan se —
»Tiedätkö, mikä on hänen nimensä?» kysyi vaaliruhtinas.
»Hänen etunimensä on Sabinus. Enempää en tiedä.»
Silloin ikäänkuin valkeni vaaliruhtinaalle kaikki.
»Sabine!» sanoi hän itsekseen.
»Säälikää häntä ja pelastakaa hänen henkensä!» tyttö rukoili.
»Mene kotiin, lapsi», sanoi vaaliruhtinas liikutettuna. »Heittäydy
kotona polvillesi ja rukoile Jumalaa, että Hän olisi ystävällesi
armollinen, minä en voi mitään. Missä olisi oikeudenmukaisuus, jos
ruhtinaat koko kansan nähden ottaisivat kunkin persoonan huomioon? Kun
aamukellot huomenna varhain soivat, silloin rukoile entistä palavammin,
sillä viimeisen kellon kumahduksen tauottua kuuluu kolme laukausta, ja
kolme kuulaa lävistää hänen rintansa. Sinä kuulet sen, lapsi, ja minä
myöskin. Siiloin itket sinä ja minä myöskin. Mene!»
Ottheinrich astui hänen ohitsensa. Oven edustalla huusi hän pihalle:
»Riisukaa hevosilta satulat! Minä en lähdekään metsälle.»
Syviin mietteisiin vaipuneena hän nousi portaita mennäkseen
huoneeseensa välittämättä tyttösestä, joka pujahti hänen
ohitsensa. Tunnin toisensa perästä kuuli kamaripalvelija, joka oli
vastaanottohuoneessa, hänen astelevan edestakaisin. Samaan aikaan
polvistui Veronika kammiossaan vuoteensa ääressä ja rukoili, mutta
ei sitä, että Jumala olisi armollinen vangin sielulle, vaan että Hän
antaisi sen onnistua, mitä hänellä itsellään liikkui mielessä. Kun isä
huusi hänelle, nousi hän pystyyn, silitteli pukunsa tasaiseksi ja pani
tukkansa järjestykseen. Hänen huulensa olivat kokoon puserretut. Ulos
mennessään kuiskaili hän itsekseen: »Kun huomenna aamukellot soivat...
Ne eivät saa soida, eivät saakaan!»
2.
»Minne sinä vielä menet, Veronika?»
»Menenpä vielä hetkeksi tädin luo tuonne alapäähän kaupunkia.»
»Sinähän olet unohtanut kehräämisesi.»
»Tänään ei kehrätä, me vain vähän jutustamme keskenämme!» Veronika
asteli kiirein askelin katua. Kulmauksessa vilkaisi hän taakseen ja
riensi edelleen, mutta ei oikealle köysitorin poikki, minne olisi ollut
mentävä, jos mieli tädin luo, vaan hävisi kirkon muurin suojaan, jonka
lounaiskolkkaan pieni katu päättyi. Hän astui nyt viheriätä polkua,
joka kulki kirkkomaan ja vallihaudan välillä. Kirkkomaan muurilla istui
kaksi poikaa pitäen pitkää ongenvapaa polun yli onkien vallihaudasta.
»Kivennuoliaisiako te ongitte?»
»Sinä kosketit meidän onkisiimaamme, tuhma tyttö!» sanoi se pojista,
joka piteli vapaa, ja nosti samassa ongen ilmaan, Veronika seurasi
muuria seuraavaan kolkkaan asti ja kääntyi siellä. Näin tuli hän
kirkkomaan kapeaan pohjoispäähän, joka yhtyi linnan suojavalliin. Hän
katseli polkua pitkin pituutta: ei yhtä ihmistä näkyvissä. Ei tuolla,
puolenkaan vallihautaa, missä polku kulki kaupungin muurin alatse,
ollut yhtä sielua, ja yhtä tyhjä oli valli, jonka jyrkkään päähän polku
loppui.
Veronika meni tälle rinteelle asti ja nousi sitten kapeita rappusia,
joiden alimaiset portaat nojasivat kirkkomaan muuria vasten.
Viidenneltä portaalta oli helppo nousta muurille. Mutta ensin hän
tähysteli kirkkomaalle ja linnan ikkunoihin päin sekä pitkin muuria.
Molemmat poikaset olivat häneen selin ja katselivat ongensiimaa
pitkin vallihautaan. Kirkkomaalla oli hiljaista. Mutta linnan toisen
kerroksen viimeisessä ikkunassa aivan linnankirkon vieressä seisoi
pitkä, hartiakas mies katsellen linnanpihan ja kirkkomaan nurkkauksen
yli iltataivaan viimeistä hohdetta pilvissä. Veronika oli aivan tämän
katseen linjalla, mutta hänen ei tarvinnut pelätä, että tuo linnasta
katsoja hänet huomaisi, sillä hänen vartalonsa peittyi syreenin
taajaan lehvään ja leveihin kukkaterttuihin. Hän vilkaisi taakseen.
Hänen takanaan ja edessään molemmilla poluilla vallihaudasta alkaen
ja tuonnempana kaupungin muureilla ei näkynyt ketään. Näin odotti hän
levollisesti, että tuo mies vetäytyisi linnan ikkunan luota pois. Hän
katseli sinne tarkkaavasti. Mahtava iltarusko heijastui kirkkaasti
linnan seinään ja valaisi miehen kasvoja avonaisen ikkunan ääressä. Se
oli vaaliruhtinas. Yhtäkkiä pyörähti vaaliruhtinas ympäri ja hävisi
huoneen pimeään. Veronika odotti hetkisen ja oli jo aikeissa heilauttaa
itsensä muurille. Mutta silloin tuli taas pimeästä esille tuo haamu.
Vaaliruhtinas nojasi kätensä rintasuojukseen ja katseli ulos. Näin
hän seisoi muutamia hetkiä. Sitten hän kääntyi hiljalleen ympäri ja
meni takaisin pimeään. Hän näytti kävelevän edestakaisin huoneessaan.
Veronika odotti, kunnes hän taas tuli näkyviin, ja kun hän sitten
uudestaan käänsi selkänsä, nousi Veronika oksien lomitse muurille,
tarttui molemmin käsin oksatukkuun ja hyppäsi kirkkomaan puolelle. Puu
taipui hänen painostaan, ja Veronikan hajalla olevat kiharat leveine
nauhoineen hulmusivat sinne tänne. Hän pujahti viheriän ruohikon
poikki muurin suojaan ja juoksi vanhojen hautakivien ja kaikenlaisten
pensaitten taitse ja tuli piilossa olevaan kirkonkoIkkaan juuri tämän
muurin ja esillepistävän portin välille. Hän istuutui sorakasalle,
missä oli hyljättyjen hautakivien palasia, ja katseli yli kirkkomaan
niitä samoja rusopilviä, joihin Ottheinrichinkin katse suuntautui joka
kerta, kun hän tuli ikkunaan, joka nyt oli Veronikan yläpuolella.
Päivänvalo sammui, puitten varjot tulivat himmeiksi ja sulivat yhteen,
hämärä laskeusi maahan, ja taivas tuli harmaaksi. Alkoi tuulla
raikkaasti, raidat alkoivat humista juhlallisesti. Muuan rastas alkoi
laulaa hautuumaan toisessa päässä, ja ääneti odottavan tytön vieressä
vastasi tähän pieni tiainen vienolla viserryksellään. Veronika katseli
puuhun, jonka latvasta lintu lausui mietteensä. Mutta hän ei voinut
nähdä lintua, oli jo niin pimeä. Hän kuuli, mitenkä vaaliruhtinas
rykäisi korkealla hänen yläpuolellaan ja mitenkä ikkuna suljettiin.
»Tuuli puhaltaa hänen huoneeseensa ja sammuttaa kynttilän», ajatteli
Veronika ja pani kätensä ristiin, sillä iltakellot alkoivat soida.
Veronikan lausuttua rukouksensa kellot soivat yhä edelleen.
»Olisivatkohan nämä jo aamukellot? ajatteli hän ja kuunteli. »Ehkä!
Iltatähtihän on samalla aamutähti.»
Viimeinen kumahdus kaikui, rastas ja tiainen olivat vaijenneet. Kuului
piiskan läimäys etäältä, mutta ei vaunujen kolinaa. Iltatähti sai
tovereita ympäri taivaan lakea. Taivaan ja maan välillä liiteli yö.
»Nyt on oikea hetki», puheli itsekseen Veronika. Hän nousi ja meni
hautuumaan poikki ristien ja hautakivien ohi, puitten suojassa
vastakkaiseen kulmaukseen. Täällä kohosi ilmoille muurien välissä pieni
kivinen rakennus, missä säilytettiin hautauskapistuksia. Veronika
tunsi paikat. Olihan haudankaivajan tytärvainaja ollut hänen mieluisin
leikkitoverinsa. Hän tiesi, mitenkä ovi avattiin. Heti edessä oikealla
piti olla tikapuut.
Mutta ei ollutkaan. »Nämä ovat paarit, jotka ovat asetetut muuria
vasten. Mutta aivan vieressä tuntuu olevan piena ja tuossa toinen!
Esille vain, mikä lienetkin! Panemme sitte kaikki entiseen
järjestykseen. Tule esille!»
Hän asetti tikapuut vasemmalle olalleen ja palasi samaa tietä
nurkkaansa.
»Voi toki!» Hänen tikapuunsa olivat pimeässä takertuneet johonkin
hautaristiin. »Tuon alla maan povessa lepää entinen oikeudenpalvelija.
Älä ole minulle vihoissasi, en tehnyt tätä tahallani! — Mitä liikkuu
takanani? Älä ole vihainen, hyvä vanha Nikolaus! Minä olen Veronika,
joka kerran toi sinulle keppisi kaupungin vallihaudasta, kun olit
humalassa. Auttakaa kaikki hyvät henget....»
Veronika menetti hetkeksi tajuntansa meikein kokonaan. Hänestä tuntui,
kuin täytyisi hänen taas heittäytyä maahan, kuten tuolla portaitten
ääressä, kun vaaliruhtinas astui portaita alas raskain askelin.
Hän tunsi itsensä niin heikoksi toimiakseen yksin. Mutta lopulta
hän veti reippaasti ilmaa keuhkoihinsa. Tikapuut hän oli asettanut
viereensä nojaamaan kirkkomaan muuria vasten ja katseli korkeuteen.
Tuolla ylhäällä oli musta juova; se oli ikkuna, mistä hän niin monen
monta kertaa oli manalle menneen leikkitoverinsa kanssa mennyt
kirkkoon. Ensin oli hän sen tehnyt uteliaisuudesta tirkistelläkseen
ja koetellakseen noita kaikkia juhlallisia esineitä, mutta sittemmin
intohimoisesta halusta saada nukahtaa ruhtinaallisen penkin pehmoisilla
patjoilla. Kun he viimeisen kerran olivat tulleet tästä sisälle,
sai hänen ystävättärensä kuolintautinsa. Hän oli näet ensin istunut
korkean syreenin latvassa ja viskellyt maahan tuoksuvia, valkoisia
kukkaterttuja. Silloin oli aurinko paahtanut hänen ohimoilleen, ja taas
kirkossa sisällä oli koleata ja kylmää kuin kellarissa. »Jos sinä vielä
eläisit, Margarete, niin olisimme nytkin kahden!»
Veronika asetti tikapuut seinää vasten ja nousi niitä ylös. Hän painoi
vähäsen peukalolla ikkunaan: se ponnahti auki sisäänpäin. Kylmä henkäys
lehahti pimeästä vastaan.
Ennenkuin Veronika astui aukosta sisään, hän katsoi vielä taaksensa.
Kuu oli varmaankin noussut, sillä kirkkomaassa oli hämärä. Veronika
etsi ystävättärensä ristiä. Tuolla se välkkyi syreenipuun alla, jonka
latvasta haudankaivajan tytär tuona toukokuun päivänä oli heitellyt
kukkia omalle vastaiselle haudalleen. »Auta minua, Grete», kuiskasi
Veronika. »Ole tässä vartiana ja pidä toiset loitolla, jos he pyrkivät
minua ahdistamaan!» Veronika astui rohkaistuneena ikkunasta pimeään.
Hän istui hetkisen kyykyssä leveällä ikkunalaudalla, sitten hän
kääntyi, kannatteli itseään pitäen oikealla kädellä vipajavasta
ikkunan puoliskosta kiinni, toisella tarttui hän ikkunanristeykseen ja
laskeutui hiljalleen kirkkoon. Hänen jalkateränsä koskettivat istuimien
puista nojaa, jolla kuorin sisäseinä oli peitetty. Täältä laskeutui
hän penkille ja seuraavassa hetkessä hän seisoi kirkon kivisellä
lattialla. Himmeä valojuova tuli muutamasta ikkunasta ja kulki vinosti
kirkon poikki hipaisten yhtä alttarin kolkkaa. »Tuolla vasemmalla
linnan etupihan yläpuolella täytyy siis kuun olla. Se valaisee minulle
ylhäällä tornissakin», arveli Veronika ja meni kaikessa rauhassa
alttarin ohi kaksi porrasta alas.
Hän asteli ensimäisen naistenpenkin sivu, tuli pimeään varjopaikkaan
ja sieltä puisille portaille, jotka veivät lehterille. Alimainen
porras narisi hänen astuessaan, mutta seuraavat olivat hiljaa. Ja pian
oli Veronika oven edessä, josta mentiin ruhtinaallisten penkkiin.
Ovi oli raollaan ja avautui ääneti. Veronika astui sisälle ja kulki
varpaillaan. Niin olivat molemmat tytöt aina tehneet, kun he pujahtivat
ovesta sisälle. Ohimennen silitteli hän samettia, jolla Margarete oli
maannut vetäen ahnaasti keuhkoihinsa kuoleman henkäyksiä. Tässä päättyi
penkki. Veronika seisoi paikoillaan. Hänen vasemmalla puolellaan oli
tamminen ovi, joka vei linnaan. Tämän oven takana oli se mies, jonka
vallassa oli määrätä tuon mies paran elämästä ja kuolemasta. Vieläköhän
hän nytkin käveli edestakaisin? Veronika kuunteli. Silloin juolahti
hänelle mieleen, että ovi voi olla hyvin paksu ja sen takana ties mitä.
Hän astui sisään. Ruhtinaallisten penkin toisessa päässä oli taas ovi;
se oli kiinni, mutta lukitsematta. Eteenpäin! Veronika hiipi takimaisen
miestenpenkin ja muurin välitse. Kun hän tuli ikkunan kohdalle, mistä
valojuova pilkisti kirkkoon, pysähtyi hän ja katseli ulos. Vastapäätä
olevan linnan sivustan yläpuolella paistoi kuu. Liuskakivet pihalla
välkkyivät kuin hopea. Huomenna varhain, kun kuu on kulkenut tornin
yli ja kun sen asemesta aamutähti tuikkii linnan päädyn yläpuolella,
seisoo tuolla kimaltelevalla kivityksellä se mies, jolle hänen elämänsä
kuului siitä hetkestä, kun hän antoi käsivartensa hänelle. Ja kun
aamukellot ovat viimeisen kumahduksensa ilmoille lähettäneet, kohoaa
kolme välkkyvää pyssyä, ja kolme laukausta pamahtaa. Mutta viimeistä
kumahdusta ei pidä kuuluman! Ne eivät kumahtele ensinkään! Veronika
pusersi huulensa yhteen ja pui pienoisia nyrkkejään. Hän meni sitten
edelleen. Hän tuli matalalle rautaovelle, mistä kuljettiin torniin.
Hän tiesi, että se oli säpissä. Hän kopeloi ylhäältä ja alhaalta.
Säppiä ei löytynyt. Mutta tässähän se onkin sivulla. Vasta kolmannella
yrityksellä irtaantui se, vielä yksi voimakas työntö, ja se vetäytyi
taaksepäin. Ovi avautui sisälle päin. Kova ilmanveto lehahti häntä
vastaan. Veronika alkoi nousta kiertoportaita. Yhtäkkiä seisoi
hän kirkkaassa kuunvalossa, joka tuli tornin vasemmalta puolelta,
avonaisesta luukusta. Tuuli oli yltynyt, se puhalsi lännestä. Nopeasti
nousi Veronika portaita, kulkien milloin pimeässä, milloin valossa.
Nyt oli hän ja tornin ylimmässä kerroksessa. Täällä oli pilkkoisen
pimeä, sillä luukut olivat kiinni, Hän hapuili käsillään seinää, se
tuntui kostealta ja homeiselta. Varovasti kulki hän seinän viertä,
koetellen ensin jalalla! Tuossa on ikkunaluukku! Se oli lujasti kiinni
ikkunalaudassa eikä liikahtanut paikoiltaan, vaikka hän olisi miten
siihen painanut. Jumalan nimessä eteenpäin! Grete! Grete! — Edelleen
vain seinän viertä pitkin. Hyi! Miltä mahtoivatkaan kädet näyttää! Ne
lemahtivat homeelle ja hämähäkinverkolle. Äkkiä töksähti jalka erääseen
palkkiin. Hän koetteli käsillään. Tästä nousivat viimeiset portaat
kellotapuliin. Ylös, ylös! Noustessaan kääntyi hän ja katseli alaspäin.
Nyt näki hän kuitenkin alhaalla himmeän valon. Se tuli kiertoportailta.
Siis tuolla oli uloskäytävä, jos hän haluaisi alas. Mutta suoraan
kulkiessa sattuisi ehkä aukkoja eteen, senvuoksi on parasta seurata
aivan kiltisti seinän vierustaa. Nyt ylös! Ohoh! Hän iski päänsä
johonkin kovaan. Mitäs tämä sitten on? Lauta hänen yläpuolellaan.
Se on laskuovi! Eihän se vain liene kiinni! Veronika työnsi pienet
kätensä sitä vasten ja ponnisti. Lauta peräsi. Valojuova väikkyi hänen
edessään. Vähitellen aukeni, kuin kiilalla, kokonainen valovirta. Yhä
pienemmäksi tuli laskuoven vastustus. Äkkiä avautui se kuin itsestään.
Veronika nousi tuonne vapaaseen korkeuteen. Yötaivas kurkisti vielä
sisään. Korkealla taivaanlaella tuikkivat tähdet, tuossa oli kuu,
ja sen ihanassa valossa kimmelsivät kellot! Kellot! Hänen sydämensä
sykähti ilosta. Kolme niitä on. Ne riippuvat rinnakkain, keskellä iso
kello, sen kummallakin puolella pienet. »Mikä lienee aamukello? Jos
ei yksi, niin toinen. Senpä vuoksi ei pidä yhdenkään niistä soiman!
Ensimäiseksi pitää sinun tulla mykäksi, sinä välkkyvä ja sievä!»
Veronika astui palkkia pitkin, joka oli seinän vieressä, kunnes hän oli
kellon luona. Hän hyväili sitä, kurotti päänsä pylväitten väliin ja
painoi huulensa kylmää pintaa vasten. »Ole hyvä ja tottelevainen! Minä
koristan sinut vielä kukillakin!»
Sitten hän kumartui ja ryömi pylväsristikon läpi kellon alle. Hän astui
varmasti horjuville palkeille ja oikaisi itsensä suoraksi. »Tässä näkyy
olevan kellonkieli, se pitää saada pois ja heti. Mutta kukapa olisi
aavistanut, että se on niin raskas? Jaksaa sitä kuitenkin vähän nostaa.
Annas kun katson, miten se on kiinni!»
Veronika koetteli kädellä. »Tästä se on mennyt sisään ja siitä sen
pitää tulla uloskin. Oleppa nyt, tyttö, järkevä!»
Hän tarttui molemmin käsin kellonkieleen, kohotti sitä ja sovitteli
sen silmukan milloin mihinkin asentoon. Hän oli huutaa riemusta,
pidellessään kellonkieltä käsivarsillaan. Hän antoi sen liukua rinnalle
asti ja puristi sitä sydäntänsä vasten, aivan kuin se olisi ollut pieni
lapsi ja hän itse sen äiti. Sitten työnsi hän sen palkeilta lattialle
ja pujahti itse perässä. Seistessään siinä kirkkaassa kuun valossa
tuumiskeli hän minne nukkensa korjaisi. Hän ensin tuumi heittää sen
kirkkomaahan. Mutta siellä se voi pudota kiville, ja kova kalahdus
voisi herättää huomiota. Se pitää siis kätkeä! Minne? Portaitten
alle? Mutta jos heillä on lyhdyt mukanaan tullessaan ja etsivät sitä,
niin löytävät. Silloin välähti hänelle mieleen vaaliruhtinaan penkki
kirkossa. Siellä oli pitkä patjalla päällystetty jalkalauta. Sen alle
aikoi hän kätkeä kellonkielen, sillä sieltä ei kukaan niinkään pian
arvaisi sitä etsiä.
Veronika nosti sen maasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli
tullutkin. Hän voi kulkea nopeasti, sillä valo seurasi häntä
rautaovelle asti, josta mentiin lehterille. Hän jätti tämän oven
mennessään auki ja hiipi kiireesti penkkirivien lomitse ruhtinaallisten
penkkiin. Tämän tunsi hän pimeässäkin. Hän kumartui etsiäkseen
jalkalautaa. Ensimäisenä sattui käsi autuaan kreivitärvainaan
jalkasäkkiin. Sen takana oli patjalla päällystetty jalkalauta. Hän
antoi kellonkielen liukua sen taakse, terävä pää edellä, asetti
jalkalaudan paikoilleen ja riensi tyytyväisenä entistä tietä takaisin
kiertoportaita ylös, lattian poikki tikapuille ja lopulta kellotorniin.
»Nyt tulee naapurin vuoro», puheli hän mennessään toisen pikku kellon
luo. Hän pujottelihe vaskisen kupolin alle, kohautti koetteeksi kieltä
ja etsi sitten sormella silmukkaa ja koukkua. Mutta, voi surkeutta!
Siitä ei voinutkaan irroittaa kieltä. Vaskinen rengas oli pyöreä
ja eheä. Lapsen pienet sormet etsivät turhaan, ne eivät löytäneet
aukinaista kohtaa missään.
Veronikan kätöset hervahtivat esiliinalle. Huolissaan katseli hän
kuuta, ikäänkuin pyytäen siltä neuvoa ja apua. Mitä tuli hänen nyt
tehdä? »Leikkaisinko poikki kellon köyden? Noutaisinko haudankaivajan
varastohuoneesta kassararaudan katkoakseni köydet! Mutta kellonsoittaja
hankkisi uudet, ja neljännestunnin kuluttua kaikuisi kuitenkin
kellonsoitto! Mitä minun pitää tehdä, hyvä uskollinen ystäväni, kuu?»
Se vain paistoi itsetyytyväisenä, ikäänkuin olisi ollut taivaankellon
kielenä ja olisi ajatellut itsekseen: »Minä olen hyvin kiinni, ei minua
irroita kukaan.» Samassa läheni muuan pilvi ja kulki kuun editse.
Muutaman hetken oli kuu kuin lämpöiseen vaippaan kätkettynä. Silloin
huudahti Veronika: »Ruhtinattaren jalkasäkki!» Ilosta naurahtaen hän
katseli kuuta, joka taas oli tullut häikäisevän kirkkaaksi. »Kiitän
sinua, rakas ystävä!»
Ensin sakaristoon: etsi kaikki nyörit ja laahaa ylös kaikki, mikä
matolta näyttää!
Veronika juoksi portaita alas lehterille päin! Ohimennen sieppasi hän
jalkasäkin ja painoi sitä rintaansa vasten juostessaan edelleen.
Juosten riemuissaan kompastui hän portaisiin, jotka veivät kuoriin.
Mutta hän pudota kupsahti lämpöiselle ja pehmeälle jalkasäkille. Jo
seisoi hän kovin hengästyneenä alttarin edessä. Kunpa löytäisin vain
kaikki muutkin! Vasemmalla oli sakaristo ristikkoineen. Hän nosti
säppiä. Ovi aukeni vastahakoisesti naristen. Silloin pelotti häntä ensi
kerran, että selkäpiitä karmi. Hänestä tuntui, kuin olisi jokin hämärä
olento noussut hänen eteensä. Näin tapasi pastori nousta tuoliltaan,
kun hän oli aikeissa mennä saarnastuoliin. Veronika puri hammasta ja
meni edelleen. Ei siellä tietysti ollut ketään! Tässähän on kaappi,
missä unilukkari säilyttää nyörinsä.
Miten usein olikaan Veronika ryövännyt kirkon omaisuutta tästä kaapista
entisen leikkikumppalinsa kanssa, kun he sitoivat seppeleitä ja
nuora oli heiltä loppunut! Kaapin yläpuolella riippuu seinällä muuan
Lutheruksen lause kehyksissä, ja vinosti viimeisen kolmen rivin yli oli
asetettu kuollut tuhatjalka, jota he usein olivat kauhulla katselleet.
Mutta sitä ei saa nyt ajatella! Se on kuollut ja lasin alla. »Ovi
auki! Tässähän ovat nyörit ja nauhat, kokonainen kerä! Pistänpä sen
jalkasäkkiin, niin voin ne kantaa paraiten! Kas tässä on liinanen,
sitäkin voin käyttää. Lattiamaton otan myöskin mukaani. Mutta mitäs on
tässä? Voi, mainiota, nahkainen kotelo! Auki! Pikari on sisässä. Sen
laskemme lattialle ja kotelon otamme. Sekin sopii vielä jalkasäkkiin.
Ja sitten liinaset — yksi, kaksi. Jokohan minulla nyt on kaikki? Onpa
niinkin. Ja nyt matkoihin!»
Veronika iski otsansa sakariston ristikkoon niin, ettei voinut heti
löytää ovea. Tuska valtasi hänet äkkiä. »Ulos, ja pian lehterille!
Miesten penkeissä olen jo turvassa. Mutta rinnallani ilmassa astelee
pastori. Hän koettaa estää menoani, ja tuhatjalka makaa kuin mikäkin
jättiläinen tuolla pimeässä käytävässä!»
»Ylös penkille! Sinne paistaa kuu, siellä olen turvassa. Mutta nyt
olenkin penkin päässä, täytyy laskeutua alas. Tuolla näkyy kaistale
kuun valoa. Pidän sitä silmällä ja menen ovelle. Jumalan kiitos!
Portaita ylös! Nopeasti! Ne pujahtavat ohitseni ja kulkevat perässäni!
Tuolla kyykkii joku nurkassa. Se hengittää kuin ihminen. Ja miten
sen silmät hehkuvat! Pöllöhän se on. Eteenpäin! Vielä yhdet portaat!
Sitten on valoa, ja siellä ovat kellot! Voi kauheata, liinaset liehuvat
takanani! Niistä ne voivat saada minut kiinni. Mutta eivät ne ota minua
kiinni. Grete, Grete, auta minua! Vielä viisi, vielä kolme porrasta!
Mutta enhän minä pääse milloinkaan perille! Jumalalle kiitos, tuossa
on viimeinen este — laskuovi on auki. Ai, minähän olen itse työntänyt
sinut auki! Jumalalle kiitos ja kunnia! — Ylhäällä!»
Veronika hervahti polvilleen. Niin oli hän uuvuksissa. Sydän löi
kovasti. Mutta hän toipui, sillä hänellä oli mitä tarvitsi. Kuitenkaan
hän ei päässyt tuskastaan ja kauhustaan. Kaikki kummitukset olivat
liikkeellä ja liitelivät hänen ympärillään. Lohduttavaa kuuta ei enää
näkynyt. Hopeahohteinen käyrä oli tosin kirkontornin yläpuolella, mutta
joka taholta hiipi esille hämärä yö. Äkkiä nousi tuuli, joka suhisten
pyyhkäisi tornin läpi sekä avonaisista ovista kirkkoon. Veronika
kuunteli sen huminaa ja voihketta. Hän kuuli, mitenkä se kiiti kirkon
läpi. Muuan ikkuna läpätti edestakaisin. Se oli juuri se ikkuna, josta
hän oli tullut sisään. Hänelle tuli mieleen, että kaikista haudoista
oli tie vapaana hänen luokseen. Hän olisi mielellään pannut kiinni
laskuoven, joka oli puoleksi auki. Mutta hän pelkäsi liikkuakin
siitä paikasta, minne oli kyykistynyt. Myrsky yhä kasvamistaan
kasvoi. Repaleisia pilviä kiiteli taivaalla. Tuuli vuoroon kiihtyi
vuoroon laimeni. Kaikki vapisi ja natisi hänen yläpuolellaan. Äkkiä
kuului räiskyvä pamahdus! Rautaovi, josta kuljetaan parvekkeelle, on
paiskautunut kiinni. Heti sen perästä vaappui laskuovi sinne tänne,
laskeutui hitaasti ja sulkeutui kumeasti.
»Sen olet sinä tehnyt, pieni Grete!» puheli Veronika itsekseen. »Olet
sulkenut ovet perässäni ja seisot vahtina. Nyt ei voi kukaan tulla
luokseni.»
Hän oli nyt aivan rauhallinen. »Nyt voin käydä työhön. Joskaan ei kuu
minulle anna valoa, niin onhan tuolla tähtitaivas, ja tornissa sekä
kellojen alla on kylläkin valoisaa.»
Ja nyt kävi hän työhön käsiksi. »Ensin sukka», sanoi hän, vetäessään
kellonkielen ylle nahkakoteloa. »Sitten sukkanauha!» Hän sitoi sen
kiinni. »Ja nyt lämmin hame!» Hän sovitti jalkasäkin kellonkielen
päälle ja kietoi sen ympäri kankeata nuoraa. »Pannaanpa vielä
virkapuku!» Hän verhosi jalkasäkin valkoisella, villaisella vaatteella,
taitettuaan sen kolmin kerroin. Hän sitoi senkin lujasti ja kiinnitti
päät ylös väkään, mistä kieli riippui. »Lopuksi vaippa!» Hän kääri
tämän muodottoman laitoksen mattoon ja kiskoi sen ympäri karkeimmat
nuorat sekä kiinnitti ne kielen silmukkaan. Koeteltuaan moneen kertaan
tekelettään ja paranneltuaan sitä astui hän kellon alta, tarttui sen
laitaan ja liikutti kelloa, ensin vain varovasti, sitten yhä rohkeammin
ja lopulta kaikin voimin. Kello kieppui ääneti edestakaisin. Ja kun
se oli aikansa heilunut ja oli paikoillaan, ei ollut yhtään sidettä
irtaantunut.
Kaikissa näissä puuhissa oli kulunut tunti toisensa perästä. Kuu oli
taas tullut näkyviin torninkaton länsipuolelta ja paistoi heleästi ja
kirkkaasti luukusta ja ikkunoista sisään. Myrsky oli asettunut, taivas
oli pilvetön. Tähdet tuikkivat, lähettäen omituisen syvän välkkeensä.
Ja idässä mäntymetsän yläpuolella vaaleni jo taivas. Alakaupungista
kaikui vartian huuto: »Onnea kolmelle!»
»Nyt on pahin edessä, suuri kello!» arveli Veronika. Hän sieppasi
lattialta loput nuorista ja kapusi telineitten läpi keskimäisen kellon
alle. Se oli suurin ja korkeimmalla. Kieli ei tosin riippunut niin
korkealla, ettei hän olisi voinut molemmin käsin tarttua siihen.
Mutta miten kovasti hän yrittelikin nostella sitä, kohosi se tuskin
huomattavasti. Hän nousi varpailleen ja painautui kaikin voimin tuota
mahtavan raskasta riippuvaa kummitusta vasten. Vähän korkeammalle sai
hän sen nousemaan. Mutta hän ei voinut sillä kokeilla. Raskas paino
solui hänen käsistään ja riippui kaikessa rauhassaan. Näin kävi kerta
toisensa perästä. Lopulta hän jätti turhat yrityksensä sikseen.
Hän puikahti kellon alta pois ja katseli masentuneena kuuta.
»Tuolla ylhäällä on niin hiljaista ja kirkasta, niin juhlallista. Hyvä
Jumala istuu siellä korkealla kuun yläpuolella ja katselee minua. Sinä
tiedät kaikki, sinä tiedät, mitä nytkin on tehtävä.»
Neuvottomana tarkasteli hän kelloa. »Jos voisin tuolta ylhäältä
irroittaa köyden, niin sitoisin sen äänettömään kelloon. Mutta miten
pääsisin tuonne ylös?»
Hän pudisti alakuloisena päätään, pujahti taas keskelle kellotelineitä
uhmailevan kellonkielen alle, kyykistyi maahan ja katseli miettiväisen
näköisenä kellon mustaan onteloon.
Kaupungilta kuului kukon kiekahdus. Ja pian toinen ja kolmaskin. Kuului
kukonlaulua kaikkialta, milloin miltäkin kadulta, torin takaa, —
milloin kirkkaana kuin kellojen soitto, milloin käheänä, milloin taas
surumielisenä, »Tuo oli meidän kukko», ajatteli Veronika kuullessaan
muuatta kukonkiekunaa, ja huokaus pääsi häneltä syvältä rinnasta.
Mitenkä mahtoikaan isä olla huolissaan? Hakikohan isä häntä?
Hän katseli tähtiä. Ne olivat kalvenneet. Mäntymetsän yläpuolelle
levisi vaaleankeltainen valo, ja korkealla linnan yläpuolella
pilvenhattarat punertuivat. Kuului ääniä alhaalta kaupungista sekä
askeleita, jotka häipyivät. Veronikan laskujen mukaan pitäisi jo pian
olla neljä. Silloinhan tuli lukkari soittamaan!
Veronika katsahti kellonkieleen ja ajatteli: »Jos hyppään ilmaan,
tartun kieleen ja nousen yhä ylemmäksi, kunnes riipun tykkänään kellon
sisällä?»
Hän nousi pystyyn, kurottautui varpailleen ja tarttui kieleen molemmin
käsin juuri sen ponnen yläpuolelta ja rupesi kiikkumaan. Mutta hänen
kätensä liukuivat, ja hän huomasi, että hän viskautuisi ilmaan heti,
kun kellonkieli heilahtaisi ylemmäksi. Mitä tästä sitten hyötyisi?
Ihmiset tuolla alhaalla tuskin huomaisivatkaan sitä, ja kolme laukausta
pamahtaisi siitä huolimatta.
Hän tapaili varpaillaan lattiaa ja laskeutui maahan. Saatuaan lujaa
maaperää jaloilleen piti hän vielä hetken aikaa kellonkielestä kiinni,
sillä häntä huimasi, ja häntä pelotti asettua seisomaan jaloilleen.
Hänen täytyi ensin sulkea silmänsä. Sitten päästi hän kätensä irti ja
pysyi vaivoin tasapainossa asettaen kätensä ulospäin. Pois kellon alta!
Mitä hänellä olisi täällä tekemistä? Hänen polvensa huojuivat. Hänen
oli parasta pidellä telineistä ja kattoparrusta. Suurella vaivalla ja
tavattomilla ponnistuksilla hän pääsi itäiselle tornin luukkuaukolle.
Täältä voi hän katsella alas kaupunkiin. Mutta hän voi myöskin tulla
huomatuksi. Siksi laskeutui hän polvilleen, nojasi käsivartensa
pellillä päällystettyyn suojukseen ja päänsä käsiin. Kaikki oli siis
turhaa? Mitä teki hän vielä täällä ylhäällä? »Menen kotiin isän luokse!»
Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään saisi liikkua
paikaltaankaan. Tässä oli se suu, joka kutsui kuolemaa. Vielä ei se
ollut auennut, ja ehkäpä hänelle kuitenkin onnistuisi sulkea se.
Hän kuuli jo sotilaitten askeleita. Hän kurkisti ulos. Neljä miestä
marssi kadulla kirkontornin ohi. Linnantorilla he pysähtyivät. Nyt
toivat he tuomitun esille, joku kulki papin rinnalla, takanaan ja
edessään kaksi kaupunginpalvelijaa. Veronika meni läheisimmälle
ikkunalle ja tähysteli paikalle. Sabinus seisoi avorinnoin ja avopäin
keskellä toria. Neljä sotamiestä pysähtyi viiden askeleen päähän
hänestä. He olivat laskeneet pyssyt olaitaan ja pitivät palavaa taulaa
kädessään.
Äkkiä kuuli Veronika kellonsoittajan laahustavat askeleet. Avain narisi
lukossa, tornin ovi natisi, ja heti sen perästä — Veronika katseli
jännityksissä vuoroin kutakin kelloa — alkoi kolmesta se heilua,
jonka kieli oli verhottu. Se heilui yhä korkeammalle ja korkeammalle,
mutta ei kuulunut ääntäkään. Heiluminen taukosi vähitellen. Sitten
alkoi kieppua toinen mykkä kello, se, josta hän oli kielen ottanut.
Kieppumista kesti vain vähän aikaa. Heilaukset lyhenivät, heikkenivät
ja lopulta taukosivat. Kirkonovi avattiin ja lyötiin kiinni. Kuului
muutamia huutoja. Kiireellistä juoksua sinne tänne. Hetken aikaa
oli hiljaista, mutta sitten alkoi keskimäinen kello liikkua ja pian
soidakin. Veronika kuuli komentosanan. Hän katsahti ulos ja näki kolme
pyssyä ojennettuna, Kuolontuskassa hän juoksi kellon eteen ja seisoi
käsiään väännellen nousevan ja laskevan köyden ääressä. Kellojen kumina
humisi hänen korvissaan. Hän katseli kelloa, tuota armotonta, mitenkä
se kieppui edestakaisin. Kumahdukset hiljenivät, heilaukset pienenivät.
Soitto loppui. Hän kuuli ovessa käytävän. Soittaja oli rientänyt kellon
luota, nähdäkseen kun tuo miespoloinen ammutaan. Kello heilahteli omaa
vauhtiaan, vielä isku ja vieläkin yksi. Kun viimeinen on kaikunsa
ilmoille lähettänyt, paukahtavat laukaukset.
»Mutta ei!» huusi Veronika riemuiten, pitäen köyttä käsissään. Hän
kiskoi kiskomistaan niin, että kello taas heilahteli sievästi, ja
kellojen soitto humisi aamun rauhassa. »Kun ne ovat aikansa soineet,
kuuluu ampumakäsky. Mutta ne eivät herkiä soimasta!»
Ja Veronika kiskoi köydestä yhä edelleen — milloin oikealla, milloin
vasemmalla kädellä, sitten taas molemmilla yhtaikaa. Ihmiset juoksivat
kaduilla. Etäältä kuului huuto: »Tulipalo! Tulipalo!»
Ihmisiä keräytyi paikalle, kuului äänten sorinaa ja yksityisiä huutoja
tornin ympäristöltä. Veronika yhä vain soitti.
3.
Juuri samalla hetkellä, kun Veronika oli seisonut rautaisen oven
edessä, josta kuljettiin ruhtinaallisten kirkkopenkistä ruhtinaan
huoneisiin, seisoi Ottheinrich tämän oven toisella puolella.
Kulkiessaan rauhattomana sinne tänne oli hän sattunut sen eteen.
Katseltuaan ohimennen oven veistokuvia hän kysyi sitten uskolliselta
Helmstatt ystävältään, joka seurasi häntä kuin varjo: »Phips, minne
tuosta mennään?»
»Kirkkopenkkiisi, Otte.»
Kun ystävykset olivat kahdenkesken, sinuttelivat he toisiaan.
Vaaliruhtinas kääntyi välinpitämättömästi selin oveen ja meni käytävän
poikki makuuhuoneeseensa, missä vahakynttilät paloivat, ja sieltä
leveän makuusijan ohi valoisampaan asuinhuoneeseen.
Kun ystävykset olivat yksin, huokasi Ottheinrich syvältä sydämensä
pohjasta ja heittäytyi sohvalle.
»Tule, Phips, istu viereeni! Miksi sinä et kysele minulta mitään?»
»Odotan että itse alat puhella, jos puhelua kaipaat.»
»Voi, Philipp! — Jos muistelen elämääni, niin muodostavat ajatukseni
sarjan kysymyksiä: miksi, miksi. Miksi on käynyt niin, ja miksi noin?
Jos tämä ketju riippuu tähdistä, niin nöyrryn mykkänä. Mutta jos
Jumala pitää sitä kädessään, silloin kapuilevat ajatukseni tätä ketjua
ylös, ja katkera viimeinen miksi asettuu Hänen sormelleen ja katselee
Häntä synkkänä. Katsoppa, Philipp ystäväni: kaksikymmentäviisi vuotta
sitten tuotin minä eräälle jalolle naiselle, joka minua rakasti,
mitä suurimman pahan, tosin tahtomattani, mutta itsetietoisesti. Hän
oli miellyttänyt minua enimmin kaikista Nürnbergin naisista. Ja kun
minä kerran rekiretkeltä palattuamme nostin hänet vällyistä sekä
käytin hyväkseni rekiretkioikeuttani suudellen häntä, suuteli hän
minua toistamiseen, ja huomasin kyllä, että hän mielellään lepäsi
käsivarsillani. Mutta minä olin jo silloin Nürnbergin pormestarille
luvannut kosia tätä neitoa pormestarin pojalle. Ja teinkin sen samana
päivänä. Sitä katsetta, jonka hän minuun loi, en ole milloinkaan
voinut unohtaa. Hän käänsi minulle selkänsä, päästi helakan naurun
ja meni sitten pormestaria kohden sanoen: »Kyllä, kyllä — tietysti!»
Mutta samana yönä hän nieli hienonnettua lasia ja sairastui
hengenvaarallisesti.»
»Kuoliko hän?»
»Hän parani ja meni naimisiin pormestarin pojan kanssa.»
»No niin, silloinhan on kaikki hyvin.»
»Ei, ystäväni, kaikki ei ole hyvin. Tänään olen minä taas katsonut
hänen silmiinsä. Se mies, joka ammutaan huomenna varhain, on hänen
poikansa. Näin täytyy minun toistamiseen polkea hänen sydäntään, ilman
pahaa tarkoitusta, mutta hyvin tietäen, mitä teen.»
Vaaliruhtinas astui ikkunan luo ja katseli taivaan tähtiä: »Jos te
olette niin määränneet, niin minä alistun kohtalooni.»
»Otto», sanoi hänen ystävänsä laskien kätensä hänen olalleen, »sinä
olet tullut tänne pelastamaan hänet.»
Ottheinrich kääntyi verkalleen ja virkkoi totisena: »En suinkaan. Kun
aamukellot huomenna varhain ovat tauonneet soimasta, ampuvat minun
sotamieheni hänet. — Mene nyt nukkumaan, hyvä Philipp. Minä koetan
nukkua. Hyvää yötä!» —
Kun aamunkoi alkoi pilkistää ikkunoista sisälle, nousi vaaliruhtinas
vuoteeltaan, pukeutui kiireesti ja meni alakertaan ruokasaliin. Hän
aukaisi ikkunan ja katseli ulos.
»Ketkä olet löytänyt, Pekka?»
»Johan Fries'in, Christoph Gissler'in ja Fritz Klormann'in.»
»Se on oikein. Pelkkiä kunnon Heidelbergiläisiä. Tehkää tehtävänne
hyvin, miehet! Ajatelkaa, että siinä olisi sotilas. Raukka on se, joka
ei osaa sydämeen!»
Sitten etsi hänen katseensa vangin, hän nyökkäsi tälle ja tervehti
häntä käden viittauksella. Jo tuli kellonsoittajakin pihalle. Hänen
avaimensa kalisivat hänen sylissään. Kirkonovi avautui. Ottheinrich
käänsi selkänsä ikkunaan ja risti kätensä.
Melkoisen pitkä aika kului. Kellojen soittoa ei kuulunut. Ruhtinas
kääntyi katsomaan. Sotilaat seisoivat valmiina kivääreineen. Korpraali,
vanki sekä uteliaat, jotka sattumalta olivat kulkeneet tätä tietä ja
pysähtyneet, kaikki katselivat tornin avonaiseen oveen. Silloin syöksyi
esille kellonsoittaja kauhuissaan ja huusi: »Kellot ovat lumotut!»
Vaaliruhtinas kutsui hänet luokseen ikkunan eteen.
Polvet löivät miespoloisella loukkua hänen siinä seistessään, ja tuskin
sai hän sanotuksi:
»Aamukello ei soi eikä päiväkello liioin.»
»Miksikä ei?»
»Köysi on kunnossa, kellot heiluvat, sen tuntee, mutta ne ovat
noidutut! Tuo mies tuolla on varmaankin noita.»
»Onko siellä vain kaksi kelloa?»
»Ei, on vielä iltakello.»
»Soittakaa siis sitä!» —
Heti alkoikin kello soida.
Vaaliruhtinas meni takaisin huoneeseen. Sen keskikohdalle jäi hän
seisomaan ja painoi kasvot käsiinsä.
Mutta mitä tämä merkitsee? Eihän hän herkeä ensinkään soittamasta! Mitä
kumman juoksemista ja huutamista sieltä kuuluu? Onko tuli irti?
Vaaliruhtinas riensi ikkunaan. Etäältä kaikui tulipalohuutoja,
ja kuitenkaan ei ollut missään savua tahi tulta näkyvissä. Tornin
edustalla seistä töllisteli joukko kirkuvia, hätääntyneitä ihmisiä.
Heidän keskellään kellonsoittaja. Kauhusta ulisi hän, ja hänen tukkansa
nousi pystyyn.
Vaaliruhtinas huusi yhden heistä luokseen ikkunan edustalle ja kysyi:
»Mitä on tornissa?»
»Kello soi soimistaan kuin hurjistunut. Tornissa ei kuitenkaan ole yhtä
elävää olentoa. Se soi itsestään eikä taukoa ensinkään.»
»Menkää toki sinne katsomaan, kuka siellä on!» huusi ruhtinas joukolle
ja uudisti korpraalille antamansa käskyn. Mutta ijäkäs soturi vapisi
kauhusta ja vastasi: »Paha minut perii. Paholainen soittaa kelloja.»
Mutta joukosta astui silloin esille muuan raatiherra ja tuli ikkunan
luo, nosti virkalakkiaan ja sanoi rukoilevasti:
»Armollinen herra, me pyydämme, lähettäkää tuo mies kaupungistamme. Me
annamme hänelle vielä matkarahat. Hän on noitunut meidän kellomme.»
Ottheinrich vilkaisi tuomittuun. Hän seisoi yksin, suuren piirin
keskessä. Miehiä, naisia ja lapsia seisoi hänen ympärillään
töllistellen häntä pelokkain katsein. Vaaliruhtinas odotti, kunnes
tuo mies katsahti häneen. Sitten hän iski hänelle silmää ja kääntyi
takaisin huoneeseen.
Philipp von Helmstatt oli juuri astunut sisään.
»Kukaan ei uskalla nousta tuonne», sanoi hän. »Minäpä menen katsomaan.»
»Ei, hyvä ystävä», virkkoi Ottheinrich. »Sinulla on muuta tekemistä.
Anna satuloida kaksi hevosta, yksi itsellesi ja toinen — tiedät kyllä,
kenelle. Laita hänelle nyytti ja pane siihen niin paljon rahaa,
kuin aatelismies tarvitsee mennäkseen Unkariin. Toimita hänelle
kunnon vaatteet. Ja kun olet kaikki järjestänyt, kirjoita minun
nimessäni ystävällemme, jalolle kreivi Niklas Zriny'lle. Minä lähetän
hänelle miehen, josta on tuleva sankari hänen joukoissaan. Sulje se
sinetilläni!»
Tuskin oli Helmstatt lähtenyt huoneesta, kun Sabinius astui sisään. Hän
kumarsi syvään.
»Jos oikein ymmärsin teidän armonne viittauksen, niin te käskitte
minua. Anteeksi, että olen tullut sisälle ilmoittautumatta. Mutta
jokainen väistyy kauhulla tieltäni.»
»Seuratkaa minua!» sanoi vaaliruhtinas.
Hän vei miehen työhuoneeseensa. Philipp istui pöydän ääressä ja
kirjoitti paraillaan.
»Tässä hän on», sanoi Ottheinrich. »Hän saa odottaa minua täällä.»
Sitten meni hän makuuhuoneeseensa ja vastakkaisesta ovesta pimeän
käytävän poikki ovelle, josta mentiin kirkkoon. Hän työnsi säpin
syrjään, avasi oven ja meni hämärään kirkonpenkkiinsä. Hän vilkaisi
rintasuojukselta alas kirkkoon, ollakseen selvillä paikoista, ja
asteli sitten tornia kohti. Rautainen ovi avautui helposti. Reippaasti
nousi hän pieniä kiertoportaita, ja joka askeleella kaikui kellojen
soitto yhä kovemmin. Kun hän oli tullut pimeään huoneeseen, huusi hän
puoliääneen: »Onko joku täällä?»
Hän kuunteli. Köysi kulki natisten ylös ja alas, ja ylhäällä kumisi
kello. Hän meni kaikua kohden ja tuli niin suoraan portaille. Hän
kiipesi niitä ylös ja odotti hetkisen. Sitten työnsi hän kaikin voimin
nosto-oven auki ja nousi valoisaan kellotorniin.
»Hyvä ihme! Sinäkö täällä oletkin, tyttöseni?»
Veronika istui laudalla korkealla. Hän oli tehnyt nuorista jonkunlaisen
jalustimen ja sitonut sen kellonköyteen. Niin paljon oli hänelle jäänyt
aikaa kellon heiluessa omalla vauhdillaan. Ja nyt voi hän vaihdellen
soittaa myöskin jaloillaan.
»Armollinen herra, Jumala lähettää teidät minulle!»
Silmänräpäyksessä selveni ruhtinaalle kaikki.
»Tule pois, lapsi!»
Vaaliruhtinas nousi varovasti laudalle ja katseli muuatta kelloista.
»Tosiaan, sinä pieni varas! Sinä olet irroittanut kellonkielen. Minne
olet sen pannut?»
»Se on teidän penkissänne jalkalaudan alla.»
»Sinä veitikka! Entä miten on toinen kello?»
Ottheinrich pujottelihe telineillä nähdäkseen toisen kellon sisustaa.
Huomatessaan sen verhotun kielen hän remahti raikkaasti nauramaan.
»Milloin olet kaiken tämän hommannut?»
»Viime yönä.»
Ruhtinas kompuroi työläästi telineistä esille ja katseli ikkunasta ulos,
»Jumalan tähden! Kadut ovat mustanaan ihmisiä. Koko kaupunki on
jalkeilla. No, pikku ystäväni, mikä on nimesi?»
»Veronika.»
»Kuuleppa, Veronika! Juokse kiireesti tuonne alas ja tuo kellonkieli
tänne. Minä olen sinun sijaisenasi sillä aikaa.»
Tyttö hymyili veitikkamaisesti, ja yhtäkkiä oli hän hävinnyt. Nyt
tarttui Ottheinrich köyteen. Hän oli voimakas mies.
Kello soi entistä kovemmin, ja naisten hätähuudot kaikuivat alhaalta.
Ei kestänyt kauaa, kun Veronika jo nousi portaita ähkyen ja puhkuen.
Ruhtinas katseli olan yli, tarttui vasemmalla kädellä köyteen ja sanoi:
»Nopeasti, ripusta kellonkieli paikoilleen.»
Veronika sujahti kuin lintu telineiden läpi, nosti vaskisen nuijan
koukkuunsa ja sanoi hetken kuluttua:
»Noin, nyt se poika riippuu paikallaan.»
»Ja pysyykö myöskin?»
»Varmasti, aivan kuin ennenkin.»
»Ja nyt sukkelaan, Veronika, irroita täältä nuora köydestä. Pane se
maahan! Sitten kisko pois tuo laitos toisesta kellosta! Sinulla ei ole
puukkoa? Ota minun tikarini tupesta!»
Veronika astui ruhtinaan eteen ja otti hänen puukkonsa. Pitäessään sitä
kädessään katseli hän ruhtinasta ihmettelevin silmin ja sanoi: »Mutta
hän jää eloon?»
»Tietysti, tietysti! Mutta jouduhan!»
Hurjassa kiireessä leikkeli Veronika siteitä ja viskasi yhden toisensa
perästä vaaliruhtinaan jalkojen eteen, maton, liinan ja muut, viimeksi
nuorain jätteet. »Mutta mikäs hirviö tuo on?» kysyi ruhtinas, osottaen
jalan kärjellä.
»Se on teidän armonne jalkasäkki. Minä toin sen teidän
kirkkopenkistänne.»
Silloin valtasi Ottheinrichin sellainen naurukohtaus, että hänen täytyi
hellittää kätensä köydestä. Heti juoksi Veronika sijaan ja soitti
soittamistaan.
Ruhtinas oli taas entisellään.
»Sinusta pitää tulla minun linnani hoitajatar. Mutta päästä minut
köyteen. Sinulla on muuta tehtävää. Oletko sinä tuonut kaikki nämä
vehkeet kirkosta?»
»Olen.»
»Vie kaikki paikoilleen ja tule takaisin tänne. Älä unohda mitään!
Täällä on vielä nuoran pätkä ja tuolla nahkakotelo! Onko sinulla nyt
kaikki? Mutta riennähän, sillä minä alan jo väsyä.»
Veronika juoksi kapistuksineen portaita alas, ja vaaliruhtinas yhä vain
soitti.
Hiki valui hänen otsaltaan, ja hänen kätensä paloivat kuin tulessa.
Huoaten katseli hän nosto-oveen ja laski sataan asti sekä soitti vain
edelleen.
»Eihän tuo pieni noita toki jätä minua pulaan?»
Samassa tulikin tämä huohottaen, povi kiivaasti nousten ja laskien.
»Jumalan kiitos! Mutta missä sinulla on minun tikarini? Kun emme vain
unohtaisi sitä! Pistä se tuppeeni! Ja nyt me annamme kaikin voimin
kellolle vielä yhden heilahduksen, niin että se soipi itsestään, kunnes
me olemme kirkossa. Paneppa sinä kätösesi tänne minun käsieni väliin!
Yksi, kaksi, kolme! Nyt karkuun!»
He päästivät molemmat köyden irti ja harppailivat portaita alas,
Veronika edellä. Hän oli tarttunut vaaliruhtinaan käteen ja vilkaisi
hypellessään taakseen, tuliko hän kunnolleen perässä. Kun he olivat jo
melkein alhaalla, lipesi hänen jalkansa ja hän tulla tömisti viimeiset
portaat alas. »Ei tee mitään! Eteenpäin! Tuonne, missä on valoisaa!
Mutta hiljaa, hiljaa.»
He riensivät edelleen niin nopeasti ja niin hiljaa kuin vain voivat,
kiertoportaita alas.
»Vieläkö soittoa kuuluu?»
»Vielä parisen humahdusta.»
»Noin, nyt ovesta sisään! Ovi lukkoon! Kuule! Joko he tulevat?»
»Jo tulevat, armollinen herra.»
He kiitivät hiljaa ja varovaisesti miesten penkkien välitse
ruhtinaallisten penkkiin.
»Tästä sisään», sanoi Ottheinrich viitaten tammiseen oveen.
Hän antoi tyttösen pujahtaa edellä ovesta, seurasi itse perässä ja
sulki oven jälkeensä.
»Odota täällä käytävässä, kunnes minä huudan sinua! Jos kaikki onnistuu
ja sinä olet vaiti, niin lupaan sinulle jotakin!»
»Mitä sitten, armollinen herra?»
»Jos hän palaa onnellisesti sodasta ja on käyttäytynyt kunnon
sotamiehen tavoin, kosin minä sinua hänen puolestaan.»
Veronika tuli tulipunaiseksi. Hän loi katseensa maahan ja kuiskasi:
»Miksikä ei heti?»
»Siksi että hänen täytyy todella ansaita sinut, neitiseni.»
»Pitääkö hänen sitten mennä sotaan?»
»Pitää, turkkilaissotaan. Hän lähtee heti ratsain Unkariin Szigeth'in
linnaan. Siellä on muuan kuulu urho, Niklas Zriny. Hän on ystäväni.
Hänestä tulee nyt tämän isäntä ja mestari. Mutta jäähyväiset saatte
ottaa toisiltanne! Odota täällä, minä kutsun sinua heti!»