Jään-järinä.
Vielä muutamia päiviä oli _La Jeune-Hardiella_ taistelemista
tuskallisia vastuksia vastaan. Miehistö teki miltei herkeämättä työtä
sahan vieressä, ja monesti oltiin pakoitettuna ruutilla räjähyttämään
pois tietä sulkevia vankkoja jääpantoja.
12 päivänä syyskuuta oli meri yhtenä kiintonaisena pintana, ilman
lahtia tahi uria, ympäröiten aluksen kaikilta haaroilta, niin ettei sen
käynyt eteenpäin meneminen eikä palaaminen. Lämpömäärä oli yhtähyvin
yhä edelleen sama ja keskimäärin kuusitoista pykälää jäätökohdan alla.
Hetki oli siis läsnä mennä talvimajoihin, niiden kärsimyksiä ja vaaroja
kokemaan.
_La Jeune-Hardie_ oli silloin itäisen pituuden 21 pykälän ja pohjoisen
leveyden 77 pykälän kohdalla, Gaël-Hamken lahden suulla.
Jean Cornbutte teki nyt ensimäiset valmistuksensa talvenpitoon. Hän
koki ensistäkin löytää jonkun lahden, jonka asema suojelisi alusta
väkinäisiltä hirmumyrskyiltä ja ankaralta jäiden ajolta. Maa yksistään,
jonka piti olla noin kymmenen peninkulman takana länteen päin, voi
siinä suhteessa antaa luotettavan suojan, ja hän päätti sentähden
tutkia sen.
Syyskuun 12 päivänä lähti hän astumaan, André Vasling, Penellan sekä
molemmat matruusit Gradlin ja Turquiette muassa. Itsekullakin oli
muassaan kahden päivän ruokavarat, ja he olivat paitsi sitä varustetut
puhvelinvuodilla nukkumista varten.
Lumi, jota oli satanut kosolta ja jolla ei vielä ollut hankea, oli
heille suureksi esteeksi. Monesti he upposivat vyötäisiä myöten ja
taisivat paitsi sitä ainoastaan suurimmalla varovaisuudella vaeltaa
eteenpäin, etteivät rakoihin putoaisi. Penellan, joka astui edellä,
tunnusteli raudoitetulla sauvallaan tarkoin jokaisen pinnan
epätasaisuuden.
Kello viiden aikana aamulla alkoi sumu saeta ja tämän vähäisen
matkueen täytyi pysähtyä. Penellan haki jäälohkareen, joka voi suojata
heitä tuulelta, ja nautittuansa evästään, yleisen valituksen ohella
ettei ollut lämmintä juomaa saatavana, levittivät he lumelle
puhvelinvuotansa, kääriytyivät niihin ja panivat kiini toisiinsa
lepäämään. Uni saapui kohta näin suurten ponnistusten perästä.
Seuraavana aamuna heräsivät Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa noin
yhtä jalkamittaa paksun lumikerroksen alle hautautuneina. Onneksi
olivat heidän peräti läpipääsemättömät puhvelinvuotansa suojelleet
heitä, ja lumikin oli ollut avullisena heidän ruumiinlämpönsä
säilyttämiseen, estämällä sitä ulos säteilemästä.
Jean Cornbutte antoi heti lähdön merkin, ja puolenpäivän aikana
havaitsivat he maan, jota ensin oli vähän vaikea eroittaa. Suunnattoman
suuria jäämöhkäleitä, muutamat pystysuoraan halenneita, törötti
siellä ja täällä: niiden huiput, muodoilleen mitä vaihtelehtavaisimmat
ja monenkaltaisimmat, antoivat isomittaisen ja selvän kuvan
kiteytymis-ilmiöistä. Lukemattomia vesilintuja pyrähteli lentoon
merimiesten lähetessä, ja hylkeet, jotka loikoilivat pitkänään jäällä,
katosivat tuota pikaa syvyyteen.
-- Eipä tosiaankaan, sanoi Penellan, meiltä tule puuttumaan
turkkinahkoja eikä otusta.
-- Noiden eläinten luona, vastasi Jean Cornbutte, on kaikesta nähden jo
ennen käynyt ihmisiä; muuten ne näissä asumattomissa tienoissa eivät
olisi noin arkoja.
-- Näillä tienoin ei käy muita kuin grönlantilaisia, sanoi André
Vasling.
-- Enpä kumminkaan näe ollenkaan jälkiä grönlantilaisista, en yhtään
asemapaikan tahi pienimmänkään majan jäännöstä, vastasi Penellan. Ohoi,
kapteini, huudahti hän vähän aikaa sen perästä, tulkaa tänne! Minä olen
löytänyt maapalan, joka on antava meille oivallisen suojan itäpohjoista
vastaan.
-- Sinne, lapseni! sanoi Jean Cornbutte.
Hänen kumppalinsa seurasivat häntä, ja kohta olivat kaikki Penellanin
luona, joka ei ollut liioitellut. Joksikin korkea niemi pisti mereen,
muodostaen rannikkoa vasten koukistumalla sangen tilavan sataman.
Muutamia jäälohkareita uiskenteli keskellä, ja vesi, suojeltuna
kylmimmiltä tuulilta, ei ollut vielä kokonansa mennyt jäähän.
Tämä paikka oli oivallinen talvimajaksi. Nyt ei muuta puuttunut kuin
saada alus sinne. Kuitenkin havaitsi Jean Cornbutte, että lähinen
jääkenttä oli melkeän paksu, jonka tähden oli käypä ylen työlääksi,
jos ei mahdottomaksi, jystää kanava prikin siirtämistä varten
määräpaikkaansa. Joku toinen lahti oli siis löydettävä; mutta turhaan
Jean Cornbutte siinä mielessä loi silmänsä pohjoiseen päin. Rannikko
oli melkeän pitkältä suora ja jyrkkä, ja toisella puolen äskenmainittua
nientä oli se suorastaan alttiina pohjoisille tuulille. Nämä vastukset
tekivät tämän muutoin niin pelkäämättömän kapteinin alakuloiseksi, sitä
enemmin kuin André Vasling, vastaansanomattomiin syihin nojaten, näytti
kuinka arveluttavaa heidän tilansa oli. Penellanilla oli täysi työ
pysymästä vakuutuksessaan, että kaikki yhä edelleen tapahtui parhain
päin.
Muuta neuvoa ei siis ollut kuin hakea vuorten eteläiseltä rannalta
talvimaja prikille. Se oli sama kuin lähteä tuolle vaivaloiselle
matkustukselle jääpantain läpi, jälleen takaisin; mutta muuta neuvoa ei
ollut. Tämä pienoinen matkue lähti nyt jälleen laivalle ja astui
ravakasti, sillä eväs alkoi loppua. Jean Cornbutte koki matkalla löytää
jotakin vähäistä uraa tahi vaan railoakaan, jota kävisi kanavaksi
laajentaminen. Mutta hukkaan.
Illan puoleen saapuivat he entiselle yöpaikalleen. Päivä oli ollut
lunta satamaton, ja he taisivat vielä eroittaa, missä olivat maanneet.
Kaikki oli siis valmiina yösijaksi ja he panivat pitkäkseen
puhvelinvuodillensa.
Penellan, vihoissaan siitä että löytöretkensä oli niin huonosti
päättynyt, nukkui levottomasti ja heräili tuontuostakin. Muutamalla
semmoisella hetkellä tarkistui hänen huomionsa erääsen juminaan. Hän
kuunteli tarkasti tätä juminaa, joka tuntui hänestä niin kummalliselta,
että herätti Jean Cornbutten.
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Cornbutte, joka merimiehen tavan mukaan
heräsi yhtä ripeänä ymmärryksen kuin ruumiin puolesta.
-- Kuunnelkaapa, kapteini! vastasi Penellan. Ääni koveni tuntuvalla
väkinäisyydellä.
-- Voisiko se olla ukkosta tällä korkealla leveyskohdalla? sanoi Jean
Cornbutte nousten jaloilleen.
-- Luultavasti kohta saamme tekemistä lauman kanssa valkeita karhuja!
vastasi Penellan.
-- Tuhannen tulimmaista! mutta emmehän vielä ole nähneet niitä.
-- Vähää ennemmin tahi vähää myöhemmin, vastasi Penellan, taidamme
odottaa heitä tänne. Ottakaamme siis heidät ensi alusta alkain hyvästi
vastaan.
Penellan, tussarilla varustettuna, kiipesi varovasti heitä suojaavalle
jääröykkiölle. Mutta yö oli pimeä ja taivas pilvessä, eikä voinut hän
mitään havaita. Uusi tapaus sai hänen kumminkin kohta uskomaan, että
syy juminaan ei ollutkaan etsittävänä heidän likimmässä ympäristössään.
Samoin kuin Jean Cornbutte oli hän kauhistuksekseen huomannut, että syy
juminaan, joka oli niin ankara, että heidän kumppalinsa heräsivät
siitä, oli etsittävänä heidän jalkainsa alla.
Uudenlaatuinen vaara siis uhkasi heitä. Jyryn ohessa, joka toisinaan
oli kuin ukkosen paukkumista, nähtiin jään aivan selvästi aaltoilevan.
Pari matruusia menettivät tasapainonsa ja kaatuivat.
-- Pitäkää varanne! huusi Penellan. Tulkaa tänne ylös!
-- Me tulemme! kuului vastaus,
-- Turquiette! Gradlin! Missä olette?
-- Täällä olen minä, vastasi Turquiette, pudistellen lunta päällänsä.
-- Tännepäin, Vasling! huusi Jean Cornbutte perämiehelleen. Entäs
Gradlin?
-- Täällä olen, kapteini!... Mutta me olemme hukassa! huusi Gradlin
kauhistuksella.
-- Emme millään muotoa! vastasi Penellan. Kentiesi olemme pelastuneet.
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, ennenkuin hirvittävä räiske kuului.
Jääkenttä särkyi kokonansa ja merimiesten täytyi koukata heidän
vierellään väikkyvään jääharkkoon kiini. Jos Penellan ei olisi heitä
varoittanut, he olisivat olleet sangen vaarallisessa tilassa, sillä
jään-järistys oli tapahtunut. Jäälakeudet olivat nostaneet ankkurinsa,
kuten merimiesten on tapa sanoa. Tätä liikuntoa kesti lähes kolme
minuutia, ja peljättävä oli, että juopa avautuisi juuri näiden
onnettomain merimiesten jalkain alla. He odottivatkin päivää
sanomattomassa tuskassa, he kun eivät tainneet hengen vaaralta
askeltakaan astua, vaan olivat pakoitetut pitkää pituuttansa makaamaan,
etteivät mereen suistuisi.
Auringon ensimäiset säteet näyttivät heille näyn, perin toisenlaisen,
kuin mikä heillä edellisenä päivänä oli ollut. Se avara jääkenttä, joka
silloin oli ollut yhtenä ainoana silmänkantamattomana pintana, oli nyt
pirstottuna tuhansiksi erilaisiksi palasiksi, ja aallot olivat, jonkun
meren-alaisen voiman kohottamina, viskanneet pois sen paksun peitteen,
mikä niitä kahlehti.
Alus johtui Jean Cornbuttelle ensiksi mieleen.
Priki-parkaani! puhkesi hän sanomaan. Tottapa se on hukassa.
Mitä synkein epätoivo alkoi nyt kuvastua kaikkein kasvoihin. Aluksen
hukka ennusti heille välttämätöntä, kohta lähestyvää kuolemata.
-- Uskallusta, ystäväni! sanoi kuitenkin Penellan. Ajatelkaa toki, että
tämän yön jäänjäristys on avannut meille tien jäiden läpi, niin että
estymättä voimme viedä prikin talvimajoille. Katsokaapa tuonne! Enpä
pety! Katsokaapa, tuolla on _La Jeune-Hardie_, peninkulmaa likempänä
meitä kuin ennen!
Kaikki hyökäsivät sinne päin, ja osaksi niin varomattomasti, että
Turquiette luiskahti erääsen railoon ja olisi välttämättömästi
hukkunut, ellei Jean Cornbutte olis saanut häntä päähineestä kiini,
niin että Turquiette pääsi siitä ainoastaan kylmällä kylvyllä.
Mutta prikipä heilasikin avoimessa vedessä kahden peninkulman päässä
tuulen puolella heistä. Vaivain perästä, joita on työläs uskoa,
onnistui tämän pienen joukon päästä siihen. Se oli hyvässä tallessa,
paitsi että jäälohot olivat särkeneet ruorin, joka oli jäänyt
poisnostamatta.