Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.
I
Kaukaisen Kaislalahden perukassa on Muhosenmäki niminen mökki.
Se on vain sellainen varsin tavallinen, kulkijan katseen eteen
korven keskestä veden henkeen odottamatta ilmestyvä alkeellinen
asumus, jonkalaisia meillä on sydän-Suomemme suurilla saloilla
vielä satoja: pikkiriikkisen, jäkkiheinää kasvaa jutuuttavan pihan,
kapan kymmenisen alaisen perunamaan, puolen tusinan hellällä
huolella hoidetun palturipenkin ja kämmenen levyisen, yhtä paljon
rikkaruohoa kuin ruistakin antavan pihapeltopälvekkeen piirittämä,
vanhuuttaan hataroitunut ja harmentunut, kyljelleen kyykistymässä
oleva pirttipahainen, jonka neliruutuisen ikkunan penkillä kituu
tuohiropeessa kelmeä palsami ja seinävierellä sakeana hyötyilevä
saunakukka.
Tuvan toverina kyyhöttää pihan vastakkaisella puolella katostaan
horsmia työntävä, samalla kertaa tallina, lammaskarsinana, kanalana
ja sikalana palveleva matala läävälättänä ja yksinäinen, ahdas
aittatettara sekä rannalla, mäen alisessa kosteassa ahteessa
vauluissaan vongahtelevan vinttikaivon ääressä raihnainen ja
ränsistynyt sisäänlämpiävä sauna.
Mökkiin tuo muusta maailmasta tuhansissa mutkissa kiertelevä ja
kaarteleva kapea kinttupolku. Se lähtee kilometrien takaiselta kylään
vievältä valtatieltä, kallelleen keikahtaneen virkaheiton tienviitan
viereltä ja päättyy, salon syvimmät ja synkimmät siimeiköt, vetisten
luonnonniittyjen noroisimmat laidikot, kuplivimmat ja kurisevimmat suot
ja silmänkantamattomimmat rahkaiset räkäpetäjänevat seikkailtuaan,
narisevan veräjän ylitse, pellon pientaritse ja pihamaan poikitse
pirtin rappusena rehentelevän suuren laakakiven luokse.
Vesitse saa Muhosenmäen venevalkamasta lähdettyään soutaa luppaista
senkin seitsemät selkävedet, salmien solukat ja saarien sivustat
ennenkuin ehtii kuuden kilometrin päässä olevaan lähimpään naapuriin ja
parin runsaan ja rasittavan rupeaman perästä kylään ja kirkolle.
Mökissä asui aikoinaan muuan Muhonen, Matti Muhosvainaja, joka
tämän kosteikon korpeen tekikin ja jonka mukaan ja muistoksi tällä
asutusaukeamalla on nimensä.
Nyt siinä on ja elää aivan toinen mies, Topias Toropainen eli, kuten
häntä nimen väännökseltä ja ikuisen törötyksensä vuoksi tavallisimmin
mainitaan, Törökki-Topi. Topin vaimo on Serukka, Serahviina Sinkkonen.
He olivat nuoruudessaan samaan aikaan pappilassa palveluksessa,
renkinä ja piikana, raatajina rahanalaisina. Siellä ollessaan he
olivat alkaneet sekä työssä että työn lomassa silmäillä toisiaan,
ensin kauempaa ja kainostellen, sitten likemmin ja rohkeammin ja vetää
lopuksi tiukasti toisiinsa päin. Sen oli sitten sattunut näkemään ja
kuulemaan jo vainajana oleva rovasti ja ryhtynyt haastelemaan heille
hartaasti yksiin leipiin ja lämpimiin lyöttäytymisestä. Ja kun ei
Topilla eikä Serukallakaan ollut sitä vastaan mitään, oli rovasti
vihkinyt heidät mieheksi ja vaimoksi ja toisillensa avuksi. Ja kun
Muhosenmäki, pappilan silloinen uutismökki, sattui olemaan samoihin
aikoihin entisen eläjänsä kuoltua autiona ja asujatonna, oli rovasti
antanut sen huomenlahjanaan heille helpolla vuokralla elinajaksi
viljeltäväksi — ja niin olivat Topi ja Serukka siirtyneet ihmisten
ilmoilta tänne salon sydämeen, etäisen Muhosenmäen isännäksi ja
emännäksi, korven kosteikon erakkoeläjiksi.
Topi ja Serukka olivat silloin vielä parhaimmillaan molemmat. Nyt he
ovat jo iällisiä ja vuosien ja vaivojen väsyttämiä, Topi mitä liekin
kohta kuusissakymmenissä ja Serukka joitakin vuosia nuorempi. Varmaa
vuosien määrää ei ole kummankaan koskaan tullut kinkerikirjoista
katsotetuksi, jos heistä he täysin tarkkoja tietoja niissäkään
näkyvissä.
Heillä ei ole olossaan ja osassaan mitään moittimista ja valittamista.
Päinvastoin on heillä mielestään Muhosenmäellään niin oivaa ja
onnellista kuin heidän kaltaisillaan oppimattomilla ja vähään
tyytyväisillä alhaiseläjillä osannee olla. Tosinhan tupatötterö yhtä
vähän kuin pihapeltohattarakaan ei ole liialla liikkumisläänillä
pilattu, mutta lämmintä ja leipää heille on mökinpaikallaan riittänyt
yllin kyllin kummallekin, etenkin kun Topilla on vielä peltotilkkunsa
lisäksi läheisellä Tetrisuolla jo osaksi kauraa ja heinää pursuileva,
osaksi parhaillaan hallaa henkivästä nevasta viljelykselle valmistuva
suoperkkiönsä ja töihinsä toveriksi vahva, vaikka vanha ruunarupukka,
Perho, ja Serukalla reippaasti surraava rukkinsa, neljä kanantettaraa
ja kukko, kolme lammasta ja pässinjepukka, sikapossu ja kaksi
hyvämaitoista hatarasarvea, Kullankukka ja Hellantetta.
Niin että omilla sitä on Muhosenmäellä hyvinä jos pahoinakin päivinä
toimeen tultu, vuokrat ja verot maksettu määrälleen kukkurakapoin ja
riskisti punnituin voikiloin, jopa paraina aikoina pistetty markka
muutama salaiseen säästöönkin, Serukan ruohonvihreän ja punakukkaisen
vaatearkun, perintökalun, nurkassa visusti varjellun Topin vauraan
villasukan yhä pulleammaksi ja painavammaksi käyvään kärkeen.
Yhtä heiltä hyvyydestään kuitenkin puuttuu ja on puuttunut koko
yhdessäoloaikansa — lasta.
Ei ole näet luojalta liiennyt heidän osakseen lapsilykkyä, ei niin
yrittääkään. Ja kun ei ole liiennyt, eivät Topi ja Serukka ole
toistonkaan tekemiä osakseen ottaneet, vaikka tarjoojia ja tyrkyttäjiä
on ollut jos kuinka monta. Lapsettomina he ovat vain olleet ja eläneet,
toisiinsa tyytyen ja kahdenkesken korpikotiansa asuen.
Ulkomuodoltaan kuivahko ja luiseva, alkuaan komea ja pitkänhuiskea
Topi käy ani harvoin Muhosenmäeltään missään, niin että häntä,
jöröttäjää, tuskin kaikki kylässä tuntevatkaan. Mutta sitä liikkuvampi
ja tunnetumpi on Serukka, miehensä täydellinen vastakohta, lyhyt ja
lyllerö, vielä vanhoillaankin verevä ja sirkeäsilmäinen, alati avoimen
herttaisesti hymyilevä, kotona ja kylässä terhakkana ja tiitteränä
hyöriskelevä ja pyöriskelevä, sukkelasanainen ja eloisa eukko.