I
»Jos välttämättä vaadit saada tietää minun syyni», sanoi Hermione,
»niin niitä on kolme, mikäli nyt voin ne määritellä näin lyhyen
harkinnan jälkeen. Ensinnäkään en rakasta häntä. Toiseksi rakastan
Orestesta. Kolmanneksi on Pyrrhos kaikesta kuulemastani päättäen
melkoinen raakalainen, enkä minä tunne vetovoimaa kovakouraista
aviomiestä kohtaan. Minua ihmetyttää, että sinä yhä jatkat keskustelua
tästä. Tulkoon Pyrrhos. Minä katselen häntä, niinkuin sinä toivot, ja
sitten hän voi lähteä kotiin. Kaikki tällainen puhelu saa aikaan, että
minä välitän hänestä vähemmän päivä päivältä.»
»Jos tarkoitukseni olisi vain järjestää avioliitto sinun ja Pyrrhoksen
kesken», sanoi Helena, »niin en tosiaankaan puhuisi siitä niin paljon.
Ymmärrän kyllä, että vaikutus voi olla juuri sellainen kuin sinä
sanot. Voit alkaa vihata hänen nimensä kaikuakin ja ruveta tuntemaan
voimakasta vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kun tapaat hänet, niin
ehkäpä sittenkin alat pitää hänestä huolimatta kaikesta mitä olen
sanonut hänen hyväkseen. Mutta kuinka sen asian laita lieneekin, toivon
sinun saavan tietää avioliitosta muutamia yksinkertaisia totuuksia,
joista useimmat tytöt pääsevät selville liian myöhään. Lähempänä minun
sydäntäni on kasvatuksesi kuin avioliittosi. Jos voisin jollakin
muulla tavalla saada sinulle asiat selviksi, en tuhlaisi siihen
sanoja. Suo anteeksi, jos väsytän sinua, Hermione. Ehkäpä sinä voisit
ymmärtää minun näkökantani, jos oikein koettaisit. Meillä vanhemmalla
sukupolvella on näes oma katsantokantamme asioista. Se johtuu siitä,
että olemme toimittaneet lapsia maailmaan. Haluaisimme tasoittaa
heidän elämänsä paremmaksi kuin meidän omamme on ollut. Ainoa keino on
luovuttaa oma kokemuksemme heidän käytettäväkseen. Mutta mikään ei niin
suututa nuoria. Enhän minä väitä tietäväni kaikkea rakkaudesta, mutta
tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin sinä, ja sinun kolme syytäsi olla
kylmäkiskoinen Pyrrhosta kohtaan tuntuvat kaikki minusta mielettömiltä.
Älä nyt suutu! Jonakin päivänä ne tuntuvat sinusta itsestäsikin
hullunkurisilta, vaikkapa yhä rakastaisitkin Orestesta.»
»Nyt ne eivät näytä minusta hullunkurisilta», sanoi Hermione, »ja
minähän tässä kuitenkin saan ratkaista».
»Niinhän sinä saatkin ratkaista», sanoi Helena, »ja minä tahdon,
että sinä ratkaiset avoimin silmin pettämättä itseäsi. Väität, ettet
rakasta Pyrrhosta. Miksi sinä rakastaisitkaan? Ethän ole tavannut
häntä. Mutta hän tulee tänne muutamain viikkojen kuluttua. En pyydä
sinua lahjoittamaan hänelle sydäntäsi. Sanon vain sinulle etukäteen,
että vaikka et ole nähnytkään häntä ja vaikka nyt luulet olevasi
rakastunut toiseen mieheen, on hyvin mahdollista, että toivoisit
voivasi kuulua Pyrrhokselle sieluinesi ja ruumiinesi kaksikymmentä
neljä tuntia sen jälkeen, kun olet hänet nähnyt. Älä kuvittele olevasi
maailmanhistoriassa ainoa nainen, jolle sellaista tapahtuisi.»
»Jos tarkoitat, ettei Orestes ole niin huomattava henkilö kuin
Pyrrhos», sanoi Hermione, »niin olen valmis myöntämään sinun olevan
oikeassa. Minä en tosin itse usko sitä, mutta en loukkaannu, vaikka
sinulla onkin sellainen käsitys. Voit olla aivan oikeassa. Mutta se ei
ole mikään sellainen syy, joka saisi minut epäröimään hetkistäkään,
kun sydämeni on kerta kaikkiaan jo sidottu toiseen. Muutamat miehet ja
naiset ovat luodut toisiaan varten. Minulla on se käsitys, että meitä
jokaista varten on olemassa kohtalon määräämä puoliso, jos vain olemme
kyllin onnellisia löytämään toinen toisemme. Orestes ja minä olemme
luodut toinen toisellemme, ja sillä hyvä. Olkoon Pyrrhos vain niin
ihmeellinen kuin sinä väität, mutta hän ei ole minun kohtaloni. Siitä
ei kannata keskustella, sillä minulla on selvä kanta asiassa.»
»Sinusta siis tuntuu siltä, että Orestes ja sinä olette luodut ja
varatut toisillenne onnellisten tähtien parhaina suosikkeina? Tuo on
minulle niin tuttu tunne. Olen muutamia kertoja kokenut itse samaa eri
miesten suhteen. Se on luonnon kaunis tapa huomauttaa, että tarvitsemme
häntä sillä hetkellä välttämättä. Etkö ole koskaan nähnyt lasta, joka
heti nuken nähdessään painaa sen syliinsä ja huutaa: 'Tämä on minun
nukkeni!' Mitä me suuresti tarvitsemme, se näyttää aina kohtalon
määräämältä.»
»Etkö usko miesten ja naisten väliseen henkiseen toveruuteen?»
»Mahdollisesti sellainenkin voi toteutua», sanoi Helena, »mutta se
vaatii aika paljon molemminpuolista mukautumista, ja mieluummin
kuin ajattelisin pahaa taivaan kyvystä järjestää tällaisia asioita,
väittäisin, ettei ole olemassakaan ennakolta määrättyjä pareja, ei
mitään eroon joutuneita osia, jotka yhteen päästyään muodostaisivat
sopusuhtaisen kokonaisuuden. Et voi uskoa tuollaista tyhmää jaaritusta
henkisestä sukulaisuudesta, tyttäreni, kun olet kokenut sellaista,
että pari kolme kunniallista miestä rakastuu sinuun yht'aikaa. Kaikki
luulevat, että sinä olet heidän kohtalonsa, ja kun valitset heistä
yhden, eivät toiset koskaan pääse uskomaan, että sinä ymmärsit mitä
kohtalo oli sinulle tarkoittanut. Hyvin luultavasti et ymmärtänytkään.
Ja aivan varmasti lakkaat jo sitten uskomasta aikaisempaan teoriaasi,
kun huomaat rakastuneesi toisen kerran — sama intohimo, sama
sydämenpolte, sama kohtalontuntu — mutta toinen mies. Nuorina olemme
kaikki taipuvaiset uskomaan, että nimenomaan vain yksi henkilö on luotu
meitä varten, ja kun huomaamme, että rakastuneet sydämemme voivat
murtua toisen, jopa kolmannenkin kerran, halveksimme itseämme. Sitten
alamme vähitellen mukautua luonnon järjestykseen ja uskoa, että rakkaus
voi iskeä meihin yhä uudelleen sen mukaan kuin persoonallisuutemme
kehittyy ja muuttuu, ja ymmärrämme, ettei kohtalomme olekaan vielä niin
lopullisesti järjestyksessä kuin luulimme.»
»Äiti, sinähän puhut aivan kuin ei mikään tässä maailmassa pitäisi
paikkaansa», sanoi Hermione. »Minä en voi olla yhtä mieltä kanssasi.
Tuollainen katsantokanta on minusta jumalaton. Minä pidän uskollisuutta
suuremmassa arvossa.»
»Mikään ei tässä maailmassa olekaan pysyväistä, Hermione, ja emmehän
me itsekään ole muuttumattomia», sanoi Helena. »Uskollisuus on
eräs luonteenominaisuutemme — et voi odottaa, että se rehoittaisi
ympärilläsi kasvien tavoin tai että se iskisi sinuun kuin salama.
Uskollisuuden ja rakkauden välillä on tavattoman suuri ero. Rakastajat
ovat usein uskollisia nuoruudesta vanhuuteen asti, ja heidän
vakavuuttaan ihaillaan sitäkin enemmän, kun se ei ole luonnollista.
Kun kerran menet naimisiin, voi rakkaus hävitä sinusta, mutta
uskollisuuden vaisto ei koskaan. Tahdon, että valitset miehen, jolle
voit helpoimmin olla uskollinen, kauan uskollinen, ja väitän vieläkin,
että se on valitsemisen varassa enemmän kuin luuletkaan. Sanot nyt
olevasi rakastunut Oresteeseen etkä usko voivasi vastustaa tuota
kohtalon määräämää intohimoa. Ennustan sinulle, vaikka et tietysti
uskokaan minua, että voit tuonnempana rakastua johonkin toiseen aivan
yhtä paljon. Väität nyt minulle, siitä olen ihan varma, että toista
rakkautta voi ja täytyykin vastustaa. Myönnän, että sitä voikin
vastustaa — samoin kuin ensimmäistäkin.»
»Jos vetoat omiin kokemuksiisi minua neuvoaksesi», sanoi Hermione,
»niin tekisi mieleni kysyä lisää erinäisistä kokemuksistasi, mikä ei
kuitenkaan tunnu oikein sopivalta. En tiedä oikein voiko tytär kysellä
äidiltään sellaista.»
»Minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän», sanoi Helena, »ja sinä voit
vapaasti kysyä mitä suinkin haluat».
»No niin, jos sinulla on tuollainen käsitys rakkaudesta», sanoi
Hermione, »niin en voi ymmärtää miksi et jäänyt isäni luokse. Olisithan
aivan hyvin voinut vastustaa Parista kohtaan tuntemaasi rakkautta,
olisit voinut antaa minulle esimerkin uskollisuudesta. Minun täytyy
tunnustaa olevani kerrassaan ymmällä, kun ajattelen kuinka suuri ero on
menettelysi ja neuvojesi välillä.»
»Lapsi kulta», sanoi Helena, »eihän niillä kahdella seikalla ole mitään
yhteistä!»
»Sitä minä juuri arvelinkin», sanoi Hermione.
»Ei tosiaankaan ole», sanoi Helena. »En ikipäivinä kehoittaisi sinua
menettelemään samoin kuin minä. Se olisi hyödytöntä. Sinä et voisi
tehdä niin. Ja vaikka voisitkin, ei sinulla olisi samoja syitä kuin
minulla.»
»Myönnän sen, etten voisi elää sinun esimerkkisi mukaan», sanoi
Hermione, »mutta sinun ei pitäisi minun mielestäni puhua siitä
ikäänkuin se olisi jonkinlainen lahja, jota en ole perinyt. Me emme
tule koskaan olemaan samaa mieltä siitä, millaiseen elintapaan on
pyrittävä. Pelkään, etten voi kuvitella ainoaakaan kunnollista syytä,
joka olisi oikeuttanut sinut karkaamaan Pariksen kanssa.»
»Ei minulla ollut aikomustakaan puolustella elämääni, Hermione — sinua
tai ketään toistakaan vastaan. Mutta kysymyksesi sai minut ajattelemaan
menettelyni syitä, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä. Salli minun
neuvoa sinua, että et rupea puolustelemaan elämääsi jälkeenpäin.
Silloin se jo puhuu itse puolestaan. Äläkä tuomitse toisten ihmisten
entisiä tekoja — niitä on liian myöhäistä ruveta enää muuttamaan.
Sinä näytät mielestäni vähän liian ankaralta arvostellessasi minun
elämänvaiheitani. Panen vastalauseen sellaista vastaan, en siitä
syystä, että on puhe minun elämänvaiheistani, vaan koska kukaan
ihmisolento ei saa olla niin rohkea, että rupeaa lausumaan lopullista
tuomiota toisista. Puhun niin paljon sinun elämästäsi siitä syystä,
että se on vielä suurimmaksi osaksi tulevaisuuden peitossa. Entisistä
teoistasi en taas koskaan aio lausua sanaakaan.»
»En tahtonut olla epäkohtelias», sanoi Hermione, »ja ymmärrän myöskin
miksi olet erilainen kuin muut ihmiset. Olet niin kaunis, että
tavalliset säännöt eivät näytä soveltuvan sinuun.»
»Eivät ne olekaan sopineet», sanoi Helena, »mutta niiden olisi pitänyt
sopia, ja sitä minä toivoinkin. Siinä on koko pulma. En toivonut
koskaan olevani erilainen kuin toiset, ja sittenkään en ole koskaan
tuntenut eläväni samassa maailmassa heidän kanssaan. Etkö ymmärrä
kuinka kohtalokkaisiin tilanteisiin näin jouduin? Kenelläkään ei
ole oikeutta sulkea meitä syrjään mistään elämän osasta, ei edes
kohtalon kolauksista, suruista ja kärsimyksistä. Aina on väitetty,
että olin kaunis, mutta ainoa seuraus, jonka voin siitä huomata,
oli se, ettei minua kohdeltu ihmisolentona. Koko elämäni on ollut
ponnistusta sovittautua toisten ihmisten joukkoon ja päästä varmuuteen
siitä, ettei minulta mennyt mitään hukkaan. Mieltäni pahoitti se,
että minut asetettiin elämän jokapäiväisten sääntöjen ulkopuolelle.
Jos lapsena tein pahaa, ei minua rangaistu. Kun kysyin miksi he
eivät rangaisseet minua, olin minä heidän mielestään luonnottoman
hyvä tai erittäin tunnollinen, mutta tosiasiassa minä kaipasin saada
vastata teoistani. Nuorena ja kokemattomana tyttöhupakkona ei minun
koskaan tarvinnut kärsiä erehdyksistäni. Avioliitossa toivoin edes
löytäväni todellisuuden. Kuvittelin, että yhteiselämä miehen kanssa
johtaisi siihen järkyttävään draamaan, jossa me toivoimme jokainen
näyttelijän osia. Varmasti saisin minäkin kokea sitä, jos avioliitto
päättyisi onnettomasti. Mutta silloin olinkin suojatumpi kuin koskaan
ennen — suorastaan vapautettu kaikista elämän hankaluuksista. Väsyin
kuulemaan lakkaamatta kohteliaisuuksia kauniista ulkomuodostani, sillä
sellaisilla sanoilla ihmiset aina puijasivat minulta vastuunalaisuuden,
jota eniten kaipasin. Ymmärsin mitä merkitsi väite, että kauneus on
kirous. Ilman jyrkkiä särmiä on elämä vain tasaista ja tarkoituksetonta
tottumusta. Antauduin Parikselle, koska rakastin häntä, mutta jossakin
ajatuksieni pohjalla kyti toivo, että rakkautemme tosiaankin johtaisi
siihen suureen murhenäytelmään, johon se näytti johtavan, ja että minä
lopultakin saisin kärsiä ja tuntea. Mutta Troijassa viettämäni päivät
olisivat voineet olla yhtä monta sekuntia unessa. Kukaan ei ottanut
minua vakavalta kannalta. Ei kukaan, ei edes Priamos, moittinut minua
siitä, että olin johtanut kaupungin perikatoon, eikä Hektorkaan, joka
ei periaatteessa hyväksynyt Pariksen ja minun menettelyäni. Kun loppu
tuli, odotin vihdoinkin saavani todella tuntea elämän kovuutta, sillä
otaksuin Menelaoksen varmasti tappavan minut. Isäsi ei saa koskaan
tietää mitä mielessäni liikkui, kun näin vihan ilmeen haipuvan hänen
kasvoiltaan, joille sen sijaan levisi entinen suojeleva ilme. Hän ei
ole antanut minulle kokonaan anteeksi, mutta minun ei lasketa kuuluvan
samaan maailmaan kuin muut ihmiset — olen jonkinlainen harhakuva.
Kun hän ajattelee Parista ja minua enkä minä ole saapuvilla, luulen
hänen varmasti tuntevan murhanhalua, mutta jos minä olen läsnä hänen
muistaessaan suhdettani Parikseen, on hän — niin sanoakseni — vain
kiusaantunut asiasta. Hermione, se syy, jonka vuoksi minulla on
sellainen elämänhalu ja jonka vuoksi toivoisin sinun rakastavan elämää
nuoruudessasi, on se, etten ole koskaan elänyt. Mutta tavoitellessani
todellisuutta olen oppinut pyrkimään ankaraan rehellisyyteen itseäni
kohtaan ja ilmaisemaan kaiken itseäni koskevan täysin avomielisesti
muille ihmisille; se on ainoa toivoni. Kun sinä halusit pelastaa
maineeni sanomalla, että en ollut käynytkään Troijassa, vaan että olin
koko ajan viettänyt Egyptissä, teit minulle huonon palveluksen, kuten
kai itsekin huomaat. Meille kaikille muuttuu epärehellisyys erottavaksi
verhoksi elämämme ja sielujemme välillä, mutta minulle se olisi
erikoisen vaarallista. Minä olen mahdollisimman kaukana niistä, joita
sanotaan kunniallisiksi ja joiden kunniallisuus merkitsee vain sitä,
että he pelkäävät elämää.»
»Minä en luule olevani niin kaunis», sanoi Hermione, »että minun
tarvitsisi seurata sinun menetelmääsi voidakseni tutustua suruun.
Sitä kai sinä tarkoitat. Mutta mitä tällä on tekemistä minun
aviomiehen-valintani kanssa?»
»Huomautit aivan oikein», sanoi Helena, »että minun neuvoni eivät
ole yhdenmukaisia elämäni kanssa. Olen selittänyt omaa elämääni.
Palatkaamme nyt neuvooni. Tai paremminkin niihin syihin, joiden vuoksi
et rakasta Pyrrhosta. Sanoit, että Orestes on kohtalosi. Olen jo
ilmaissut mielipiteeni tuollaisesta teoriasta, olkoon sitten kysymys
Oresteesta tai kenestä muusta tahansa. Sanoit myöskin, mikäli muistan
oikein, että Pyrrhos on raakalainen. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit
sillä?»
»Hänellä on minun mielestäni veriset kädet. En tahdo mennä naimisiin
murhaajan kanssa.»
»Hän oli peloittava soturi, jos sitä tarkoitat», sanoi Helena. »Pidätkö
Orestesta sen vuoksi parempana, kun hän ei ollut mukana sodassa?»
»En suinkaan», sanoi Hermione. »Tarkoitan sitä, että Pyrrhos surmasi
Polyksenan jälkeenpäin. Tiedän jotakin sellaista jutellun, että
hänen velvollisuutensa oli uhrata Polyksena isänsä haudalla jostakin
syystä, mutta tuonlaatuinen menettely kuuluu toiselle ikäkaudelle,
ainakin Oresteen ja minun mielestäni. Se oli selvä murha huolimatta
siitä, kuinka sitä tahtoo selitellä. Se ei ollut sen parempi kuin
Iphigeneian murha, kun laivaston piti päästä purjehtimaan. Kun
ajattelen kuinka sankarisi, tuo suuri ja vahva mies, jota ylistelet
minulle, kävi käsiksi hentoon tyttöön, laahasi hänet erinomaisen
isänsä hautakummulle, taivutti hänen päänsä taakse päin ja leikkasi
poikki hänen kurkkunsa samoin kuin me leikkaamille eläinten kurkun
uhritoimituksessa — vihaan häntä ja kaikkea hänessä. Luulisitko
sinä minun voivan rakastaa häntä ja unohtaa kaikki hänen sylissään?
Sitäpaitsi väitetään hänen tappaneen Priamoksenkin — viimeisellä
hetkellä, kun tuo epätoivoinen vanha mies yritti ryhtyä taisteluun.
Tuollainen heikko ja hupsu ukko, joka ei olisi voinut tehdä pahaa
lapsellekaan. Pyrrhos on raakalainen ja niin luulen hänen isänsäkin
olleen. Akhilleus löi mielellään ihmisiltä aivot päästä tai silpoi
heidät kappaleiksi. Niinpä hän kerran surmasi erään tytönkin —
Amatsonin. Puhkaisi hänet suorastaan keihäällään.»
»Olen usein ajatellut noita ihmismurhia», sanoi Helena, »ja yhtä
suurella kauhulla kuin sinä nyt, mutta vaikka siinä kaikessa on
ilmeisestikin paljon väärää, on vaikea tietää mikä on oikein. Sanot,
että et voi ajatellakaan kuinka tyttö saatetaan uhrata alttarilla
samoin kuin me uhraamme eläimiä alttarilla?»
»En tosiaankaan.»
»Mutta sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että eläimiä uhrataan?»
»Miksi minulla olisi? Sehän kuuluu uskonnollisiin juhlamenoihin — ja
sitä vartenhan eläimet ovat olemassa!»
»Varmasti on sellaisia ihmisiä, joita värisyttää jo pelkkä ajatuskin
vetää veitsellä lammasraukan kurkku poikki. Meidän uskontomme on joka
tapauksessa aika lailla verinen, eikö olekin?»
»Huomaan kyllä mihin pyrit todisteluillasi», sanoi Hermione; »tahdot
saada minut väittämään, etteivät uhrit ole verisiä, ja sitten sanoisit,
että Pyrrhoksen teko johtui uskonnollisesta syystä ja ettei hän sen
vuoksi ollut raaka. No niin, minä olen kerrassaan sitä mieltä, että
meidän alttareillamme tapahtuu raakoja asioita — meidän olisi pitänyt
kehittyä niistä pois jo kauan sitten samoin kuin olemme kehittyneet
ihmisuhrien tasolta.»
»Monet ihmiset ovat samaa mieltä», sanoi Helena. »Mutta jos me surmaamme
lampaan ravinnoksemme, tiedän, ettei ennakkoluulosi laisinkaan estä
sinua syömästä sitä. Jos mielestäsi päivällisateriaksi valmistettu liha
on raakalaisuutta, onnistuu sinun hyvin salata käsityskantasi.»
»Kuinka typerää tuo onkaan, äiti! Tietysti me syömme lihaa. Miksi emme
söisi?»
»Lampailla voisi olla jotakin sitä vastaan», sanoi Helena, »mutta
minulla ei ole. Teki vain mieleni tietää missä suhteessa tunsit
omantuntosi rauhalliseksi murhaan nähden. Nyt ymmärrän. Uskonnollisessa
tarkoituksessa surmattu eläin herättää sinussa sääliä, mutta pöydältäsi
tarjoiltuna se vain täyttää tarkoituksensa ravintonasi.»
»Minun on mahdotonta seurata ajatuksenjuoksuasi silloin kuin olet
leikillinen. Kuinka minun oikein pitää ymmärtää sanasi? Hyväksytkö
ihmisuhrit? Oliko mielestäsi oikein surmata nuo kaksi tyttöä?»
»Minä en olisi heitä surmannut», sanoi Helena, »mutta sodassa
uhrataan miehiä ja naisia suorastaan uskonnollisessa merkityksessä
niiden jumalaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, joihin sota
ihmisten mielestä tähtää. En tiedä onko heille hyväksi vai pahaksi,
että joutuvat uhreiksi. Kukaan ei tiedä sitä. Mutta harvat panevat
vastaan. Jos on oikein uhrata ihmisiä sodassa, en ymmärrä mitä
sinulla voi olla alttareita vastaan. Jos valitat noiden tyttöjen
uhraamista, niin valitat sitä vain siksi, että he eivät saaneet elää
vielä joitakin vuosia lisää. Sinä et tiedä millaisia nuo ylimääräiset
vuodet olisivat olleet. Jos ne olisivat tulleet tapauksettomiksi —
nimittäin sisällisesti — jos ne eivät olisi merkinneet mitään muuta
kuin epätodellista ja tarkoituksetonta hengittämistä ja aterioimista
ja nukkumista ilman minkäänlaista elämäntuntoa, niin silloin ehkä
oli heille parempi saada muutamina harvoina tunteina kokea monta
syvää ja voimakasta elämystä. Älä kuvittele minun olevan sinun
inhimillisyysharrastuksiasi vastaan, Hermione. Vertaan vain äsken
mainitsemaasi kahta tyttöä, jotka tosin murhattiin raa'asti, itseeni,
joka olen menettänyt monta elämän kiihkeää ja haltioitunutta hetkeä,
niinkuin jo sanoin sinulle.»
»Et suinkaan tarkoita toivoneesi, että isä olisi surmannut sinut?»
sanoi Hermione.
»Se tuotti minulle pettymyksen», sanoi Helena. »Ei, en toivonut
kuolemaa, mutta toivoin edes saavani tuntea elämän kauhuja — ja sitten
isäsi muuttuikin inhimilliseksi, niinkuin sinä asian ymmärrät, ja minä
käsitän, että odotettavissa oli enää vain entistäkin yksitoikkoisempia
vuosia, että hitaasti hiipivä vanhuus valtaisi meidän laimeat sydämemme
— jollen voisi löytää itselleni kaunista onnea koettamalla ohjata sinut
käsiksi todelliseen elämään. Olen jo puhunut kylliksi, eikä kannata
enää toistella samoja sanoja, mutta jos sinä tuntisit samanlaista
elämänkiihkoa kuin minä — ja vieläkin suurempaa, koska sitä on ehkäisty
— niin ottaisit Pyrrhoksen, vaikka hän näyttäisikin häikäilemättömältä
ja raa'alta, etkä tuota varovaista ja vaaratonta serkkuasi.»
»Niin sinä tekisit, mutta minä en», sanoi Hermione. »En tarkoita
yksinomaan surmaamista. Hän on vienyt naisia mukanaan orjina, ja
hänellä on vanhanaikainen käsitys sankarin oikeuksista valloittamiinsa
naisiin nähden. Väitetään, että Agamemnon on tuonut Kassandran
tullessaan, ja sinä sanoit itse minulle pelkääväsi, että Klytaimnestra
olisi mustasukkainen. Tietysti hän on, vaikka olenkin varma siitä,
ettei Kassandra merkitse sedälleni mitään. Orestes on varma siitä,
ettei Agamemnon välitä tytöstä enempää. Mutta Pyrrhos elää yhdessä
Andromakhen, Hektorin lesken kanssa ja luultavasti niiden toistenkin
naisten kanssa, joita hän otti vangiksi Troijassa. Sen laatuinen
sankari hän on, ja minä sanon, että hän on raakalainen ja jäljessä
ajastaan. Orestes näkee nämä asiat samassa valossa kuin minäkin, ja
minun käsitykseni mukaan useimmat meidän ikäisemme ihmiset ajattelevat
samoin kuin me. En tosiaankaan ymmärtänyt kuinka vanhentuneita
ja sovinnaisia muutamat mielipiteesi ovat, äiti, ennenkuin aloit
tyrkyttää Pyrrhosta minulle. Voin helposti kuvitella itseni yhdeksi
lisäkappaleeksi hänen suuressa laumassaan — ja lapseni jonakin kauniina
päivänä leikkimässä iloisesti Andromakhen lasten kanssa!»
»Olet taas oikeassa», sanoi Helena, »osittain oikeassa. Mutta se
osa, jota sinä et näe, on koko jutun tärkein kohta. Minua epäilyttää
keskustella tästä enää kauemmin sinun kanssasi, Hermione, sillä vaikka
voinkin puhua avomielisesti mistä asiasta tahansa, on kuitenkin
olemassa sellaisia seikkoja, joista mieluummin olisin puhumatta, ellen
niistä keskustelemalla hyödyttäisi sinua. Tämä on kenties viimeinen
kerta, jolloin juttelemme näistä asioista. Olen sanonut kaikki mitä
olen voinut ja kertonut kaikki mitä olen tietänyt. Tai melkein kaikki.
Nyt kerron loputkin. Sinä haluaisit saada miehesi yksinomaan itseäsi
varten. Niin haluaisi jokainen nainen, joka rakastaa — ja miehillä on
sama tunne naisten suhteen. Rakkaus on hyvin tarkka omistusoikeudesta.
Mutta sinä astut askeleen pitemmälle samoin kuin olen huomannut
toistenkin ikätovereittesi tekevän ja vaadit, ettei miehesi ole koskaan
saanut pitää kenestäkään toisesta. Olen vakuutettu siitä, ettei Orestes
voisi tuntea oloaan varmaksi sellaisen vaimon seurassa, joka olisi
aikaisemmin menettänyt sydämensä toiselle. Mutta se on kaikki typerää.
Jos maailma nojautuisi tuollaiseen elämänkäsitykseen, niin joutuisivat
rakastavaiset monenlaiseen onnettomuuteen — kaikenlaiseen teeskentelyyn
ja synkkiin salaisuuksiin ja perhehuoliin. Tässä taas tulee eteemme
sinun käsityksesi kohtalon määräämistä aviopareista, mutta tyhmemmässä
muodossa. Selväähän on, että kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan
— tai varmempaa on sanoa, niin kauan kuin he rakastavat toinen toistaan
— ei heillä ole minkäänlaista käsitystä muista ihmisistä. Siinä
merkityksessä täytyykin omistaa rakastettunsa aivan yksin. En mitenkään
soisi sinun menevän naimisiin Pyrrhoksen kanssa, ellet rakastaisi
häntä kiihkeästi ja hän sinua. Mutta usko minua, Hermione — se mies,
joka voi tehdä naisen onnellisimmaksi, on se, joka on voinut rakastaa
monta naista ja elänytkin heidän muutamain kanssa, niinkuin Pyrrhos
ehkä on elänyt, ja joka lopulta pyhittää rakkautensa yhdelle ainoalle.
Sinun käsityksesi mukaan olisi paras mies sellainen, joka ei ole
koskaan ennen rakastanut. Mielipiteesi on väärä. Saat huomata, että
sen laatuinen mies on usein kykenemätön rakastamaan ketään kovinkaan
paljon... Varmaankin pidät tätä elämänviisauttani epäsiveellisenä.»
»Niin pidän», sanoi Hermione.