Toukokuu oli kaunis, kesäkuu sitäkin kauniimpi, ja kun Effi oli
onnellisesti vapautunut Rollon saapumisen hänessä aluksi herättämästä
tuskallisesta tunteesta, hän iloitsi kovin siitä, että tuo uskollinen
eläin oli jälleen hänen läheisyydessään. Roswithaa kiitettiin, ja
vanha Briest lausui puolisolleen tunnustuksen sanoja Innstettenistä,
joka hänen mielestään oli kavaljeeri, ei koskaan pikkumainen, ja
jonka sydän oli aina kohdallaan. »Vahinko, että tuon tuhman jutun
piti tulla asioita sotkemaan. Oikeastaan se oli mallipariskunta.»
Ainoa, joka jälleennäkemisen hetkenä pysyi rauhallisena, oli Rollo
itse — joko siitä syystä, ettei sillä ollut ajan kulumisen vaistoa,
tai senvuoksi, että se piti erossaoloa epäjärjestyksenä, joka oli nyt
vihdoin onnellisesti poistettu. Osaltaan oli kaiketi vaikuttamassa
sekin seikka, että Rollo oli ehtinyt vanhentua. Kiintymystään se
osoitti säästäen, samoinkuin oli ollut jälleennähtäessä säästeliäs
osoittaessaan iloaan, mutta sen uskollisuus oli, jos mahdollista,
entisestään lisääntynyt. Se ei väistynyt valtiattarensa viereltä.
Jahtikoiraa se kohteli hyväntahtoisesti, mutta kuitenkin niinkuin
kohdellaan alemman kehitysasteen olentoa. Öisin se makasi Effin
huoneen oven edessä kaislamatolla, aamuisin, kun aamiainen nautittiin
ulkosalla, aurinkokellon vieressä, aina tyynenä, aina uneliaana,
ja vasta sitten, kun Effi nousi, lähti eteiseen ja otti naulakosta
ensin olkihattunsa ja sitten päivänvarjonsa, Rollo muuttui jälleen
nuoreksi. Ollenkaan kysymättä, joutuivatko voimat helpolle vai
kovalle koetukselle, se kiiti kylänraittia pitkin ja takaisin ja
tyyntyi vasta kun oli ehditty vainiolle. Effi, jolle raitis ilma
oli maiseman kauneuttakin tärkeämpi, vältteli pieniä metsäpolkuja
ja pysytteli enimmälti suurella, aluksi ikivanhojen jalavain ja
kauempana, viertotien alkaessa, poppelien reunustamalla valtatiellä,
joka johti asemalle ja tarjosi suunnilleen tunnin kävelyretken. Hän
iloitsi kaikesta, hengitteli iloisena rapsipelloilta ja apilaniityiltä
tulevia tuoksuja tai katseli ylös ilmoille kimpoilevia kiuruja ja
laski kaivonvinttejä ja altaita, joiden luo karja saapui juomaan.
Samalla kaikui hänen korviinsa etäinen kumahtelu, ja hänestä tuntui
kuin hänen täytyisi sulkea silmänsä ja painua suloiseen unohdukseen.
Aseman läheisyydessä, aivan viertotien alussa, oli valssikone. Siinä
oli hänen jokapäiväinen levähdyspaikkansa, josta hän voi katsella
ratapihalla tapahtuvaa hyörinää. Junia tuli ja meni, ja toisinaan hän
näki kaksi savulippua, jotka tuntuivat silmänräpäyksen ajan peittävän
toisensa ja hajosivat sitten oikealle ja vasemmalle, kunnes häipyivät
kylän ja metsikön taakse. Rollo istui silloin hänen vieressään
ottaen osaa hänen aamiaiseensa ja viimeisen palan saatuaan se kiiti,
kaiketi kiitollisuuttaan osoittaakseen, kuin mieletön pitkin jotakin
pellonvakoa pysähtyen vasta, kun pari häiriytynyttä hautovaa peltopyytä
pyrähti ilmaan viereisestä vaosta.
* * * * *
»Kuinka kaunis onkaan tämä kesä! Enpä olisi vuosi sitten arvannut,
että voin olla vielä näin onnellinen.» Niin sanoi Effi joka päivä
kävellessään äitinsä kanssa lammen ympärillä tai taittaessaan puusta
varhain kypsyvän omenan ja urheasti sitä haukatessaan oivallisilla
hampaillaan. Rouva von Briest silitti silloin hänen kättänsä ja sanoi:
»Kunhan ensin tulet terveeksi, Effi, ihan terveeksi; onni kyllä löytyy
sitten, ei vanha, vaan uusi. On olemassa monenlaista onnea, Jumalan
kiitos. Ja saatpa nähdä, että löydämme sinulle jotakin.»
»Te olette ylen hyvät, vaikka olenkin oikeastaan muuttanut teidän
elämänne ja tehnyt teidät ennen aikojanne vanhoiksi ihmisiksi.»
»Ah, rakas Effi, älä puhu siitä. Sen tapahduttua minäkin ajattelin
niin. Nyt tiedän, että hiljaisuutemme on parempi kuin aikaisempi
äänekäs meno ja meteli. Ja jos toivut edelleen kuten tähän asti,
voimme vielä matkustaakin. Kun Wiesike ehdotti Mentonea, sinä olit
sairas ja ärtynyt ja olit aivan oikeassa sanoessasi junailijoista ja
viinureista mitä sanoit; mutta kunhan hermosi jälleen ovat kunnossa, se
käy päinsä, et enää suututtele, vaan naurat heidän suurenmoisuuttaan
ja käherrettyä tukkaansa. Ja sitten sininen meri ja valkoiset purjeet
ja kallionrinteet punaisen kaktuksen peitossa — en ole sitä vielä
nähnyt, mutta ajattelen sen sellaiseksi. Ja kovin tekee mieleni oppia
se tuntemaan.»
Niin kului kesä, ja tähdenlentoyöt olivat jo olleet ja menneet. Effi
oli sellaisina öinä istunut ikkunassa taakse puolenyön voimatta
katsella kyllikseen. »Minä olen ollut aina heikko kristitty, mutta
olemmekohan sittenkin kotoisin tuolta ylhäältä ja palannemmeko tämän
maisen elämän loputtua taivaalliseen kotiimme, tähtiin tai niitäkin
kauemmaksi! En sitä tiedä, en tahdokaan tietää, tunnen vain kaipauksen.»
Effi rukka, hän oli silmäillyt liian kauan taivaallisia ihmeitä ja
niitä mietiskellyt, ja seurauksena oli, että yöilma ja lammelta nouseva
usva heittivät hänet jälleen sairasvuoteeseen. Wiesike, joka kutsuttiin
luo, vei hänet nähtyään Briestin syrjään ja sanoi: »Ei ole enää toivoa;
teidän täytyy tyytyä siihen, että loppu tulee aivan pian.»
Hän oli liiankin oikeassa. Muutamia päiviä myöhemmin — ei ollut vielä
myöhä, kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää — tuli Roswitha alakertaan
ja sanoi rouva von Briestille: »Armollisin rouva, armollinen rouvani
voi huonosti; hän puhuu lakkaamatta hiljaa itsekseen ja toisinaan
tuntuu kuin hän rukoilisi, mutta hän ei tahdo sitä myöntää, ja enpä
tiedä, minusta on kuin loppu voisi tulla joka hetki.»
»Tahtooko hän puhua kanssani?»
»Sitä hän ei ole sanonut. Mutta luulen, että hän mielellään puhuisi.
Tiedättehän, millainen hän on: hän ei tahdo teitä häiritä eikä
säikyttää. Mutta olisi varmaan hyvä.»
»Hyvä niin, Roswitha», sanoi rouva von Briest, »minä tulen.»
Ennenkuin kello alkoi lyödä, rouva von Briest jo nousi portaita ja
astui Effin huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja Effi makasi sen vieressä
leposohvalla.
Rouva von Briest siirsi luo pienen tuolin, jonka ebenholtsinojassa oli
kolme ohutta kullattua pienaa, tarttui Effin käteen ja sanoi:
»Kuinka voit, Effi? Roswitha sanoo, että olet kuumeessa.»
»Ah, Roswitha, hän on aina peloissaan. Minä huomasin hänestä, että hän
luulee minun kuolevan. Enpä tiedä. Mutta hän ajattelee, että jokaisen
toisenkin pitäisi suhtautua asiaan yhtä pelokkaasti.»
»Ajatteletko rauhallisesti kuolemaa, rakas Effi?»
»Aivan rauhallisesti, äiti.»
»Etkö erehdy siinä asiassa? Kaikki riippuvat kiinni elämässä, nuoret
varsinkin. Ja olethan vielä varsin nuori, rakas Effi.»
Effi oli hetken vaiti. Sitten hän virkkoi: »Tiedäthän, etten ole paljon
lukenut; Innstetten sitä usein ihmetteli, ja se ei ollut hänelle oikein
mieluista.»
Hän mainitsi ensimmäisen kerran Innstettenin nimen, ja se vaikutti
äitiin voimakkaasti, koska hän siitä selvästi huomasi, että loppu oli
lähellä.
»Minä luulen», virkkoi rouva von Briest, »että aioit minulle jotakin
kertoa.»
»Niin, niinpä aioinkin, kun puhuit siitä, että olen vielä kovin nuori.
Epäilemättä olenkin. Mutta se ei haittaa. Menneinä onnellisina aikoina
minä luin iltaisin Innstettenille; hänellä oli erittäin hyviä kirjoja,
ja eräässä niistä kerrottiin, kuinka eräs henkilö oli kutsuttu pois
kesken hilpeiden pitojen ja kuinka hän seuraavana päivänä tiedusteli,
millaiseksi juhla oli myöhemmin muodostunut. Hänelle vastattiin; 'Ah,
olihan siinä vielä jos jotakin; mutta oikeastaan ette menettänyt
mitään'. Näetkös, äiti, nuo sanat ovat painuneet mieleeni — ei merkitse
paljoakaan, vaikka ihminen kutsutaan pois kesken pitojen.»
Rouva von Briest oli vaiti. Effi kohottautui hieman ja sanoi sitten:
»Koska tässä kerran olen puhunut vanhoista ajoista ja Innstettenistä,
minun täytyy sanoa sinulle vielä jotakin, rakas äiti.»
»Sinä kiihdyt siitä, Effi.»
»En, en; kun saan sanoa jotakin, mikä painaa mieltäni, en suinkaan
kiihdy, vaan tyynnyn. Minä aioin sinulle sanoa, että kuolen hyvässä
sovinnossa Jumalan ja ihmisten kanssa, _hänenkin_ kanssaan.»
»Oliko siis sielussasi suurtakin katkeruutta häntä kohtaan? Suo
anteeksi, rakas Effi, että sanon sen vielä nyt, mutta oikeastaan olet
sittenkin sinä aiheuttanut kärsimyksenne.»
Effi nyökkäsi. »Niin, äiti. Ja murheellista kyllä, että on niin laita.
Mutta kun sitten tapahtui kaikki se kauhea ja lopuksi se Annia koskeva,
tiedäthän, niin minä, naurettavaa sanaa käyttääkseni, käänsin keihään
toisin päin ja eläydyin ihan vakavasti siihen ajatukseen, että hän on
syypää, koska hän on ollut kylmästi harkitseva ja lopulta julmakin. Ja
silloin nousivat huulilleni häneen kohdistuvat kiroukset.»
»Ja se rasittaa sinua nyt?»
»Niin. Ja minusta on tärkeätä, että hän saa tietää, kuinka näinä
sairauteni päivinä, jotka kuitenkin ovat olleet melkeinpä elämäni
kauneimmat, on minulle selvinnyt, että hän on menetellyt oikein
joka suhteessa. Mitä Crampas raukkaan tulee — niin, mitäpä hän voi
muutakaan tehdä? Ja oikeassa hän oli siinäkin, mikä minua syvimmin
loukkasi, että kasvatti lastani tavallaan minulle ynseäksi — vaikka se
minuun kovin koskeekin ja tuntuu tylyltä. Ilmoita hänelle, että olen
kuollut siinä vakaumuksessa. Se lohduttaa häntä, rohkaisee, ehkäpä
saa sovinnolliseksikin. Hänen luonnonlaadussaan näet oli paljon hyvää
ja hän oli niin jalo kuin voi olla ihminen, jossa ei ole oikeata
rakkautta.»
Rouva von Briest huomasi, että Effi oli väsynyt ja näytti nukkuvan tai
tahtovan nukkua. Rouva von Briest nousi hiljaa paikaltaan ja poistui.
Mutta hän oli tuskin ehtinyt huoneesta, kun Effikin nousi ja istuutui
avoimen ikkunan luo hengitelläkseen vielä kerran viileätä yöilmaa.
Tähdet vilkkuivat, ja puistossa ei lehtikään liikahtanut. Mutta mitä
kauemmin hän kuunteli, sitä selvemmin hän jälleen kuuli plataaneista
kuin hiljaisen sateen kohinan. Vapahtumisen tunne valtasi hänet.
»Rauhaa, rauhaa.»
* * * * *
Kuukautta myöhemmin oli syyskuu lopullaan. Sää oli kaunis,
mutta puiston lehvissä oli jo paljon punaista ja keltaista, ja
syyspäiväntasauksen jälkeen, joka oli tuonut mukanaan kolme myrskyistä
päivää, lepäsi lehtiä kaikkialla maassa. Kukkatarhassa oli tapahtunut
pieni muutos: aurinkokello oli poissa ja sen sijalla oli eilisestä
saakka valkoinen marmoripaasi, jossa ei näkynyt muuta kuin »Effi
Briest» ja sen alla risti. Se oli ollut Effin viimeinen pyyntö:
»Tahtoisin saada hautakiveeni oman vanhan nimeni; toiselle en ole
tuottanut mitään kunniaa.» Ja hänen pyyntöönsä oli luvattu suostua.
Niin, eilen oli marmoripaasi saapunut ja sijoitettu paikalleen, ja
Briest ja hänen puolisonsa istuivat jälleen siinä lähellä katsellen
kiveä ja sitä ympäröivää heliotrooppia, jota ei ollut hävitetty. Rollo
makasi vieressä, pää käpäläin varassa.
Wilke, jonka säärystimet kävivät yhä väljemmiksi, toi aamiaisen ja
postin, ja vanha Briest virkkoi: »Wilke, järjestä kuntoon pienet
vaunut. Lähden tästä rouvan kanssa ajelemaan.»
Rouva von Briest oli sillävälin kaatanut kahvia kuppeihin ja katseli
kohti kukkatarhaa. »Katsohan, Briest, Rollo makaa jälleen kiven luona.
Siihen se on koskenut vielä syvemmin kuin meihin. Se ei syökään enää.»
»Niin, Luise, luontokappale. Sitähän minä aina sanon. Me emme ole niin
melkoisia kuin luulottelemme. Puhumme aina vaistosta. Lopulta se onkin
kaikkein parasta.»
»Älä puhu niin. Filosofoidessasi... älä pane pahaksesi, Briest, mutta
siihen ei sinusta ole. Sinulla on hyvä ymmärryksesi, mutta ethän voi
käydä sellaisia kysymyksiä...»
»Enpä oikeastaan.»
»Ja jos sellaisia kysymyksiä ylimalkaan pitää ajatella, niin onhan
niitä olemassa toisia, ja voinpa sanoa sinulle, Briest, ettei kulu
yhtäkään päivää, lapsirukan jouduttua tuohon leposijaansa, sellaisten
kysymysten mieleen johtumatta...»
»Millaisten kysymysten?»
»Emmekö ehkä sittenkin ole _me_ syylliset.»
»Joutavia, Luise. Mitä tarkoitat?»
»Eikö meidän olisi pitänyt paremmin häntä opastaa oikeaan. Juuri
meidän. Onhan Niemeyer oikeastaan ihan mitätön, jättää kaikki
epäilyksen valtaan. Ja sitten, Briest, ikävä sanoa... sinun alinomaiset
kaksimielisyytesi... ja vihdoin, mitä minuun itseeni tulee, sillä en
suinkaan tahdo suoriutua tästä asiasta viattomana, eikö hän sittenkin
ollut liian nuori?»
Rollo heräsi samassa, pudisteli hitaasti päätänsä, ja Briest virkkoi
tyynesti: »Ah, Luise, olehan... Siinä joudumme liian avaroille aloille.»