Päivälehden piirin kirjalliset periaatteet, joihin m.m. kuului puhutun
_kansankielen_ ja sen murresanojen rajaton käytäntöön-ottaminen ja
kansan-elämän mitä pikkupiirteisin _valokuvaileminen_, eivät heissä
itsessään vielä lopullista ilmaisuaan löytäneet. He olivat siihen
liiaksi herrahtavia ja liiaksi taiteilijoita. Vasten tahtoaankin he
tulivat seuloneeksi ja puhdistaneeksi kieltään, tietämättäänkin oman
taiteilijaluonteensa mukaisesti _tyylitelleeksi_ ja muovailleeksi
kuvauksiaan. Realismin voitto oli täydellinen, vasta kun kansa itse
ryhtyi itseään noiden periaatteiden mukaan kuvailemaan. Siten
syntyi vasta niitä täysin ulkonaisen todellisuuden kanssa
yhtäpitäviä inhimillisiä ja vielä enemmän sivistyshistoriallisia
_todistuskappaleita_, joita ranskalaisen naturalismin
mestarit tarkoittivat. Niitä tarjoavat meille runsaasti n.s.
_kansankirjailijat_, joiden patriarkka on ennen mainittu Pietari
Päivärinta ja joista myös taiteelliselle tasapinnalle kohoavat Santeri
Alkio ja Kauppis-Heikki.
Santeri Alkio (Filander, synt. 1862, kauppias, nuorisoseura-asian
ajaja, valtiopäivämies) kuvailee Etelä-Pohjanmaan kansan-elämää
romaaneissaan _Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia_ y.m.
osoittaen näiden seutujen kuumaverisen rahvaan entistä raakuutta ja sen
vähittäistä, vastahakoista väistymistä tietopuolisen valistuksen ja
edistyksen tieltä. Alkion kuvaustapa on miehekästä ja ytimekästä, ei
erittäin syvälle sielullisiin ongelmiin tunkeutuvaa. Kuitenkin hän on
myös pari yksilöllisempää luonnekuvaa _Eeva_ ja _Mennyt_ kirjoittanut.
Syvempi ja samalla monipuolisempi psykologi on pohjois-savolaisen
kansan-elämän kuvaaja Kauppis-Heikki (synt. 1862, kansanmies,
kasvatuslaitoksen opettaja), tunnettu _Tarinoistaan_, suppealla,
täsmällisellä tyylillä piirretyistä kuvauksistaan _Mäkijärveläiset,
Viija, Laara, Aliina_ ja _Kirottua työtä_, joista toiset ovat aivan
mestarillisia sieluntutkielmia. Sellainen ja samalla arvokas
sivistyshistoriallinen todistuskappale on hänen suuresti suunniteltu
teoksensa _Uran aukaisijat_, taiteellisen tarkastelijan silmällä nähty
ja tehty kuvaus yksinäisen kiertokoulun-opettajan elämästä.
Muista kansankirjailijoista, jotka yhtenäisenä parvena tuottavat
1890-luvun taitteessa ilmestyneen kertomuskokoelman _Syvistä riveistä_
ovat huomattavimmat tässä vielä itä-pohjanmaalaisen kansankielen
erinomainen käyttäjä ja onnistuneen, miltei elämäkerrallisen
kansankuvauksen _Korpelan Tapanin_ tekijä Heikki Meriläinen,
pohjois-pohjanmaalaisen kansankuvauksen _Heikki Helmikankaan_ tekijä
Eero Sissala ja hämäläisen kansan-elämän kuvaaja Nestor Niemelä. Samaan
parveen ovat vielä luettavat Liisa Tervo, Emil Vainio ja Otto Tuomi,
jotka kaikki ajanhengen leimaamaa naturalistista taidetta harjoittavat.
Varsinaisten kansankirjailijain ulkopuolella seisoo Esko Virtala
(Calamnius), joka kuitenkin, esim. kansankuvauksessaan _Se on
sallittu_, sangen läheltä heidän kirjallisia hahmoviivojaan koskettaa.
Myöhäisemmän ajan ilmiöitä ovat Eemil Lassinen ja Väinö Kataja, joista
jälkimmäisessä jo on jonkun verran uusromantista vaikutusta
huomattavissa.
_Kansanrunoilijoita_, jotka romantisen ajan kynnyksellä niin
luonteenomaisen yhteis-ilmiön muodostavat, ei realistinen aika ole
omiaan synnyttämään. Kuitenkin esiintyy vielä joku sellainenkin, kuten
Sahan-Kalle ja Lauri Soini, joka viimemainittu myös eräitä
suorasanaisia teoksia julkaisee. Kansanrunoilijana aloittaa kirjallisen
uransa myös Alpo Noponen, kohoten sittemmin näytelmillään _Ahab_ ja
_Hemming Gad_ päätä pitemmäksi heitä. Kansanrunoilijoista hiukan
syrjässä on Niilo Mantere, jonka edistyshaluiset, valistusjanoiset
runot kuitenkin suuresti heidän aatteellista lähtökohtaansa
muistuttavat.