VI.

Jään-järinä.

Vielä muutamia päiviä oli _La Jeune-Hardiella_ taistelemista

tuskallisia vastuksia vastaan. Miehistö teki miltei herkeämättä työtä

sahan vieressä, ja monesti oltiin pakoitettuna ruutilla räjähyttämään

pois tietä sulkevia vankkoja jääpantoja.

12 päivänä syyskuuta oli meri yhtenä kiintonaisena pintana, ilman

lahtia tahi uria, ympäröiten aluksen kaikilta haaroilta, niin ettei sen

käynyt eteenpäin meneminen eikä palaaminen. Lämpömäärä oli yhtähyvin

yhä edelleen sama ja keskimäärin kuusitoista pykälää jäätökohdan alla.

Hetki oli siis läsnä mennä talvimajoihin, niiden kärsimyksiä ja vaaroja

kokemaan.

_La Jeune-Hardie_ oli silloin itäisen pituuden 21 pykälän ja pohjoisen

leveyden 77 pykälän kohdalla, Gaël-Hamken lahden suulla.

Jean Cornbutte teki nyt ensimäiset valmistuksensa talvenpitoon. Hän

koki ensistäkin löytää jonkun lahden, jonka asema suojelisi alusta

väkinäisiltä hirmumyrskyiltä ja ankaralta jäiden ajolta. Maa yksistään,

jonka piti olla noin kymmenen peninkulman takana länteen päin, voi

siinä suhteessa antaa luotettavan suojan, ja hän päätti sentähden

tutkia sen.

Syyskuun 12 päivänä lähti hän astumaan, André Vasling, Penellan sekä

molemmat matruusit Gradlin ja Turquiette muassa. Itsekullakin oli

muassaan kahden päivän ruokavarat, ja he olivat paitsi sitä varustetut

puhvelinvuodilla nukkumista varten.

Lumi, jota oli satanut kosolta ja jolla ei vielä ollut hankea, oli

heille suureksi esteeksi. Monesti he upposivat vyötäisiä myöten ja

taisivat paitsi sitä ainoastaan suurimmalla varovaisuudella vaeltaa

eteenpäin, etteivät rakoihin putoaisi. Penellan, joka astui edellä,

tunnusteli raudoitetulla sauvallaan tarkoin jokaisen pinnan

epätasaisuuden.

Kello viiden aikana aamulla alkoi sumu saeta ja tämän vähäisen

matkueen täytyi pysähtyä. Penellan haki jäälohkareen, joka voi suojata

heitä tuulelta, ja nautittuansa evästään, yleisen valituksen ohella

ettei ollut lämmintä juomaa saatavana, levittivät he lumelle

puhvelinvuotansa, kääriytyivät niihin ja panivat kiini toisiinsa

lepäämään. Uni saapui kohta näin suurten ponnistusten perästä.

Seuraavana aamuna heräsivät Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa noin

yhtä jalkamittaa paksun lumikerroksen alle hautautuneina. Onneksi

olivat heidän peräti läpipääsemättömät puhvelinvuotansa suojelleet

heitä, ja lumikin oli ollut avullisena heidän ruumiinlämpönsä

säilyttämiseen, estämällä sitä ulos säteilemästä.

Jean Cornbutte antoi heti lähdön merkin, ja puolenpäivän aikana

havaitsivat he maan, jota ensin oli vähän vaikea eroittaa. Suunnattoman

suuria jäämöhkäleitä, muutamat pystysuoraan halenneita, törötti

siellä ja täällä: niiden huiput, muodoilleen mitä vaihtelehtavaisimmat

ja monenkaltaisimmat, antoivat isomittaisen ja selvän kuvan

kiteytymis-ilmiöistä. Lukemattomia vesilintuja pyrähteli lentoon

merimiesten lähetessä, ja hylkeet, jotka loikoilivat pitkänään jäällä,

katosivat tuota pikaa syvyyteen.

-- Eipä tosiaankaan, sanoi Penellan, meiltä tule puuttumaan

turkkinahkoja eikä otusta.

-- Noiden eläinten luona, vastasi Jean Cornbutte, on kaikesta nähden jo

ennen käynyt ihmisiä; muuten ne näissä asumattomissa tienoissa eivät

olisi noin arkoja.

-- Näillä tienoin ei käy muita kuin grönlantilaisia, sanoi André

Vasling.

-- Enpä kumminkaan näe ollenkaan jälkiä grönlantilaisista, en yhtään

asemapaikan tahi pienimmänkään majan jäännöstä, vastasi Penellan. Ohoi,

kapteini, huudahti hän vähän aikaa sen perästä, tulkaa tänne! Minä olen

löytänyt maapalan, joka on antava meille oivallisen suojan itäpohjoista

vastaan.

-- Sinne, lapseni! sanoi Jean Cornbutte.

Hänen kumppalinsa seurasivat häntä, ja kohta olivat kaikki Penellanin

luona, joka ei ollut liioitellut. Joksikin korkea niemi pisti mereen,

muodostaen rannikkoa vasten koukistumalla sangen tilavan sataman.

Muutamia jäälohkareita uiskenteli keskellä, ja vesi, suojeltuna

kylmimmiltä tuulilta, ei ollut vielä kokonansa mennyt jäähän.

Tämä paikka oli oivallinen talvimajaksi. Nyt ei muuta puuttunut kuin

saada alus sinne. Kuitenkin havaitsi Jean Cornbutte, että lähinen

jääkenttä oli melkeän paksu, jonka tähden oli käypä ylen työlääksi,

jos ei mahdottomaksi, jystää kanava prikin siirtämistä varten

määräpaikkaansa. Joku toinen lahti oli siis löydettävä; mutta turhaan

Jean Cornbutte siinä mielessä loi silmänsä pohjoiseen päin. Rannikko

oli melkeän pitkältä suora ja jyrkkä, ja toisella puolen äskenmainittua

nientä oli se suorastaan alttiina pohjoisille tuulille. Nämä vastukset

tekivät tämän muutoin niin pelkäämättömän kapteinin alakuloiseksi, sitä

enemmin kuin André Vasling, vastaansanomattomiin syihin nojaten, näytti

kuinka arveluttavaa heidän tilansa oli. Penellanilla oli täysi työ

pysymästä vakuutuksessaan, että kaikki yhä edelleen tapahtui parhain

päin.

Muuta neuvoa ei siis ollut kuin hakea vuorten eteläiseltä rannalta

talvimaja prikille. Se oli sama kuin lähteä tuolle vaivaloiselle

matkustukselle jääpantain läpi, jälleen takaisin; mutta muuta neuvoa ei

ollut. Tämä pienoinen matkue lähti nyt jälleen laivalle ja astui

ravakasti, sillä eväs alkoi loppua. Jean Cornbutte koki matkalla löytää

jotakin vähäistä uraa tahi vaan railoakaan, jota kävisi kanavaksi

laajentaminen. Mutta hukkaan.

Illan puoleen saapuivat he entiselle yöpaikalleen. Päivä oli ollut

lunta satamaton, ja he taisivat vielä eroittaa, missä olivat maanneet.

Kaikki oli siis valmiina yösijaksi ja he panivat pitkäkseen

puhvelinvuodillensa.

Penellan, vihoissaan siitä että löytöretkensä oli niin huonosti

päättynyt, nukkui levottomasti ja heräili tuontuostakin. Muutamalla

semmoisella hetkellä tarkistui hänen huomionsa erääsen juminaan. Hän

kuunteli tarkasti tätä juminaa, joka tuntui hänestä niin kummalliselta,

että herätti Jean Cornbutten.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Cornbutte, joka merimiehen tavan mukaan

heräsi yhtä ripeänä ymmärryksen kuin ruumiin puolesta.

-- Kuunnelkaapa, kapteini! vastasi Penellan. Ääni koveni tuntuvalla

väkinäisyydellä.

-- Voisiko se olla ukkosta tällä korkealla leveyskohdalla? sanoi Jean

Cornbutte nousten jaloilleen.

-- Luultavasti kohta saamme tekemistä lauman kanssa valkeita karhuja!

vastasi Penellan.

-- Tuhannen tulimmaista! mutta emmehän vielä ole nähneet niitä.

-- Vähää ennemmin tahi vähää myöhemmin, vastasi Penellan, taidamme

odottaa heitä tänne. Ottakaamme siis heidät ensi alusta alkain hyvästi

vastaan.

Penellan, tussarilla varustettuna, kiipesi varovasti heitä suojaavalle

jääröykkiölle. Mutta yö oli pimeä ja taivas pilvessä, eikä voinut hän

mitään havaita. Uusi tapaus sai hänen kumminkin kohta uskomaan, että

syy juminaan ei ollutkaan etsittävänä heidän likimmässä ympäristössään.

Samoin kuin Jean Cornbutte oli hän kauhistuksekseen huomannut, että syy

juminaan, joka oli niin ankara, että heidän kumppalinsa heräsivät

siitä, oli etsittävänä heidän jalkainsa alla.

Uudenlaatuinen vaara siis uhkasi heitä. Jyryn ohessa, joka toisinaan

oli kuin ukkosen paukkumista, nähtiin jään aivan selvästi aaltoilevan.

Pari matruusia menettivät tasapainonsa ja kaatuivat.

-- Pitäkää varanne! huusi Penellan. Tulkaa tänne ylös!

-- Me tulemme! kuului vastaus,

-- Turquiette! Gradlin! Missä olette?

-- Täällä olen minä, vastasi Turquiette, pudistellen lunta päällänsä.

-- Tännepäin, Vasling! huusi Jean Cornbutte perämiehelleen. Entäs

Gradlin?

-- Täällä olen, kapteini!... Mutta me olemme hukassa! huusi Gradlin

kauhistuksella.

-- Emme millään muotoa! vastasi Penellan. Kentiesi olemme pelastuneet.

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, ennenkuin hirvittävä räiske kuului.

Jääkenttä särkyi kokonansa ja merimiesten täytyi koukata heidän

vierellään väikkyvään jääharkkoon kiini. Jos Penellan ei olisi heitä

varoittanut, he olisivat olleet sangen vaarallisessa tilassa, sillä

jään-järistys oli tapahtunut. Jäälakeudet olivat nostaneet ankkurinsa,

kuten merimiesten on tapa sanoa. Tätä liikuntoa kesti lähes kolme

minuutia, ja peljättävä oli, että juopa avautuisi juuri näiden

onnettomain merimiesten jalkain alla. He odottivatkin päivää

sanomattomassa tuskassa, he kun eivät tainneet hengen vaaralta

askeltakaan astua, vaan olivat pakoitetut pitkää pituuttansa makaamaan,

etteivät mereen suistuisi.

Auringon ensimäiset säteet näyttivät heille näyn, perin toisenlaisen,

kuin mikä heillä edellisenä päivänä oli ollut. Se avara jääkenttä, joka

silloin oli ollut yhtenä ainoana silmänkantamattomana pintana, oli nyt

pirstottuna tuhansiksi erilaisiksi palasiksi, ja aallot olivat, jonkun

meren-alaisen voiman kohottamina, viskanneet pois sen paksun peitteen,

mikä niitä kahlehti.

Alus johtui Jean Cornbuttelle ensiksi mieleen.

Priki-parkaani! puhkesi hän sanomaan. Tottapa se on hukassa.

Mitä synkein epätoivo alkoi nyt kuvastua kaikkein kasvoihin. Aluksen

hukka ennusti heille välttämätöntä, kohta lähestyvää kuolemata.

-- Uskallusta, ystäväni! sanoi kuitenkin Penellan. Ajatelkaa toki, että

tämän yön jäänjäristys on avannut meille tien jäiden läpi, niin että

estymättä voimme viedä prikin talvimajoille. Katsokaapa tuonne! Enpä

pety! Katsokaapa, tuolla on _La Jeune-Hardie_, peninkulmaa likempänä

meitä kuin ennen!

Kaikki hyökäsivät sinne päin, ja osaksi niin varomattomasti, että

Turquiette luiskahti erääsen railoon ja olisi välttämättömästi

hukkunut, ellei Jean Cornbutte olis saanut häntä päähineestä kiini,

niin että Turquiette pääsi siitä ainoastaan kylmällä kylvyllä.

Mutta prikipä heilasikin avoimessa vedessä kahden peninkulman päässä

tuulen puolella heistä. Vaivain perästä, joita on työläs uskoa,

onnistui tämän pienen joukon päästä siihen. Se oli hyvässä tallessa,

paitsi että jäälohot olivat särkeneet ruorin, joka oli jäänyt

poisnostamatta.

Talvenpito pohjoisissa jäissä; Mont-Blanc vuorelle nousu: Kaksi kertomusta · 第 12 / 24 题