Kilometrejä pitkälle rautatiepankille, joka johtaa laguunan ylitse
saarikaupunkiin, kävi koillisesta kylmä, vinkuva viima. Hyrskyten
löivät viluisessa aamussa aallot ratapenkereen kupeihin. Niin kiidetään
pimeydessä, juna kiljuu. Ja pian alkaa etäältä, sieltä täältä kimaltaa
tulia kaupungista: kylmänvihreitä, punertavia valoja. Ja jo kuumottaa
aution meren helmasta Venetsia, meren ihme, aaltojen kaupunki.
Juna porhaltaa kaupunkiin, jonne ei vieraan ikinä ole ollut yrittämistä
jalkaväen ja ratsujen voimalla. Kaupunkiin, jonka ihmisnero rakensi
veden varaan. Sälytti linnat orjuuttamansa elementin hartioille.
Uljas, jalo ihmisylpeyden luoma! Kaupunki, jota kaikkialla saartaa
hyrskyvä meri. Aaltojen joukot kaikkialla: idässä ja etelässä,
pohjassa, lännessä. Vallaton meri, vihamies ja ystävä, vainooja ja
kasvattaja, rohkeaksi pakottaja! Myrskyssä kuulu, länsituulissa hellä,
muinainen Hadria.
Pieni tori aseman edustalla. Gondola-ranta, hiljainen, mykkä.
Eipä katuja siellä, ei kapsanut ainoankaan hevosen kavio, eivät
rämisseet rattaat, eivät vinkuneet rautaiset kiskot.
Vain musta, leveä kanaali aukesi, Canal Grande. Pimeä ja
kuolonhiljainen aamun salaperäisyydessä. Vain aallot siellä jo
rauhattomina loiskehtivat valkeiden palazzojen kivijalkaan. Palazzojen
kaari-ikkunoineen, parvekkeineen, joiden kahden puolen umpinaiset,
laajat seinäpinnat.
Gondolat laiturissa, kiiltävine keula-hellebardeineen. No, senkin
viimeisen romantiikan voi itselleen sallia. Gondolaan siis, mustaan
kuin ruumisarkku. Ja airomies alkaa aamu-unisena meloa. Keveästi
kiitelee kaareva, jalon-siro gondola, tuskin vettä hipoen
keskipohjalla, keulansa korupertuskaa välkytellen. Keveästi tuolla
oudolla virralla aamun valjetessa.
Jo kirkastuvat kahden puolen palazzojen pitkät rivit, parvekkeet,
ruusunkukka-kuvioilla koristetut, hohtaen kuin kimaltava kuura. Linnat
portaineen suoraan vedestä kohoten kuin lumouksella. Heleänvihreinä
väristen hyppelivät aaltojen heijasteet niiden seinillä, kun aamu
ruskotti.
Meloja, hän huojui gondolan peräkohokkeella notkeana kuin Neptunuksen
puhdasrotuisin poika. Voimakkaana, keveänä. Niin hän liikuttelee
aironkääntämällä venhettä, helposti kuin leikillä. Niin kuljetaan Canal
Grandea. Alitse Rialton, keveydessä jalon kuin marmoroitunut unelma. Ja
nyt kääntyy pursi ketterästi vasemmalle, hämärään laguunaan. Se
pujahtaa, korkeaa keulaansa hiukan alentaen, pienten marmorisiltain
alitse kuin loivain luokkien. Se kulkee talojen kupeitse, joiden
verannoilla villiviini kiemurtaa pylväitten ympärillä. Se kääntelehtii,
kiertelee kanavasokkeloita, jotka silloin tällöin aukeavat suurehkoiksi
lammiksi. Se kulkee torien reunamitse, joilla rappeutuneet kirkot
punertavat. Elävää kanaalia, "laguna vivaa", pitkin, joissa vesi
tuoksuu tuoreelta ja joissa vielä luode ja vuoksi hengittää. Ja se
poikkeaa kuolleillekin kanaville, joiden vesi on raskasta, homeista,
ruohoista: laguuna on kuollut. Se on äitinsä, meren, yhteydestä
suljettu. Siellä asuvat kuumeen henget ja syöjättäret.
Ja vihdoin se venhe, käärmehyinen, hopeavärillä kirjaeltu, pujahtaa
suoraan johonkin luolaan, hämärään kellariin, joka on puolillaan vettä.
Mutta holvin katossa sähköliekit syttyvät, ja yhdeltä seinämältä
johtavat leveät marmoriportaat ja kaariportti majataloon.
Sitten seisoo muukalainen huoneessaan. Ääretön hiljaisuus. Vain vesi
juuri ikkunan alla lotisee. Hän ihmettelee tätä pakon ja ihmisuljuuden
rakentamaa kaupunkia. Kaupunkia, jonka sisässä asuu vesi, jota vesi
ympäriltä saartaa. Hyrskyvä meri. Särkille ja tammipaaluille
äärettömällä sitkeydellä rakennettu; joka kivimöhkäle kaukaa soudettu,
alla vihollisten vainon. Jokainen jalo pilari ponnistellen tuotu,
muilta veren hinnalla ryöstetty. Jokainen pylväs mielikuvain mukaan
kiverretty, kova kivi viiniköynnöksen tapaan kierteille. Kanavain,
kanaalien, viemärien labyrintti. Sata ja seitsemäntoista on särkkää ja
ihmiskäsin tehtyä saarta. Sata ja viisikymmentä vesisolaa, joiden yli
vie neljäsataa marmorisiltaa.
Sen labyrintin keskellä on kuin Leviathan, merikäärme, Canal Grande.
Jättiläismäisenä kysymysmerkkinä kiertyen. Meripeto, johon nuo pienet
väylät ja kiemurat ja ojat yhtyvät kummallisina okaina ja evinä.
Niin oli valjennut jo päivä. Jo hohtivat kiitävien pilvien kuvaiset
lammikossa ikkunan alla. Ja kulkija lähtee kaupungille: kiertelee
pitkin viemärien varsia, kapeita käytäviä. Kiertelee solissa alhaalla,
kapeissa kuin uunin holmit. Tuossa kääntyy kyynäränlevyinen katu,
puhdas ja sileä kuin parkettilattia, jyrkästi oikealle ja päättyy
umpilammikkoon. Mutta lammikon laitaa pitkin vie soma pilarikäytävä,
ikäänkuin luhti, — kunnes taas tie katkeaa syvään, mustaan vesiojaan,
korkeilla möljillä reunustettuun. Mutta sen ojan yli johtaa pieni
marmorikaari. Ja kaarelle kun seisahtuu, niin aukeaa oikealta,
vasemmalta pitkä kanaali. Kanaalin yli samanlaisia pieniä siltoja
pitkät jonot: valkeita, keveitä, kuin mitä itämaisia valtaistuimia;
koristettuja marmorikaiteita. Ihania kaaria, jotka sitovat
kaupunginkorttelin toiseen, saran sarkaan. Ja niillä väkeä vilahtaa, —
katoaa talorykelmiin, kaupungin salaperäiseen kätköön.
Kiertelee siinä, seuraa isompia väkijoukkoja pääpaikoille osatakseen.
Ja niin tulee tuolta Minotauroksen eksytyksistä meren rannalle! Riva
degli Schiavonille, Adrianmeren näköpiiriin.
Adrianmeri! Tuulinen syyspäivä. Aallot puuskuvat vedestä kohoaville,
kymmeniä syliä leveille portaille, joita jalot marmoripatsaat
reunustavat. Kuninkaalliset portaat: ikäänkuin sen jumalattaren maihin
astua, johon S. Marcon kaupunki kihlautui: Adrianmeren! Portaiden
juuressa keinuvat nuo mustat merikäärmeet, gondolat. Nuo kirvestä
heiluttavat pienet vaakunaleijonat, mikä kullan ja sinisen kirjavaan
paaluun kytkettynä, mikä juovikkaaseen, punakeltaiseen vaajaan.
Aamu tuulinen, pilvinen. Silloin tällöin hajoavat päivän edestä hyiset
pilvet. Ja kuin kultainen jalopeura kimalsi minusta silloin aurinko,
pään ympärillä S. Marcon pyhimyskehrä. Venetsian sotaisa vaakuna!
Päivän edestä hajosivat pilvet, — ja silloin välkähteli meren
aalloilla, jotka olivat harmaat äsken, punertavia vihuriläikkiä. Ja
kaukaa etelästä siinti Lidon, paripenikulmaisen merivallin, ääriviiva,
sinisenä ja hymyilevänä.
Keulat vaahtoa hyrskyttäen kiitivät kalamiesten purret Canal della
Giudeccalla. Kiitivät ulapalle Lidon porttien kautta. Heidän pursiensa
purjeet, toinen puoli pääpurjeesta punainen, toinen keltainen,
pullottivat kuin paratiisilinnun kupu. Ja pursien keuloissa hohtivat
kullatut ja sinetyt pyhimysten ja Venus-jumalatarten kuvat.
Laguunan toiselta puolelta saarelta hohti Pyhän Yrjön kirkko
myrkynvihreine kupoleineen. Meren väristä räikeästi erottuen, —
kupolin huipulla leijaili kultainen arkkienkeli.
Aamuostoksille rientävää väkeä vilisee. Köyhälistön puukengät kapsavat,
hartioilla hulmuavat paksut saalit, mustat ja punaiset. Siellä täällä
joku solakka, vaaleasilmäinen porvarisrouva.
Tuossa kaksi miestä: tulevat juuri ulos matalasta rantakahvilasta.
Toinen on pitkä merimies, toinen hoikka merisotilas. Käsikoukkua he
huojuvat, hiukan hipperissä. Kai merilaulua laulavat. Etenevät pitkin
leveää, kivettyä rantaa.
Mitä he lauloivat? En sanojaan kuullut. Mutta näin minä hyreksin:
Oi tämä kaupunki! S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki. Ihmisvoiman
ja älyn jumalainen luoma. Harvain rauta-tarmolla, tuli-innolla omaksi
sodittu. Ei mitään lahjaksi saatua. Ei suurilukuisen kansan ylivoimalla
saavutettu mahtavuus, vaan vähälukuisten ponnistuksilla, viekkaudella.
Hyvä kohtalo ajoi muinoin rannikon asukkaat tänne särkille goottien ja
hunnien edestä! Ankara isä, joka pakotti poikansa ottamaan elatuksensa
sieltä, mistä se on vaikein saavuttaa! Seikkailuista, sodasta,
älynjuonista! Niin se isä kasvatti lempipoikansa soturiksi.
Pakolaisten olkikattoiset majat autioilla luodoilla muuttuivat
linnoiksi, palazzoiksi. Kalastajista ja suolakippareista nousi
ylimyksellisten suurkauppiaiden valioporvaristo, jolle ei maailmassa
vertaa!
Voimakas, kylmäjärkinen, elämää intohimoisesti rakastava
porvaris-aatelisto! Siinä valtiossa on uskonnon, kirkon ja munkkien
valta ollut aina naurettavan vähäinen. Sen vertainen kuin valtion
järkeisetu ja poliittiset juonet joskus vaativat! Sen kaupungin
pyrkimykset eivät ole koskaan leijuneet pilvien yläpuolella. Koskaan
siellä ei ole uskonnollisuudelle ja pyhyydelle muuta kuin hymyilty.
Tarmon ja nautinnon kaupungissa!
Sille riitti maan ja meren seikkailuja kylliksi.
Sen ylimystön silmämääränä oli jalo mainen onni: hyvinvointi,
nautinnot, ilon tuottaminen sille joukolle, jonka turvaajaksi se oli
tietoisesti asettunut.
Se antoi alamaisilleen rajattoman yksityisen vapauden, kiihotti sitä
yritteliäisyyteen, rikastumiseen, avasi sille kaikki elämänilot. Siinä
valtiossa ei ollut uskonriitoja, siveyttä. Ainoa rikos oli se, joka oli
rikos yhteistä onnea, valtiota vastaan.
Se oli sukujaloa ylimystöä, joka ei ryöstänyt alamaisiltaan, mutta ei
sallinut myös muiden ryöstää, ei suvainnut yksinvaltaa. Mutkikas
valtiokoneisto paljasti kohta ne, jotka tyranniutta tavoittelivat.
Harvainvalta, viisaat sukukokemukset veressään. Jonka jäsenet olivat
ensimmäisinä ei vain nautinnoissa, mutta myös taistelussa,
uhrautumisessa oman edun hyväksi. Omaa vertaan säästämättä vuodattaen.
Venetsia, se oli he!
Niin se valtio laajeni omantunnonvapaudessa, terveessä elininnossa
maailmanvallaksi: se kihlasi koko Välimeren. Sen jalopeura valtikoi
Addasta Levanttiin. Viljattoman särkän alusmaita olivat Kreikat ja
Jooniat, Kyprot, Kandiat. Sen hallussa olivat Krimin, Sinopen, Egyptin,
Armenian rikkaudet. Etiopian elfenluu! Indian karneolit, granaatit ja
safiirit! Se vietti ylimmästä alimpaan luokkaan ainaista _trionfoa_,
julkista juhlaa. Sen jalo, maallinen henki kuvastui taiteessa, joka on
lähinnä hellenismiä: loiston, elämänilon, itsetietoisen nautinnon
ilmaus. Kaukana pilvientakaisesta, symbolistisesta, olemattomasta.
Siinä taiteessa sykki onnen ja elämän veri.
Ja kun tuo loisto meni, kun pienen valtion veri vanheni eikä se
jaksanut ylivoimaisia kadehtijoita vastustaa, niin ensimmäisinä
kaatuivat ylimyssuvut pienen, suuria suorittaneen yhteiskuntansa
edestä. Heidän nautinnoissaan ei petturuudella ja arkuudella ollut
pöytäsijaa!
Viimeisen doogin tuli vannoa uskollisuutta Itävallalle. Mutta hänen
sydämensä halkesi, ennenkuin suu ehti aueta siihen. Hän suistui
kuoliaana S. Marconsa permannolle, jalokivistä raskas _corno_ päässä,
ylväine doogin-mantteleineen.
Sen kaupungin historia on ruumiin ja järjen sotaa maallisen onnen
puolesta.
Ihmekö, että sellaisessa rikkauden, väriloiston ja aistien kaupungissa
pyhimykset maallistuivat! Pyhä Markus, jonka luut tuotiin
Aleksandriasta, joka kai merimatkallaan tuli tuntemaan aallot ja
tuulet, niin että voi hillitä meren kuin paimen pelästyneet karitsansa
ja vuohensa, ja oppi turvaamaan kaupunkia, tupia tuulessa ja aaltojen
varassa, — hänen luostarinsa, mitä ne olivat? Viinitupia, tanssisaleja
ja rakastavaisten kohtauspaikkoja. Kas sellainen on soturien uskonto!
Kaunis S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki! Kaunis kuin
koralliriutta merestä kohonnut. Ei: harvain älyllä rakennettu. Jumalain
lahja: tarmon ja itsetunnon.
Käänsin päätä: tuollapa hohti oikealta vaaleanpunainen doogipalatsi
vankkoine goottilais-halleineen. Paksut, ikäänkuin maasta kasvaneet
pylväät. Yläkerrosten laajassa pinnassa ammottavat kaari-ikkunat, katon
itämaisten sakaroiden alla. Palazzo kuin meren uumenista kohonnut
salaperäinen merenlinna!
Palazzon kulmalla torin suulla kaksi kivipatsasta, leveäkruunuista.
Toisella S. Teodoro. Toisella S. Marcon kuparinen leijona, tasavallan
vaakuna. Merkillinen vaakuna! Siivekäs jalopeura; leveä,
terävähampainen suu irvissä tuolla väijyvällä, hyppäykseen
valmistuvalla kissalla. Häntä pahaenteisesti kaaressa. Vihreät
kuparisilmät ovelat ja pullollaan kuin kiinalaisveistoksissa. Ja
käpälällään se osoittaa, hieman kuin pilkalla, hyvyyden evankeliumia,
raamattua, joka on sen jaloissa. Kirjan lehdellä on luettavana suurin
kirjaimin: _Pax tibi Marce, evangelista meus!_ Rauha sulle, Markus! —
Mutta sodalla anastettu rauha!
Ja vielä ihmeellisempi näky!
S. Marcon temppeli!
Niin lienee muinoin hämmästyttänyt pohjanperäläisiä varjageja Bysantti!
Hämmästyttävä kuin Tuhannen ja yhden yön väririkkaus! Sokaiseva,
huumaava! Siro, kimaltava, pieneltä näyttävä, valtavan suuri.
Sen päätyjen huikaisevan valkeat puolipyöröt! Sen hopeanharmaat
kupolit. Sen mosaiikkiset, kirjavat kuvat päätykaarien alla! Sakea
sikermä torneja; joka tornissa vallattomat kultaviirit! Portaaleissa
sadat eriväriset pilarit. Niiden yllä, päätykaarten päällä, huikaisevan
valkeat lehtikiemurat, enkelit, pyhimykset. Pääportin luokilla neljä
kullattua orhia, Neron kultapalatsista kotoisin, kulkeneet Bysanttiin,
tuodut voittosaaliina valloitetusta Konstantinopolista, Napoleonin
ryöstämät Ranskaan, tuodut takaisin jälleen.
Kun syystuuli käännähtää ja aurinko pilkistää, niin kaikki nuo
kultaviirit tornisella katolla äännähtävät, vinkaisevat iloisesti, —
ja kupolien kultapalloilla koristetut ristit kimaltavat.
S. Marco! Mikä villien tyylien suloinen sulautuma! Nyt tuntemattomalta
maailmanrannalta on aalto tuonutkin sen kimaltavan simpukan!
S. Marco. Puolituhatta pilariasi, bysanttilaisten kupujen, roomalaisten
holvien alla! Sisällä siellä, raskaassa hämärässä, tuikkivat
keltaiset ja punertavat tulet sylenkorkuisissa kynttilöissä. Pienet
kupoli-ikkunat korkealla heijastavat sinistä taivasta. Vanha, kolkko
messu hymisee. Kultaa, prameutta. Mosaiikin kiilua katon
bysanttilaisten enkelien ympärillä, joilla on siivet kuin synkillä
vaakunakotkilla.
Mutta torilla temppelin edustalla, siellä liehuvat kirkkaassa päivässä
valtavat purppurastandaarit mastoissaan. Siellä suhisevat ja
välkähtelevät kyyhkysparvien siivet, — siniset ja vihertävät ja
enkelivalkeat sulat. Porvarisnaiset ruokkivat vielä noita, joita
muinoin elätettiin tasavallan kustannuksella, samaisella S. Marcon
torilla, leijonastandaarien juurella.
Väkeä torilla. Ja kuitenkin outo hiljaisuus! Ei rämähtele ratas, ei
hevon kavio kapsahda, — ja kuitenkin joka hetki odottaa ääntä, hevosen
hirnuntaa, ohjaajien huutoja. Mutta meri vain humisee, ja laineet
lipattelevat ahtaissa laguunoissa!
Hyvän kohtalon pakko kasvattaa inehmon niin lujaksi, että hän rakentaa
majansa petomaisten ja kavalain valtain varaan! Vieläpä palazzot,
kalteri-kauniit.
Jopa suuret puistotkin: tammineen, palmustoineen. Nyt niissä
syyskoillinen viuhui ja lennätteli mereen kukkasten teriä.
Niin, hautausmaankin on meren kansa rakentanut mereen. Tuolla se on
ulapalla, Murano-saaren ja Venetsian välillä. Neliskulmainen, möljäin
ympäröimä saari, risteineen, S. Michele-kappeleineen. Meren helmasta se
kansa sai elatuksensa, rikkautensa. Meren helmassa se nukkuu ikiuntaan,
kuunnellen myrskykellojen soittoa...
S. Marcon kaupunki! Kaunis kuin meren helmi, aaltojen harjalle myrskyn
kohottama! S. Marco, — joka on hillinnyt aallot kaupunkinsa ympärillä
kuin paimen vuohensa. Joskus kyllä närkästynyt — tai koetellut
lastensa uskallusta. Silloin se on päästänyt meren omaan valtaansa ja
antanut sen petona nousta toreille. Pannut hätäkellot tulvaa
soittamaan. Mutta sitten on pyhimys auttanut taas kylänsä merestä
entistä kauniimpana. Niin kauniina, että vielä nykyinenkin kuollut
kaupunki on kuin kangastus. Muotoon jäykistynyt, — lukemattomine
virtoineen, torneineen.
Kaunis, kuollut, vainaja! Ei tuudi enää rikkautta meri tyttärensä
jalkoihin. Ei valloita Enrico Dandalo Konstantinopoleja. Eivät porvarin
vuositulot enää nouse sataan tuhanteen Hadrian kulta-dukaattiin. Eivät
voita Lepanton taisteluissa enää Hadrian galeonit ja galeerit! Ei enää
käy dogaressa toreilla kymmenen donzellansa seuraamana. Ei vihi
Venetsiaa Bucintoro-laivalla enää doogi meren kanssa. Ei Venetsian
taide, maailman jumalaisin taide, kuvastele enää voimakasta nautinnon
ja sodan elämää. Ei seuraa Europa jännityksessä S. Marcon jalopeuran
väkeviä liikkeitä. Kuollut ylimys se nyt on. Mutta sen hautapaadessa ei
ole häpeän kirjoitusta!
Ilta oli tullut. Viluna ja keltaisena hohti läntinen taivas pyhän
Giorgion vihreän tornin takaa. Porvaristo lähti iltakävelylle. Melkein
äänettömät kulkijain askelet talojen ja kanavain solakkeissa. Tähdet
alkoivat kimaltaa.
Mutta yhtä kimaltavat kuin tähdet olivat kultapalloset S. Marcon
risteissä: kiilsivät kuin tähtisikermät.
Tuhansin tulin säteili syvyyksien kaupunki, — kimmelsi kuin fosfori
laineilla.
Kävelijät kiertelivät torin pilaristoissa, valkeissa, sateen ja usvan
haalistamissa: väriltään kuin kalmiston luut tai harmaa vesihako.
He kiersivät hiljalleen mutkaisia solia Canal Grandelle ja
Rialto-sillan jalolle, keveälle kaarelle. Katselemaan kauppojen
ikkunoita: kristalleja, pitsejä, peilejä, jalokiviä, mosaiikkia,
silkki- ja kultabrokadia. Miehet vankat, pitkät, vaaleasilmäiset,
laajat turkit hartioilla. Naiset soleat, viileät, silmät selvät ja
samalla utuiset kuin tähtien kuvastus tyynissä laguunoissa. Eivät
mustan-loimuvat kuin etelässä, alla Romagnan paahteen. Mutta kävipä nyt
jäätävä syyskoillinen: siitäkö haaleus meren Aphroditen silmissä?
Niin kulkee porvaristo Rialto-sillalta, jonne tulet kimaltavat
palazzoista, vedestä, — kanavaltakin gondola-lyhdyt. Mutta laulua ei
kaiu.
Sitten he vähitellen katoavat taloihinsa, kammioihinsa, kuin mataliin
kajuuttoihin, nukkumaan.
Hetki vielä — ei kuulu eläväisen ääntä. Pimenee meren fosforihohteinen
meduusa, kanavakaupunki. Vain vesi lotisee sadoissa kanavien ja
lammikoiden sokkeloissa.
Myöhään valvon kammiossani, pää pyörällä päivän näyistä, valtavista
muistoista. Yhä soivat korvissani kirkonkellojen ja aaltojen äänet,
iltainen, puolihiljainen humina. Valvon. Olen kulkevinani
salaperäisillä, pimeillä viemärien rantamilla. Yht'äkkiä jalka
käytävässä kapsahtaa, kulmauksesta tulee mies lyhdyn valossa, —
supattaa korvaani, — "varokaa", sanoo, ja katoaa. Koetan nauraa — ja
etsin pääsyä runsasliikkeisemmälle torille. Tien katkaisi lammikko,
yht'äkkiä, syvä kuin kaivo. Ja miehiä tulee ympärilleni katsellen
minua. Minä suutun ja kysyn heidän asiaansa, minä uhkaan; mutta he
karkaavat kimppuuni, pian olen kahlehdittu, — seison neuvoston edessä.
Minä koetan nauraa: olen muukalainen, olen vain kuljeksinut
katselemassa, seisonut Ponte Rialton portailla, tuijottanut kanaaliin,
josta tulten heijastus lekuttaa kuin vahakynttilät, — tuijotellut
Ponte dei Sospirin suruisia ristikkoja. Minua, minuako ei uskota, —
kaivotyrmiin minut, lyijykammioihin. Jonnekin; — joku malmiin puettu
Colleoni oli pyöveli, joka ruhjoi päätäni rautavaltikallaan. Ja sitten
muuttui: näen jotakin Marino Falierosta, Venetsian kavaltajasta. Marino
Faliero, lahjakas, kaunis ja rikas. Monta palvelusta teki isänmaalle,
sen valiopoika, lähettiläänä Ranskassa, Genovassa, paavin luona,
Unkarissa. Niitti kunniaa. Nyt hän oli palaamassa kotimaahan.
Suurneuvosto valitsi hänet doogiksi. Itse ei hän vaalista tiennyt, kun
laski S. Marcon rantaan. Kaupunki häntä vastassa, pantiin doogin-hytyrä
hänen päähänsä. Mutta kun hän nousi rannalta, niin hän kompastui S.
Marcon ja S. Teodoron pylväiden välissä, viittansa helmuksiin. Se oli
enne! Ja pian tuli ilmi: doogi pyrki itsevaltiaaksi.
Liiton jäsenet, heidät hirtettiin. Doogin täytyi sitä katsella
parvekkeeltaan. Ja viimeiseksi hänet itse mestattiin. Hänen päätänsä
näytettiin kansalle. Hänen ruumiinsa makasi kolme päivää alastomana
palazzon pihalla, pää polvien välissä! Hänen kuvansa ei saanut säilyä:
missä niitä tavattiin, ne poltettiin. Hänen paikkansa doogien
kuvagalleriassa on tyhjä: vain musta vaate on sillä kohdalla, ja siinä
kirjoitus: _Hic est locus Marini Faletri, decapitati pro crimine
eius.._.
Kamala, raskas uni. — Ja pyöveli ei osannut katkaista kaulaa yhdellä
sivalluksella ... miksi hän rouhi pala palalta leukaluita ... kohotti
syltä pitkän miekkansa, huiskautti olkansa taa ja iski, mutta vieden
vain pienen hitusen, — ja aivoissani kipu säkenöitsi. Kirottu,
kirottu! Olin kuulevinani huudon: Kirottu meripeto, siivekäs jalopeura,
Markuksen leijona, jonka silmät kiiluvat ilkeyttä... Ja sellaisen pedon
eteen on pyhimys, S. Marco, polvistunut, rukoilee sen edestä
Jumalaa!...
Aamun hämärissä heräsin — uni oli mennyt. Valkeni päivä.
Taivas paistoi etelän sini-uhkeudessa. Aallot loiskivat lammikossa
ikkunan alla...
Auringon noustessa punersi aaltojen kaupunki värikkäänä kuin
koralliriutta. Tai kirjava, hopeankiiluva simpukka, — hietasärkällään,
ihanan Adrianmeren partailla.
Venetsia, marrask. 1908.