Huoneet olivat valaistut. Lamput paloivat kirkkaina, kruunut ja
kandelaabrit olivat sytytetyt, kaikki oli siistiä, pulskaa, komeata.
Rouva Vidkopp käveli vielä viimeistä kertaa huoneesta huoneesen
uudessa, havannaruunisessa leningissään ja tarkasteli, jos kaikki oli
kohdallaan. Eikä hänen mielestään siinä pitänyt missään olla moitteen
sijaa. Siellä, täällä hän vaan siirti jonkun tuolin suorempaan asemaan,
muutti jonkun kukkavaasin toiseen kohtaan ja järjesteli tupakka-aineet
eri pöydille herrojen puolella. Tänään oli näet tärkeä päivä. Ensi
kerran heillä oli kestit sen jälkeen kuin huoneet olivat korjatut ja
laitetut uuteen kuntoon. Kaupungin pormestari, joka ei vielä
milloinkaan tätä ennen ollut heillä käynyt, oli myöskin kutsuttu,
samoin viskaali ja monta muuta harvinaista vierasta.
Salissa hän viimein seisahtui ja jäi katselemaan ympärilleen. Katseli
noita uusia plyyssipäällisiä mööpeliä, jotka juuri ikään olivat tulleet
Pietarista, uutta sohvamattoa, joka oli ostettu muotimakasiinista ja
maksanut sata markkaa, katseli sitten ikkunoita uusine uutimineen ja
seiniä, jotka paistoivat kullasta. Semmoisia tapettia tuskin oli
kenelläkään koko kaupungissa kuin heillä. Mutta ne olivatkin tulleet
koko lailla kalliiksi, viisi markkaa rulla ja neljäkymmentä rullaa oli
mennyt saliin, joten pelkät tapetit siihen maksoivat ummelleen kaksi
sataa. Paljon oli tullut kustantamaan huoneiden korjaukset muutenkin.
Pari kolme tuhatta oli luiskahtanut niinkuin ei mitään. He näet
tahtoivat laittaa kaikki kunnollisesti, kun kerran laittoivat, maksoi
sitten mitä maksoi. Ja kun huoneet tulivat näin komeiksi, täytyi saada
uudet, komeat huonekalut myöskin, muutenhan ne eivät olisi miltään
näyttäneet. Sehän se sitten nosti kustannuksia niin kamalasti.
No niin,--mitäpä siitä! Olipa heillä varaa, kannattihan heidän!
Rikkaitahan he olivat, ja niin laveissa asioissa, ettei muutamat
tuhannet tuntunee niin mihinkään. Ja olipa tästä kaikesta taas toiselta
puolen suurta hyötyäkin. Tästä puolin he katsottaisiin kuuluvan
korkeampaan porvaristoon, saisivat enemmän arvoa ja luottamusta,
tulisivat enemmän huomatuiksi. Ehkäpä pääsisivät tuttavuuteen kaupungin
hienoimpain kanssa. Saattoi niitä sitten kutsua luokseen, kun oli näin
pulskaa ja komeata heilläkin.
Suu meni onnelliseen hymyyn näitä ajatellessa. Kuka olisi voinut uskoa
siihen aikaan, kun hän köyhänä ompelijana sai käydä talosta taloon,
että hänestä vielä kerran maailmassa tulisi kaupungin mahtavimpia
rouvia.
Monet niistä, joiden luona hän ennen oli käynyt ompelemassa kahdeksasta
kymmenestä pennistä päivältä, kumarsivat hänelle nyt syvään ja
kunnioittavasti, kun kadulla vastaan tulivat. Hän ihan uhallakin
vastasi heidän tervehdykseensä vaan arvokkaalla pään nyökkäyksellä.
Sillä heidän ei tarvinnut luulla, että hän oli sama vaatimaton ja nöyrä
ihminen kuin ennen.
Niin, hänellä oli tosiaan ollut menestystä maailmassa, enemmän
menestystä kuin hän koskaan unissaankaan olisi saattanut toivoa. Eikä
voinut arvata, missä määrässä he vielä tulevaisuudessa voisivat
edistyä, kun kerran olivat näin hyvälle pohjalle päässeet. Hildegard,
heidän vanhimpansa, oli sievä tyttö, aikaa voittaen hänestä ehkä tulisi
kaunotar, ja hän osasi jo nytkin niin mukavasti keinutella ruumistaan
tuolla ulkona, kouluun astuissaan, ja pitää päätään niin mukavasti
kekollaan, että sitä oli oikein soma katsella. Kuuden tai seitsemän
vuoden perästä hän oli täysikasvanut ja silloin häntä varmaan jo
kilvalla kosittaisiin. Saattoi vaikka itse kauppaneuvos Renvallin poika
häneen rakastua ja silloin tulisi heidän Hildegardistaan miljonäärin
rouva!
Näin huimaavaa onnea ajatellessa häntä melkein pelotti. Oliko tosiaan
mahdollista, että hän vielä kerran maailmassa tulisi niin läheiseen
sukulaisuuteen paikkakunnan suurimman raharuhtinaan kanssa! Silloin
olisi hän menestyksen kukkuloilla, ei osaisi enää mitään toivoa.
Siinä hänen tuumansa keskeytyivät. Eikö ääntänyt hänen miehensä
sivuhuoneessa?
--Mamma, onko mamma siellä?
Aivan oikein, miehensä häntä siellä huuteli.
--Mikä on?
--Tulepas auttamaan vähän. En saa kiinni tätä kaulahuiviani.
--Eikö sinulla vielä ole päälläsikään? Koita nyt, pappa kulta, joutua,
vieraat saattavat olla täällä tuossa paikassa.
--Olenhan minä tässä jo melkein valmis. Kai me sitten saamme hyvän
illallisen, kuule?
--Se on tietty. Porsas-daubia, kinkkua, omelettia, linnunpaistia ja
mitä kaikkia se Mari Soininen siellä laittaneekaan.
--Onko hän hyvin tottunut ruokia laittamaan tuo Mari?
--Kysy sitä! Joka kuvernöörissäkin aina on ruuan laittajana silloin
kuin siellä suuria kestiä pidetään.
--Soo, soo, kyllä hän sitten mahtaa osata.
--Illallisen jälkeen tarjotaan kahvia ja likööriä. Niinkö sitä
ruukataan?
--Niin kuuluvat tekevän kaikissa paremmissa taloissa.
--Vai niin, tietysti sitten meilläkin.
--Kun vaan juomat olisivat hyviä.
--Pitäisi niiden olla. Niin ainakin vakuuttivat Lindissä.
--Antaapas olla,--eivätköhän vieraat lähde meiltä tyytyväisinä tänä
iltana.
--Niin tuota luulisi.
--Vielä se pormestari tulee meille toisenkin kerran, saatpa nähdä. On
meillä sentään ollut onnea, pappa kulta, kun ajattelee taaksepäin
kuinka vähästä me alotimme.
--Kuule--eikös, siellä ajanut hevonen pihaan?
Rouva teroitti korviaan. Totta tosiaan, kuuluihan sieltä jalan kopsetta
jo portailta.
--Siellä niitä jo tulee.
Ja he kiiruhtivat molemmat hymysuin etehiseen vieraitaan
vastaanottamaan.
["Nuori Suomi" 1894.]