Aleksis Kivi oli huvinäytelmillään Kihlaus ja Nummisuutarit, mutta
enimmän romaanillaan Seitsemän veljestä perustanut meillä realistisen
kansankuvauksen, jossa tosin vielä on paljon romantisiakin aineksia.
Hänestä eteenpäin käy suomalaisen kirjallisuuden seuraava kehitysjakso
kohti yhä suurempaa realismia, yhä yksityiskohtaisempaa kuvausta, yhä
tarkempaa elämän-ilmiöiden havaitsemista, kunnes se _norjalaisen
realismin ja ranskalaisen naturalismin_ itseensä sulatettuaan päättyy
_naturalistiseen kansankuvaukseen_, jonka n.s. kansankirjailijat
1890-luvun taitteessa huippuunsa kehittävät.
Pitemmälle ei realistinen suunta voinut mennä. Siksi näemmekin
kirjallisuutemme 1890-luvun keskivaiheilla jälleen romantiikkaan tai
n.s. _uusromantiikkaan_ kallistuvan. Rajavuotta on jälleen vaikea
määrätä, mutta olemme Juhani Ahon _Panun_ ilmestymisvuoden (1897) siksi
asettaneet.
Suomalaisen kirjallisuuden _realistinen aikakausi_ käsittää siis
Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Juhani Ahon Panun välillä
(1870-1897) tapahtuneen kehityskulun.
Kummassakin sen päätepisteessä seisovat kansankirjailijat: alkupäässä
Pietari Päivärinta, loppupäässä Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Heikki
Meriläinen y.m., joista on myöhemmin tuleva puhe.
Pietari Päivärinta (Ylivieskan lukkari, synt. 1827) julkaisee
ensimmäisen teoksensa _Elämäni_ v. 1877. Sitä seuraavat nopeassa
sarjassa _Elämän havainnoita_ (1879-1880), _Tintta-Jaakko_ ja _Torpan
poika_ (1883), _Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia_ (1885) y.m.
Hänen kertomistapansa on yksinkertaista ja korutonta. Hänen
havaintokykynsä on terävä, hänen järkensä selvä ja valistunut.
Tyyliltään ja maailmankatsomukseltaan hän on osaksi vielä kansallisen
romantiikan vaikutuksen alainen. Ulkomaisista kirjailijoista näyttää
Dickens häneen enimmän vaikuttaneen. Korkeimmilleen kohoaa hänen
taiteensa pienissä kertomuksissa, joista _Kontti-Anna_ on eritoten
onnistunut.
Pietari Päivärinnan tuotanto saavutti aikoinaan suurta suosiota. Osa
siitä on myös ruotsiksi ja saksaksi ilmestynyt ja ansaittua huomiota
ulkomailla herättänyt.
Päivärinnan ohella ovat realistisina kansankuvaajina muistettavat:
1) Vilho Soini, joka nimimerkillä Pii julkaisee Julius Krohnin
toimittamassa Suomen Kuvalehdessä raikkaan, kansanomaisen
kuvaelmasarjan _Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta_. Hänen muista
teoksistaan on pienen kaupungin sanomalehti-elämää käsittelevä novelli
_Kaarlo Tiira_ samalla pirteällä kynällä kirjoitettu.
2) K. A. Heman, joka nimimerkillä Kah kirjoittaa _Kysymysmerkkejä_,
kuvaillen hauskasti hämäläistä kansan-elämää.
3) Juhana Kokko, joka nimimerkillä Kyösti julkaisee tuoreet kuvauksensa
_Räisäspoika, Kölliskö_ ja _Kruunun metsissä_ Pohjois-Pohjanmaan
kansanelämästä.
4) Juho Reijonen, joka _Kertoelmissaan_ (1885), _Uusissa
Kertoelmissaan_, novellissaan _Vaihdokas_ y.m. osoittautuu erittäin
taitavaksi ja hupaiseksi itäsuomalaisen kansan-elämän kuvaajaksi. Monet
niistä ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan klassillisia.
5) Teuvo Pakkala (Frosterus, synt. 1862), joka heti esikoisteoksellaan
_Lapsuuteni muistoja_ (1886) ja raikkaalla itä-pohjanmaalaisen
kansan-elämän kuvauksellaan _Oulua soutamassa_ huomiota herättää.
Myöhemmin hän siirtyy oululaisen kaupungin-elämän kuvaukseen,
kirjoittaa sen oloista sarjan pirteitä, havainnollisia kuvaelmia
_Vaaralla_ ja eheän kauniin romaanin _Elsa_ (1894), astuen sillä
nykyaikaisten, itsetietoisten taidekirjailijain riviin. Suurimman
kansansuosion hän saavuttaa kuitenkin huvinäytelmällään _Tukkijoella_
(1899), joka sittemmin on kuulunut Suomen Kansallisteatterin seisovaan
kansanomaiseen ohjelmistoon. Vielä hän käsittelee lasten sielunelämää
terävällä havaintokyvyllä pienessä kokoelmassa _Lapsia_, ivailee
pikkukaupunkielämää huvinäytelmäsään _Kauppaneuvoksen härkä_ ja
syventyy psykologisessa romaanissaan _Pieni elämäntarina_ (1903)
omituisen, mieltäkiinnittävän nais-yksilön ongelmiin.
6) K. A. Järvi, saman oululaisen ympäristön kirjailija, jonka
esikoisteos _Työmiehiä_ kuvaa ensimmäisten sosialististen tuulahdusten
tunkeutumista suomalaisen työväestön keskuuteen.
7) Matti Kurikka, inkeriläisen kansan-elämän kuvaaja, joka
näytelmässään _Viimeinen ponnistus_ esittää ainoan suomenkielisen
sivistyshistoriallisen todistuskappaleen orjien vapauttamisesta
Venäjällä. Muista hänen teoksistaan ovat mainittavat kertomuskokoelma
_Pilven hattaroita_ sekä realistinen näytelmä _Aili_, jossa hän vaatii
vapaampaa, suoravaisempaa suhdetta miehen ja naisen välisessä
rakkaus-elämässä.
8) A. B. Mäkelä, leikillinen kirjailija, _Iloisien juttujen_ tekijä,
julaissut myös realistisen työväenelämää käsittelevän näytelmän _Ruukin
jaloissa_.
9) Martti Vuori (Bergh), savolaisen kansan-elämän kuvaaja, realististen
kansannäytelmien _Pappilan tuvassa, Kun korkea oikeus istuu_ y.m.
sepittäjä.
10) Kaarle Halme, näyttelijä, teatterinjohtaja, aluksi realististen,
hämäläistä kansan-elämää käsittelevien näytelmien _Purimossa_ ja
_Mallassaunalla_ kirjoittaja, joiden huippuna on pidettävä hänen
tottuneelle näyttämösilmällään hahmoiteltua ja syvempään psykologiseen
käsittelyyn tähtäävää murhenäytelmäänsä _Murtuneita_. Myöhemmissä
näytelmissään, kuten _Herran ääni_ ja _Maattomat_, hän on asettanut
taiteensa nykyaikaisten sosialististen aatteiden palvelukseen, joita
hän jo aikaisemminkin oli pienessä 1-näytöksisessään _Mestari Garp_
käsitellyt.
11) Juhani Sjöström, karjalaisen kansan-elämän kuvaaja 1890-luvulla
ilmestyneissä näytelmissään _Mari, Irja_ ja _Salmin tyttö_, joiden
vilkas mielikuvitus ja pirteä, eloisa kielenkäyttö heti synnynnäistä,
melkoisella runoilijakyvyllä varustettua karjalaista todistavat.
Kokonaan liihoittelevan mielikuvituksen lapsi on hänen tarunäytelmänsä
_Päivän tytti_, karjalaisen kansan- ja luonnon-elämän kuvausta taas
hänen suorasanainen kokoelmansa _Korpien povesta_.
Näin tulevat kunkin Suomen maakunnan luonnon ja kansanheimon
erikois-ominaisuudet kirjallisuudellemme valloitetuiksi, joka tästä
lähtien aina täydellisemmin alkaa myös ihmisten jokapäiväistä elämää ja
arki-askareita heijastella.