(Myöhemmin kirjoitettu lisä Italian matkakuvien sarjaan.)
Siitä on nyt kolmattakymmentä vuotta, kun vanhempi ystävämme X. tuli ja
huudahti muutama päivä ennen joulua nuorelle ystävälleni ja minulle,
Roomassa, jossa me kaikki kolme silloin olimme:
"No pojat, tahdotteko mennä Sisiliassa? Ilmaiseksi. Varkaina,
kruununvarkaina? Niin saatte minulta biljetit!"
Vanhempi ystävämme, suomalainen kyllä, mutta ulkomailla lapsuutensa ja
nuoruutensa ja kauan miehuuttakin viettänyt, ei osannut aivan
mallikelpoisesti suomea. Jopa hän, — muuten suomenmielisenä, —
intoilikin esim. tällaisten kielemme uudistusten puolesta:
"Miksi me sanomme suomenkielen päällä: _Minä tulen Roomaan_? Se on
sekavaa. Täytyy sanoa: _Minä tulen Roomassa!_ Aina! Ja fnaasimaista on
sanoa: Minä rakastan sinua. — Jos minä rakastan, niin minä todella
rakastan; siis kokonaisobjekti. Rakkaudentunnustuksen pitää kuulua:
_Minä rakastan sinut!_ Kokonaan! Sydämeni pohjasta. Muu on sellaista
rakkautta, jolla _akkat_ rakastavat, tarkoitan: akkamaiset miehet! Ei,
oikea mies rakastaa kokonaan: Minä rakastan _sinut_, sieluinesi,
ruumiinesi."
Mutta asiaan. Vanhempi ystävämme tarjosi siis meille ilmaista
matkalippua Sisiliaan. Hänellä ei suinkaan ollut rahoja maantielle
heitellä, — ja olipa hän lisäksi sanonut, että me kaksi matkustaisimme
kruununvarkaina. Ällistyimme ja kuuntelimme korvat hörössä, me
nuoremmat.
Hän selitti nyt asian, innokkaasti ja vakavasti:
Hän oli juuri erään kansalaisemme kanssa tehnyt kiertomatkan Sisiliaan;
sen me tiesimme hyvin, nuori ystäväni ja minä. Matka oli suoritettu
_tesseralla_ eli kiertomatkapiletillä: vihkonen matkalippuja, joista
jokainen oikeutti sanokaamme määrättyyn asemaväliin, määrättyjen
rautatiekilometrien kulkemiseen. — Sisiliaan lähtiessään oli vanhempi
ystävämme ajatellut kuitenkin meitä, nuoria köyhiä poikia: että meidän
pitäisi saada nähdä sellainen Välimeren aarre kuin Sisilia. Siksi oli
hän ehdottanut toverilleen, että he kaksi käyttäisivät kumpikin
tesseransa lehdistä ainoastaan puolet: toiset puolet säästettäisiin
meille poikasille. Hänen toverinsa oli suostunut esitykseen. Ja nyt
veti ystävä X. nuo puoleksi riivityt vihot povitaskustaan:
"_Ecco, signori!_ Me kirjoitimme nimemmekin tesserain kanteen vain
lyijykynällä, — omakätinen nimikirjoitus näet vaaditaan, — jotta
voisitte _skraapata_ meidän nimemme pois ja kirjoittaa omanne musteella
sijaan. Hahaha, siinä teille seikkailua, pojat. Mutta, peijakkaan
_pähkinät_, jos joudutte kiinni: jos teidät nähdään väärentäjiksi ja
biljettivarkaiksi! _Me_ kiellämme kaiken, — te joudutte vankilaan:
katsokaa paragraafeja tesseran kannessa, niin huomaatte, että
sellaisesta rangaistaan ankarasti. — No, mitä arvelette, _signori_?"
Oikein meitä uhatakseen, — tehdäkseen meistä kyllin varovaisia, — oli
hän miettinyt meitä varten soveliasta haukkumasanaa: sanaa, joka
soveltuisi typeryksille, sellaisille, jotka antavat itsensä kiinni.
Ruotsalais-suomalaisesta sanakirjasta hän näki _nöt_-sanan kohdalta
merkitykset "pähkinä; nauta, raavas; hölmö, pölkkypää" ja valitsi
ensinnä näkemänsä suomalaisen vastineen: _pähkinä_.
Me olimme kovin nuoria, siis onnellisia, — siltä saattaa nyt
jäljestäpäin tuntua.
Yritys saattoi olla vaarallinen. Mutta sitähän me oikeastaan
halusimmekin, — edes pientä vaaraa! Seikkailua!... Seikkailuntapaisia
rakastimme kaipuussamme melkeinpä kuin aurinkoa.
Ja me olimme köyhiä. Niin köyhiä kuin kirkonrotat, kuten sanotaan!
Mikä rikkaus ja aarre etenkin jouluna laihalta tuntuvaan kassaamme oli
tämä _tessera_, tämä — Sisilia! Oikea ihmeitten kuningaskunta. Palermo
ja sen kultamosaiikeilla verhotut normannilais-saraseenilaiset linnat
ja kirkot! _Conca d'oro_, — Palermon ihana laakso, jonka nimikin jo
soi kultaa! Girgenti ja Syrakusa, muinaisen Suur-Kreikan aikuiset
temppelit niissä, — nähdä moiset n.s. ilmielävinä. Ja ihana Taormina,
Polyphemoksen rannikko!
Neljään rautatie-taipaleeseen tesseraimme lehdet juuri riittivät:
Messina—Palermo, Palermo—Girgenti, Girgenti—Syrakusa ja
Syrakusa—Messina.
Mekö emme olisi lähteneet? Mekö emme olisi vanhemmalle ystävällemme
syvään kumartaneet, jaloa veikkoa kiittäneet, ylistäneet ja
kunnioittaneet?
Asian n.s. juridinen tai moraalinen puoli aprikoitti meitä, suoraan
tunnustaen, sangen vähän. Mitä? Varastaa hiukan Italian kruunulta?
Italialta, jolla on varaa pitää kuningas ja paavi ja parisataa piispaa,
ja munkki- ja nunnakuntia ja lazzaroneja. — Ja lisäksi: jos näpistimme
rahtusen, niin vaaransimmehan toki selkänahkammekin, kenties
enemmänkin, ja sehän oli tarkoituskin: pieni vaara, suloinen seikkailu,
— eikä suinkaan varkaus!
Joutuisimme joulunpyhiksi Sisiliaan. Näkisimme palmuja, satukeitaitten
puita, oikeina metsikköinä, — Roomassahan niitä ei kasva paljon
avomaalla. Ehei, emme ikävöineet Suomea ja sen joulukuusia!
Me lähdimme täsmälleen kaksi päivää ennen jouluaattoa.
Matkavalmistuksista ei kannata puhua. Olihan niistä suurin raaputella
entiset lyijykynällä tehdyt nimet pois matkalippu-vihkojen kansista ja
täyttää musteella kirjoittaen omilla nimillämme siten saatu puhdas
paikka. Suurin vaiva kylläkin! Ja oikein ilkeä! Sillä matkatoverilleni
sattui se vahinko, että hän, kun joutui raaputtamaan ensimmäisenä
vihosta vierasta nimeä, ei ollut vielä erikoisen kokenut, vaan raaputti
liian kovasti, joten ohueen rättipaperiin jäi sille kohtaa tuskin
kestävä kalvo: konduktööri saattoi huomata, että nimillä oli jotakin
vehkeilty!
Matkapukumme olivat samat kuin arki- ja vierailupukummekin. Ja
matkakassasta ei tarvinnut pankkien kanssa neuvotella: se lepäsi
taskuissamme, toisella ehkä 80 liiraa, toisella 40, — koko
kaksiviikkoista Sisilian kiertelyä varten! Ja me siis lähdimme.
Tarinaani ei kuulu kumminkaan kuvata tätä Sisilianmatkaa.
Matkakuvauksia, ah, niitä on maailmassa tarpeeksi, — kuvauksia
kaupungeista, kirkoista, palatseista, tulivuorista; museoiden
esineetkin ovat tuhannesti tarkoin märehdityt, — enkä tahdo lisätä
niiden kuvausten totunnaisuutta, pintapuolisuutta tai kuivuutta vielä
yhdellä. Kuinka aniharvoin turisti kirjoittaakaan oikeastaan mitään? Ja
minäkö voisin siinä suhteessa tehdä parannuksen!
Aikailimme hetken Napolissa. Ja tulimme Messinaan jouluyöksi.
Mutta hyvin myöhään yöllä, aamupuolella: sellaiseen junaan olimme
menneet! Mitä meihin kuuluivat oikeastaan junat ja rautateiden
aikataulut? Mehän olimme onnellisia: vapaita, ajattelemattomia, — me
liikuimme niinkuin päähämme pälkähti.
Matkalta Messinaan ei kertomisen arvoista yhtään. Junassa, varsinkin
alkumatkalla, vähän väkeä. Me olemme väsyneet Napolista: jouluseimien
katselusta kirkoissa, Vesuviuksella kiipimisestä, ja ennen
kaikkea tungettelevien oppaiden pettämisestä, jopa pienistä
nyrkkitappeluistakin heidän kanssaan, ennenkuin pääsimme yksinämme
tulivuorelle kiipeämään. Niin, ei mitään esim. jalkamatkasta Posilipoon
ja samanlaisista tempuista ajurien kanssa siellä kuin oppaiden kanssa
Vesuviuksella. Mitäpä myöskään uiskentelustamme Välimeren
loistovedessä, lähellä muinaisen Rooman hienoimman kylpylaitoksen
paikkaa. Niin, yksi seikka kuitenkin kuulunee asiaan: Napolin asemalta
lähdettäessä oli konduktööri tosiaan alkanut lähemmin tarkastaa
toverini tesseraa, — käännellä sitä, tirkistellä nimikirjoitusta, ja
asettipa hän sen auringon säteilevää valoakin vasten, ja katseli
asianomaiseen, — katseli niin merkillisen ilkeästi, vakuutti toverini,
— ja pudisti päätänsä. Toverini muistutti minulle jo siinä
päätöksestä, jonka olimme tehneet sen hetken varalta, jolloin kenties
joutuisimme kiinni: hän heittäytyisi aivan kieltä taitamattomaksi, niin
ettei ristikuulustelu kävisi päinsä, ja minä yksinäni valehtelisin,
missä kaikkialla olimme kuluttaneet tesseroistamme neljä lehteä
kummastakin.
Juna kiitää, — tunnelista toiseen yhtä päätä, — tunneleita on varmaan
senkin seitsemänkymmentä tuolla matkalla Napolista Italian saappaan
kärkeen, kuten ainaista kiusallista silmien ripsuttamista kiinni ja
auki: taas tunneli ja pimeä, taas päivänvalo, ja yhä riemukkaampana
häikäisevä päivänvalo, kuta etelämmäksi ehditään... Ja ilta lähenee.
Silloin saamme matkaseuraa, virkistävää ja hauskaa. Ja hyvää, sen
vakuutan. Tosin tuo mies, joka lienee tullut joltakin väliasemalta, tai
ehkä Napolista asti, änkytti pahasti:
"Eke-ke-ke, pa-ka-ka-ka..."
Mutta muuten näemme hänet pian ihmisenä moitteettomaksi! Aivan asunsa
arvoiseksi: hänellä kohoaa päässä loistava, koreilla heloilla
varustettu kypärä, vyöllä roikkuu tavattoman pitkä, kaliseva
ratsuväensapeli, jonka huotra on tehty keveämmäksi perässä vedellä
siten, että sen kärkeen on pistetty pieni, kilisevä kiekko eli pyörä;
vielä iloisemmin kilisevät pyörät hänen välkkyvien saappaittensa
kantapäissä — italialainen ratsuväenluutnantti tai -kapteeni, mikä
lienee...
Heti on juttu täydessä käynnissä. Hän kyselee Suomesta, hyvin
kiinnostuneena, ja me kerromme, ylpeinä isänmaastamme kuten ulkomailla
aina ollaan, ja kartutamme tietojamme Italiasta. Jutellaan vilkkaasti.
Veljeillään: hän tarjoaa meille jonkinlaisia voileipiään, me
palkitsemme hänet hedelmillä ja viinipullolla, jotka ostamme jollakin
pysäkillä, hän vastaa taas makeisilla ja uudella pullolla hienompaa
viiniä, jotka hän kiljuu seuraavalla asemalla sisälle ikkunasta.
Tavattoman ritarillinen mies, joskin kankea kieli kuin Aaronilla! Mutta
viini sitä toki norjentaa, niinkuin Demostheneen kieltä paljon
kehnompi: kivennupulain imeskely. Tullaan Reggio Calabriaan, ja
lautalle, joka vie salmen poikki Sisiliaan, Messinaan.
Ja siinä siis on se Välimeri, jota kaipasimme. Sisilian ja manteren
välinen salmi. Tuolla tuo paikka, josta pienet tulet kuutamossa
tuikkavat, kuului olevan nimeltään Scilla: mikä taikasauvan kosketus
kirjalliselle muistillemme, joka oitis herättää mielessämme kuvan
Skyllasta ja Kharybdiista, Odysseuksen tukalasta kujanjuoksusta niiden
välitse, seireeneistä, kykloopeista, Suur-Kreikasta, tyranni
Dionysoksesta, joka hallitsi Syrakusassa, karthagolaisista,
saraseeneista, jotka Sisiliasta ottelivat, j.n.e. tuhansittain pikku
tietoja nyt ikäänkuin elävinä.
Ja mikä yö! Kuutamoa taivaan täydeltä. Tähdet tuikkivat tulisesti.
Lauttalaivan kone jyskyttää kumeasti. Meri päilyy tyynenä, kummallisen
mustana, missä se ei silmiä häikäisten säteile; ja mustista paikoista
kuvastuvat taivaan tähdet kuin syvältä, syvältä merenpohjasta
houkuttelevat seireenien silmät.
Kuutamo!... Jo tulee Messina, jo paistaa se edessämme valkeaina
amfiteatterina, puolipyöreän, valtavan lahtensa rannalle uljaasti
rakennettuna. — Niin, vähän jälkeen matkamme se uljas komeus sortui
maanjäristyksessä...
Lautta lähenee Messinaa. Pian olemme siellä. — Minne yöksi? Sitä
kyseli luutnantti meiltä. — Mekö nukkumaan tällaisena yönä? Me
rakastimme kuutamoa, me tiesimme Messinan suureksi, halusimme samota
sitä yöllä, jopa aioimme kiertää nyt maaseutuakin sen ympärillä, nähdä
paitsi kaikki julkiset rakennukset myöskin läheiset maisemat
kuutamossa. Jos väsyttäisi, aioimme ottaa virkisteeksi kulauksen sieltä
ja täältä, — olihan Sisiliassa kelpo viiniä; — yleensä, nauttia
harvinaisuudesta: jouluyö täällä, — yö, jota emme olisi silloin
mihinkään kotoiseen jouluun ja pohjolan puhtaisiin kinoksiin
vaihtaneet! Sitäpaitsi: voisimme varjella matkakassaammekin nukkumalla
hieman vaikkapa siltojen alla, — varjella hotelliverotukselta,
tarkoitan. Se kassa ei tosiaan ollut suuri. Emme siis aikoneet
Messinassa hotelliin, vaan kävelylle jouluyöksi, umpimähkään.
Mutta matkaseuramme, ritarillinen upseeri, teki meille vaikeuksia. Hän
epäili jotakin, tiukkeni, kysyi aivan täsmällisesti, mihin hotelliin
aioimme yöksi.
Vastasimme kierrellen ja kaarrellen: kyllä meillä muka oli hotelli
tiedossa; mutta ainakin ensiksi halusimme vähän katsella kaupunkia:
olihan jouluyö.
Hän mittaili meitä kummastunein silmin. Änkytti, että hänellä olisi
meille hotelli tiedossa ... hyvä hotelli, sen hän takasi, aivan lähellä
satamaa. Ja jouluyö: kylläkin, mutta — näin myöhä: kello paljon yli
kahdentoista, kirkoissa ei enää mitään näkemistä, ihmiset kotonaan;
eikä joulu täällä tosiaan ollut sellainen juhla kuin hän oli kuullut
meidän kertovan sen Suomessa olevan, vaan vasta uudenvuoden aatto oli
se oikea, suuri juhla...
Hän selittelee... Me tulemme yhä jörömmiksi. Kun lautta päästää vähät
matkustajat rannalle, teemme, toverini ja minä, jyrkän, brutaalin
päätöksen: menemme ja lyömme kättä upseerille, sanomme hänelle
tavallaan ikuiset jäähyväiset, kiitämme erinomaisesta matkaseurasta ja
— alamme juosta laiturille. Seikkailemaan!
Mutta — hän perästä! Ottaa meidät kiinni, oikein olkapäästä, ja
ällistelee, änkyttää:
"Mu-mu-mutta, _signori_, nä-nä-mä ... ke-ke-ke luulen huomaavani, että
herrat aikovat ehkä kävelemään ja katselemaan kaupunkia tähän aikaan
yöstä! Antakaa anteeksi, — se on vaarallista. Ma-ma-maffia..."
Purskahdimme nauruun: mekö olisimme uskoneet romaanien ja turistien
loruja Maffiasta, Sisilian camorrasta! Lieneekö sitä olemassakaan?
Sakilaiset Suomessakaan eivät siihen asti olleet tehneet meille mitään
pahaa... Ja olihan meitä kaksi nuorta miestä, jotka saattoivat pelastua
— ellei muuten niin käpälämäellä! Ja mitä tuo mahtava Maffia meistä
poloisista, joilla ei ollut montakaan lanttia taskussa?
Ei, me nauroimme upseerille. Tyrkytimme hänelle jälleen kädenlyöntiä ja
aloimme taas rientää kaupungille.
"Hyvä", lausui silloin nuori upseeri. "Kuten sanottu, olen matkalla
Cataniaan, uudenvuodenlomalle kotiin; tulen sinne aamupäivällä. Jos
herrat sallivat, haluan minäkin nähdä Messinaa yöllä. Voin valvoa yön,
ja nukun sitten junassa. Minä tulen kanssanne!"
Mitäpä tähän väittämistä? Messinan kuutamoisesta jouluyöstä me kaksi
emme luopuisi; emme vaihtaisi sitä hotellin uneen, vaikka taivas
halkeaisi ja maa repeäisi. Ja eihän kohteliasta upseeria voitu kieltää
tulemasta seuraksemme.
Lähdimme tallustamaan kaikin kolmin. Upseerin pyörällä varustettu
sapeli kalisi hiljaisilla kaduilla, — oli todellakin myöhä, — kun
katselimme palatseja, sokerinvalkeina paistavia kirkkoja, niiden
ihmeellisiä portaaliveistoksia, jotka näimme selvästi kuin päivällä,
muistopatsaita, solisevia suihkulähteitä...
Hiljaista: jouluyö ei näyttänyt, tosiaankaan, olevan täällä mitään
erikoista, ainakaan kaduilla.
Väsyimme ja kaipasimme virkistystä. Upseeri tiesi erään kahvilan eli
ravintolan, jossa sanoi käyneensä ja joka kenties oli auki ...
jonkinmoinen merimiespaikka. Vaatimaton se oli, mutta ainakin paremmat
olivat kiinni tähän aikaan aamulla.
Mentiin tuohon pieneen luolaan. Yleisöä ei montakaan. Kallistimme
liköörilasin ja pari, juttelimme vilkkaasti, — siinä ohella jälleen
Maffiastakin; — ja painuimme taas ulos kaupunginkatselua jatkamaan.
Mitä? Kun tulimme kadulle ja kuljimme pari kortteliväliä, niin takaamme
ilmestyi ja alkoi meitä lähetä viisi, kuusi miestä.
"Kas siinä ne nyt ovat", sanoi upseeri. "Ette uskoneet minua. Mitä nyt
tekisitte yksin ja aseettomina, te ulkomaalaiset? Mainitsitte, ettei
teillä ole paljon rahaa. Mutta näille kelpaa vähäkin, — eivätkä he
kursaile parin ihmisen henkeä parin liiran vuoksi. He ovat
maffialaisia!"
Ja samassa upseeri kääntyi ympäri, kohotti pitkän kätensä, heristi
nyrkkiä ja huusi sarjan mitä vahvimpia sadatuksia ja uhkauksia
takanamme maleksiville miehille. Roikaleet katosivat pimeälle
sivukadulle.
Mutta kuinka ollakaan: kun upseeri taas johtaa meitä uusille kirkoille,
palatseille, toreille, — kun sitten oikaisemme jälleen toiseen
paikkaan jotakin sokkeloista ja porrasteltua kujaa, niin jo näkyy
kintereillämme sama miesroikka. Samat sadatukset kuin äsken ritarimme
suusta, nyt lisättyinä kahta ilkeämmillä. Miehiltä ei vastausta.
Ja kuutamointia jatketaan.
Miehet seuraavat meitä kuin uskolliset koirat. Koirat? Kuin hyeenat
saaliin jäljillä, tohtimatta yrittää ihan lähelle, sillä meillä on
hampaat: upseerimme suunnattoman pitkä sapeli.
Sitä peliä neljä tuntia: vähän väliä ritarimme vilkaisee taakseen,
pyörähtää ympäri, kalistelee kiukuissaan kannuksiaan kadun
asfalttikiveykseen, — ja pimeästä solasta takaamme näkyy samassa vain
vilahdus pakenevia töppösiä. Niin, hän hätistelee maffialaisia
jalkaintöminällä kuin hiiriä.
Nyt mekin kaksi uskomme jo pienen vaaran mahdolliseksi. Lumoava
seikkailu alkaa tuntua kuivalta, ikävältä, niin, ilkeältäkin.
Viimein kuu alkaa kalveta. Ilmassa on aamun häivettä. Ja piakkoin
lähtee se juna, jolla ystävämme ja kelpo ritarimme aikoo matkustaa
Cataniaan.
"Kohta tulee kirkas päivä, ja poliisitkin alkavat liikkua", sanoo
upseerimme. "Minä johdan teidät erääseen kahvilaan, joka on aivan
rautatieaseman luona, ja te pysytte siellä, kunnes kaupunki on
herännyt. Muuten ette noista roikaleista selviä."
Niin tehtiin. — Tällä kertaa me jätimme upseerille oikein kiitolliset
jäähyväiset kahvilassa, jonka hän oli meille auki rynkyttänyt; —
asemakello helisi ensimmäistä kertaa, ja hän juoksi torin poikki
asemalle niin että sapeli rämisi ja kannukset helisivät.
Me suomalaispojat istuimme kahvilan nurkkasohvalla, silmät hieman
pyöreinä ihmetyksestä, että pikku vaaroja maailmassa sittenkin saattaa
olla, ja tilaamme juuri kahvia isännältä, joka tukka pörrössä ja silmät
unitahmeina seisoo levein vatsoin edessämme, kun yht'äkkiä kavahdamme
puolittain pystyyn karjahduksesta, joka kuuluu kaukaa torin toiselta
puolelta. Tuttu ääni, — sieltä se tuli! Upseerimme ääni. Katsomme
ovesta ulos: aseman portailla seisoo upseeri, tai paremminkin hyppii;
hän hyppelee kuin tanssija, kalistelee kannuksiaan, sadattelee ja uhkaa
niinkuin äskenkin kaupungilla, ja heiluttaa paljastettua sapeliaan
ilmassa:
"Jos te konnat ette anna niiden ulkomaisten taiteilijain olla rauhassa,
niin...! Tämä on häpeä Italialle. Isäntä, pitäkää huoli siitä, etteivät
nuo lurjukset tule kahvilaan sisälle!..."
Taas asemakello soi, nyt kai viimeistä kertaa, ja upseeri katoaa aseman
portailta.
Isäntä on juossut kahvilasta ulos torille. Mekin tirkistelemme ovesta
torille ja syrjäkadulle, olisivatko ne äskeiset miehet taas... Ja
tietysti ne olivat: sama joukkio kuin koko yön kintereillämme. Tunsimme
heidät jo, nuo joulukyöpelimme...
Muristuaan ja haukuttuaan ulkona isäntä palasi sisään ja sanoi:
"Niistä on maanvaiva, noista Maffia-pojista tässä kaupungissa. No, nyt
ne eivät uskalla enää tulla, kun päivä alkaa. Pysykää vain siinä ...
minä menen keittämään kahvia."
Ja me pysyimme, sen saatte uskoa! Hieman noloina tästä jouluyöstä, joka
ei tosiaan täällä ollut mitään, varsinkaan kun ihan liian myöhään
siihen jouduimme; noloina siitäkin, että tunsimme lopulta vähän
pelkäävämme seikkailua, jota niin olimme odottaneet, ihannoineet; ja
kuitenkin onnellisina yöstämme: oli se sentään jotakin, — jouluaatto
täällä etelässä, melkein palmujen kotimaassa, kuutamossa, etelän
suurten tähtien alla! Entäpä sitten tämä seikkailu, ulkomaillahan ei
yleensä mitään seikkailuja satu!
Ja tuo ihastuttava änkkäkieli ritarimme! Ilman upseeria ehkä makaisimme
Messinansalmen syvyydessä tai — olisimme ainakin saaneet taskumme
putipuhtaiksi ja oikean joulusaunan!
"Kippis, olipa se ihana jouluyö!"