»Teidän onnittelunne uskon vilpittömäksi; toiset ovat varmaan
vihoissaan. Muuten...»
»Muuten! Ettehän aio moitiskella tätä hetkeä?»
»En. Hänen majesteettinsa armo saa minut häpeäntunteen valtaan, ja
ministerin suopeus, jota saan kiittää kaikesta, melkein sitäkin
enemmän.»
»Mutta...»
»Mutta minä olen unohtanut iloitsemisen. Jos sanoisin niin jollekin
toiselle henkilölle, niin sellaista puhetta voitaisiin pitää pelkkänä
tyhjänä lausepartena. Mutta te ymmärrätte sen varmaan oikein.
Katsokaahan ympärillenne: kuinka autiota ja tyhjää täällä on! Kun astuu
sisään Johanna, niinsanottu päärly, alkaa minua kerrassaan peloittaa.
Tuo itsensä-näytteleminen (Innstetten jäljitteli Johannan ryhtiä),
tuo puolittain koomillinen vartaloplastiikka, joka tuntuu asettavan
erikoisia vaatimuksia, en tiedä kenelle, ihmiskunnalleko vai minulle,
on sanomattoman viheliäistä, ja se olisi ammuttavaa, ellei se olisi
niin naurettavaa.»
»Tämänkö mielialan vallitessa te aiotte siirtyä uuteen virka-arvoonne,
parahin Innstetten?»
»Joutavia. Kuinkapa muutenkaan? Katsokaahan; nämä rivit olen vastikään
saanut.»
Wüllersdorf otti käteensä toisen kirjeen, jonka postileimasta oli
mahdoton saada selkoa, hymyili »Jalosukuisuudelle» ja siirtyi ikkunan
luo voidakseen paremmin lukea.
»Armollinen herra! Taidatte ihmetellä, kun teille kirjoitan, mutta teen
sen Rollon takia. Anni sanoi meille jo viime vuonna, että Rollo on nyt
liian laiska; mutta se ei haittaa täällä, se voi olla täällä kuinka
laiska tahansa, mitä laiskempi, sitä parempi. Ja armollinen rouva
näkisi sen kovin mielellänsä. Lähtiessään ulos vainiolle hän sanoo
aina: 'Oikeastaan minä pelkään, Roswitha, kun olen ihan yksin; mutta
kukapa minua saattelisi? Rollo, niin, se kävisi päinsä; se ei kanna
minulle kaunaa. Se on hyvä puoli, etteivät eläimet niin siitä välitä'.
Nämä ovat armollisen rouvan sanat, ja minä en tahdo sanoa sen enempää,
vaan pyydän vielä armollista herraa sanomaan terveisiä Annille. Ja
samoin Johannalle. Uskollisimman alamaiselta palvelijattareltanne
Roswitha Gellenhagenilta.»
»Niin», virkkoi Wüllersdorf kääntäessään paperin jälleen kokoon, »tuo
on meitä melkoisempi.»
»Niin minustakin.»
»Ja siitä samasta johtuu, että kaikki muu tuntuu teistä epäilyttävältä.»
»Osutte oikeaan. Asia on liikkunut jo kauan mielessäni, ja nuo
koruttomat sanat tahallisine tai kenties tahattomine syytöksineen ovat
saaneet minut jälleen ihan suunniltani. Asia kiusaa minua jo pitkät
ajat, ja minä haluaisin päästä koko tästä jutusta selviytymään; mikään
ei minua enää miellytä; mitä enemmän kunnianosoituksia minulle jaetaan,
sitä syvemmin tunnen, ettei tämä kaikki ole minkään arvoista. Elämäni
on hutiloitu pilalle, ja niin olen kaikessa hiljaisuudessa ajatellut,
ettei minun pitäisi ollenkaan välittää kaikista pyrkimyksistä ja
turhuuksista, vaan käytellä koulumestariluonnettani, joka lienee
omintani, jonakin korkeampana tapatirehtöörinä. Onhan sellaisia nähty
ennenkin. Minun siis pitäisi, jos mahdollista, muuttua sellaiseksi
kamalan kuuluisaksi hahmoksi kuin esimerkiksi tohtori Wichern Hampurin
kuritushuoneessa, se miraakkelimies, joka kesytti kaikki pahantekijät
katseellaan ja hurskaudellaan...»
»Hm, siihen ei ole mitään sanomista; se kävisi päinsä.»
»Ei, sekään ei käy päinsä. Ei edes sekään. Minulta ovat kaikki tiet
tukossa. Kuinka voinkaan voimallisesti koskettaa murhamiehen sielua?
Siinä tapauksessa täytyisi itse olla moitteeton. Ja ellei ole ja jos
omissa sormenpäissä on jotakin sellaista, täytyy käännytettävien
kanssaveljiensä edessä ainakin voida näytellä mielipuolen
katumuksenharjoittajan osaa ja esittää suunnatonta mielenmurtumusta.»
Wüllersdorf nyökkäsi.
»... Nähkääs, te nyökkäätte. Mutta tuohon kaikkeen minä en enää kykene.
Minusta ei ole enää katujan paitaan pukeutuvaksi, sitä vähemmän
dervisiksi tai fakiiriksi, joka itseänsä syyttäen tanssii itsensä
kuoliaaksi. Ja koska mikään sellainen ei käy päinsä, olen ajatellut
parhaaksi lähteä täältä pois, pois ja pelkkien pikimustien miesten
joukkoon, jotka eivät tiedä mitään kulttuurista ja kunniasta. Ne
onnelliset! Sillä juuri _se_, kaikki tuo pöty on kaikkeen syypää.
Kiihkeän tunteen nojalla, joka saattaisi syyksi kelvata, sellaista ei
tehdä. Siis pelkkien mielikuvien vuoksi... mielikuvien... ja sitten
tuhoutuu toinen, ja ihminen itse tuhoutuu myöhemmin. Vain paljoa
pahemmin.»
»Mitä joutavia Innstetten, nuo ovat pelkkiä mielijohteita,
päähänpistoja. Läpi mustien maanosan, mitä se sellainen? Se
kelpaa velkaantuneelle luutnantille. Mutta te! Tahdotteko istua
puheenjohtajana alkuasukkaiden neuvottelussa, punainen fetsi päässä,
tai solmia veriheimolaisuuden kuningas Mtesan vävyn kanssa? Vai
tahdotteko kulkea Kongon vartta päässänne hellekypärä, jonka pohjassa
on kuusi reikää, kulkea kopeloida eteenpäin, kunnes tulette jälleen
ilmoille Kamerunissa tai niillä main? Mahdotonta?»
»Mahdotonta? Miksi? Ja jos se on mahdotonta, mitä sitten?»
»Jäädä tänne ja harjoittaa alistumista. Kuka onkaan vapaa kaikesta
rasituksesta? Kukapa ei sano joka päivä: 'Oikeastaan epäilyttävä
juttu koko elämä'. Te tiedätte, että minullakin on kantamukseni, ei
juuri sama kuin teillä, mutta ei paljoa keveämpi. Aarniometsissä
harhaileminen tai termiittipesiin yöpyminen on pelkkää hullutusta; se
sopii, kenelle sopii, mutta meikäläiselle ei siitä ole. Parasta on
pysyä varustuksessaan, kunnes kaatuu. Mutta sitä ennen tulee ottaa
pienestä ja pienimmästä itselleen mahdollisimman suuri voitto ja kyetä
havaitsemaan, kuinka orvokit kukkivat tai Luisen-patsaan tienoo on
väriloistossaan tai pienet tytöt korkeine paulakenkineen hyppivät
nuoraleikissään. Tai lähteä Potsdamiin ja käydä Rauhankirkossa, missä
keisari Fredrik lepää haudattuna ja missä on vastikään aljettu rakentaa
hänelle hautakappelia. Ja kun siinä seisotte, ajatelkaa _hänen_
elämäänsä, ja ellette siitäkään tyynny, niin silloin teitä tosiaankaan
ei käy auttaminen.»
»Hyvä, hyvä. Mutta vuosi on pitkä, ja jokainen yksityinen päivä... ja
ilta lisäksi.»
»Siitä suoriutuu aina helpoimmin. Onhan meillä 'Sardanapalus' tai
'Coppelia' ja hyvät sikarit lisäksi, ja kun siitä suoriudutaan,
on varma viihdytyskeino kolme seideliä paremman tapin takaista.
On olemassa yhä vielä paljon, erittäin paljon sellaisia, jotka
suhtautuvat asiaan samoinkuin me, ja eräs, jolla oli ollut hänelläkin
paljon vastuksia, sanoi minulle kerran: 'Uskokaa minua, Wüllersdorf,
ilman apukonstruktioja ei pääse kerrassaan mihinkään'. Se henkilö,
joka tuon sanoi, oli rakentaja, joten hänen täytyi asia tietää. Ja
hän oli oikeassa. Ei kulu yhtään päivää, joka ei muistuta mieleeni
apukonstruktioja.»
Siten mielensä kevennettyään Wüllersdorf otti hattunsa ja keppinsä.
Innstetten, joka lienee ystävänsä sanojen johdosta tullut ajatelleeksi
omia aikaisempia »pienen onnen» harkintojaan, nyökkäsi puolittain
myöntäen ja hymyili itsekseen.
»Mihin menette nyt, Wüllersdorf? On liian aikaista lähteä
ministeristöön.»
»Minä otan itselleni tänään täyden vapauden. Kävelen ensin tunnin ajan
kanavan vartta Charlottenburgin sululle saakka ja sitten takaisin.
Sitten käväisen Huthissa, Potsdamer Strassen varrella, pieniä
puuportaita varovasti yläkertaan. Alakerrassa on kukkakauppa.»
»Ilahduttaako se teitä? Riittääkö se teille?»
»Sitä en tahdo väittää. Mutta se auttaa hieman. Tapaan siellä erinäisiä
vakinaisia vieraita, aamuhaarikan kallistajia, joiden nimet visusti
salaan. Toinen kertoo siinä Ratiborin herttuasta, toinen ruhtinaspiispa
Koppista ja joku kolmas kerrassaan Bismarckista. Jotakin voittoa siitä
aina on. Kolme neljännestä on pätemätöntä, mutta kunhan asiat kerrotaan
hupaisesti, ei huoli liikoja morkkailla, vaan kuuntelee kiitollisena.»
Niin hän lähti.