Hän asui rannalla, Satamakadun päässä, pienessä matalassa
rakennuksessa, jossa oli vaan vähäinen puoti, kammari ja kyökki. Pihan
toisessa päässä hänellä oli värjäyshuone, jossa vanha, uskottu Elias
johti työtä aina siitä kuin hänen miehensä neljä vuotta sitten kuoli.
Toinenkin hyvä ja uskollinen palvelija hänellä oli, nimittäin Anna,
kyökkipiika. Nämä molemmat kuuluivat aivan kuin perheeseen, sillä
herran eläessä he jo monta vuotta olivat taloa palvelleet ja hänen
kuoltuaan he hoitivat kaikki asiat melkein omin neuvoin, Eevi kun itse
makasi kuukausmäärät sen jälkeen huonona sairaana.
Ne olivat kovia aikoja ne. Suru oli hänet murtaa ja tulevaisuus oli
synkkä kuin syys-yö hänen edessään. Ei tiennyt ensimmältä millä neuvoin
veisi kolmea pientä lastaan eteenpäin, kun turva ja leivän hankkija
laskettiin maan poveen. Ne olivat kaikki niin pieniä vielä silloin,
Antti neljän vuoden, Saimi kahden ja Helmi vasta parin kuukauden
ijässä. Mutta Eliaan ja Annan avulla hän kumminkin kesti kaikki
vaikeudet. Anna hoiti sekä häntä että lapsia, Elias piti hyvää huolta
värjäyksistä ja niin he sitten pääsivät sen ajan ohitse. Nyt ei enää
ollut mitään hätää, sillä vaikka tuntuvaa haittaa tekikin Vidkopp, tuo
rikas naapuri kadun toisella puolen, jolla oli suurenmoinen
värjäyslaitos, saattoivat he kumminkin huolettomasti jatkaa liikettään
hekin, ja toimeen he sillä tulivat. Vanhat tuttavat toivat sentään
uskollisesti heille värjäyksensä.
--Onhan meidän yhtä hyvä antaa tännekin ne ansiot, paremmin ne ovat
täällä tarpeesen kuin tuolla vastapäätä, heillä oli tapana sanoa.
Ylen komeaksi oli Vidkopp tänä kesänä laittanutkin puotinsa.
Ikkunaruudut olivat yhdestä ainoasta paksusta lasista, että näkyi yli
kadun aina tänne heille asti koko puodin sisusta ja myyjät, jotka
häärivät siellä edes takaisin, sekä ostajat.
Annaa tuo naapurin suurenmoinen menestys joskus huolestutti.
--Kovinpa ne Vidkopin alkavat ylvästellä, hän kerran sanoi, astioita
pestessään kyökin pöydällä, oikeinpa minua vaivaa tuo komeus.
--Ei pidä Annan katsoa sinne päin, hymyili Eevi.
--Mihinkäs minä silmäni panen, kun se on aina tuossa edessäni, jos
tässä pöydällä mitä teen.
--Pannaan verhot ikkunaan.
--Niin,--se vielä puuttuisi! Hyvin tässä on valoisata muutenkaan.
--Sitten minä tiedän toisen ja paremman neuvon.
--No, antaapas kuulla.
--Ettei salli semmoisten asiain painaa mieltä.
--Niin, mutta kun minä en ymmärrä, minkätähden Jumala suo heille niin
suurta menestystä, tuommoisille rahan himoisille kuin nuo ovat, jotka
eivät suinkaan säälisi toista, vaikka nylkisivät puille paljaille.
--No, mitä siihen tulee, Anna hyvä, niin emme me ihmisraukat täällä
kykene toisiamme moittimaan. Yhdellä on yksi vika, toisella toinen,
syntisiä ja puuttuvaisia olemme kaikki.
--Mitäs varten sitten toisella pitää oleman suurempaa menestystä kuin
toisellakaan.
--Jumala rakastaa meitä kaikkia ja antaa yhtä lajia hyvyyttä yhdelle,
toista toiselle, sen mukaan kuin aina parhaaksi näkee.
Samassa Antin pää pisti esille kammarin ovelta.
--Tuleeko äiti minua nyt luettamaan? hän kysyi.
--Luettaako äiti Antille satukirjaa, että mekin saamme kuulla,
ehdotteli Saimi Antin takaa.
--Satua, satua, jokelteli pikku valkotukkainen Henni ja tunkeutui Antin
sivu kyökkiin.
--Herran terttu, huudahti Anna, jonka silmät loistivat hänen
lemmikkiään vastaan. Vai pitäisi hänenkin jo kuunnella satua.
Eevi otti hymyillen Hennin käsivarrelleen.
Antti oli jo avannut kirjan valmiiksi pöydälle.
--Vai niin. Tuhkimus tähkimys kiukaan päässä, sitäkö nyt luetaan?
--Sitä, sanoi Antti.
Eevi istui tuolille, Henni sylissä, Saimi asettui polvilleen toiselle
tuolille, kyynäspäät pöydälle ja leuka käsien varaan, ja Antti seisoi
kirjansa ääressä, jotakuinkin itsetietoisena, sillä häntähän tässä nyt
piti kuunneltaman.
Kovalla äänellä hän alkoi ja hartaasti häntä seurasivat Saimi ja Henni,
silloin tällöin äiti hiukan oikaisi, muuten luku kävi kuin vettä,
vaikka hän vuosi sitten vasta aakkosia opetteli.
--Niinhän se Antti lukee kuin paras pappi vaan, sanoi Anna, joka käväsi
kammarissa ja sivumennen pysähtyi kuuntelemaan hänkin. Pianpa se
oppikin.
Antti ei tauonnut, korotti vaan ääntään ja jatkoi, mutta Eevi myhähti
ja nyökkäsi päätään Annalle myönnytykseksi.
--Täälläpä ahkeria ollaan, kuului miehen ääni ovelta.
Elias sinne oli ilmestynyt, ja Eevi näki heti ensi silmäyksellä, että
hänellä oli jotain tärkeätä puhuttavaa.
--Niinhän täällä, vastasi Eevi. Tulkaa istumaan, Elias. Herkiä nyt,
Antti, vähäksi aikaa.
--Hyvinpä sinä jo osaatkin, alkoi Elias. Taitaa tulla sinusta lukumies?
--Tohtori minusta tulee, päätti Antti.
--Ohoh, ohoh, ihmetteli Eevi. Ei vähä mitään. Paljon täytyy lukea
ennenkuin tohtoriksi pääsee.
--Minäpä luenkin paljon, selitti Antti.
Elias rykäsi.
--Minulla muuten olisi vähän tuumittavaa rouvan kanssa.
--Näin sen jo heti kasvoistanne.
--Niin, minä olen tässä arvellut, että teidän pitäisi panna enemmän
rahaa liikkeeseen, ottaa värit suoraan ulkoa ja järjestää koko homma
vähän toisin. Enemmän ajanmukaisesti, tarkoitan. Tuo naapurimme tuolla
vetää muuten kaikki puolelleen.
--No, sitähän minä olen sanonut, puuttui Anna puheesen kyökin ovelta,
jossa hän oli kuunnellut Eliaan puhetta. Sitähän minä olen sanonut
aikoja sitten.
--Niin, mutta--
Eevi näytti vähän huolestuneelta.
--Mistäkö saadaan rahoja?
--Niin, sitä minä juuri ajattelin sanoa.
--Jos rouva luottaisi minuun. En luule, että meillä tulisi hätää
olemaan. Minulla on vähin säästöjä palkastani.
--Niihin ette saa koskea, Elias.
--Miksikäs ei, jos tarvis vaatii. Mutta tuskinpa se vaatiikaan. Otetaan
vähemmin kerrassaan. Ollaan varovaisia. Kyllä minä otan vastuulleni.
--Se on oikein, Elias, se on oikein, sanoi Anna. Ja minullakin on
parisataa pankissa. Tässä talossa ne on ansaittuja ja tämän talon
hyväksi niitä saa käyttää. Eihän niillä pitkälle juosta, sen kyllä
tiedän, mutta lisänähän ovat yhtä kaikki.
--Niin että jos rouva vaan uskaltaa heittää mun huostaani--jatkoi
Elias.
Eevi oli liikutettu.
--Uskaltaisin, tietysti. Mutta en tahtoisi.
Hän ei voinut enää pidättää kyyneleitään, ne herahtivat alas hänen
poskilleen.
--En tahtoisi, että teidän säästöihinne koskettaisiin. Jospa kumminkin
sattuisi käymään onnettomasti.
--Siitä ei pelkoa, sanoi Elias iloisesti.
--Ei ensinkään, toisti Annakin. Suostukaa vain pois, rouva, ihan ilman
epäilyksiä.
Eevi puristi heidän käsiään.
--Tulkaa lapsetkin kiittämään Eliasta ja Annaa, hän kehoitti.
--Mitäs joutavia, sanoi Elias.
Mutta Henni kipusi jo hänen polvilleen ja kietoi molemmat kätensä hänen
kaulaansa. Ja Antti antoi heille molemmille kättä ja kumarsi. Saimi
samoin.
--Antti kouluutetaan tohtoriksi, sanoi Anna.
Eevi ei kyennyt virkkamaan mitään. Silmät uiskentelivat vielä
kyynelissä, mutta kun hän ne loi molempiin herttaisiin apulaisiinsa ja
pienokaisiinsa, jotka aivan kuin pienet sääsket nyt häärivät siinä
heidän ympärillään, loisti kyynelten läpi sulaa rakkautta, iloa ja
onnea.
--Ja mikäs tästä Saimista sitten tehdään, kysyi Anna, joka oli nostanut
hänen käsivarrelleen.
--Minä tahdon piiaksi, että saan pestä pyykkiä, sanoi Saimi.
--Ole nyt--!
He räjähtivät kaikki makeaan nauruun, johon lapsetkin yhtyivät,
vaikkeivät ensinkään tajunneet, mille siinä oikeastaan naurettiin.