Sanni oli Siirin paras ystävä ja samoin Siiri Sannin. He olivat
istuneet rinnan koulussa, yhdessä lukeneet aineitaan, yhdessä
selvitelleet järkeään, yhdessä kääntäneet, kirjoitelleet, neuloneet,
tuumineet. Ja yhteiset huolet heillä oli aina ollut ja yhteiset ilot.
jos toinen joutui pulaan, niin heti toinen auttoi, eikä ollut koskaan
heidän kekseliäisyytensä niin suuri, kuin milloin sitä ystävän hyväksi
tuli käyttää.
Onneton se ihminen, joka uskalsi toista loukata, sillä hän oli toisesta
silloin pääsemättömissä. Sai vainen kuulla, kuinka kurja hän oli,
kuinka inhottava ja halpa. Ja niin suurella vakuutuksella se
lausuttiin, niin jalolla harmilla, että täytyi hänen lopulta itsensäkin
ruveta sitä uskomaan. Eikä auttanut muu kuin pyytää nöyrästi anteeksi
ja luvata pyhästi, ettei vastedes enää milloinkaan semmoista tekisi.
Tunnilla olivat kuiskaamiset kiven kovaan kielletyt, mutta Sanni ja
Siiri, kas, nepä eivät kumpikaan kiellosta välittäneet, ei niin
hiventä. Ellei toinen osannut vastata, silloin kohta toisella käsi suun
eteen, pää hiukan alemmaksi ja empimättä tietoja nyt hiljaa suhahteli
niin pitkälle kuin niitä mahdollisesti vaan itsellä riitti. Opettajat
koettivat estää, mutta turhaa vallan. Yhtä jos olisivat kieltäneet
aurinkoa paistamasta, kuuta kumottamasta tai tähtiä tuikkimasta. Ja
vihdoin heidän täytyi heretä siitä pois, etteivät opettaja-arvoaan
tykkänään menettäisi. Sittemmin Sanni ja Siiri saivat vapaasti
kuiskailla toisilleen, kun vaan välttivät, ettei se tapahtunut kovin
huomiota herättävällä tavalla.
Kaikki ajatuksensa, kaikki hienoimmat ja hetkellisimmät tunteen
vivahdukset he toisilleen kertoivat. Ei niin salaista tai pientä
sopukkaa sydämmeen syntynyt, ettei pyhä velvollisuus pakoittanut sitä
heti kohta toiselle julkaisemaan. Ja silloinpa ne vasta itsellekin
oikein selville tulivat.
He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja
tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta
edestakaisin värähteli. Kipeästi koski, jos yksikään säie sattumalta
vikaantui, mutta kaikki kun olisivat katkenneet, niin sydän varmaan
olisi kuiviin vuotanut. Ja kuolema olisi seurannut sitten, tai pahempi
kuin kuolema: iloton, toivoton, raukea elämä.
Siiri ei tullut toimeen ilman Sannia, Sanni ei tullut toimeen ilman
Siiriä. Koko maailman he olisivat voineet hyljätä, mutta toisiaan ei.
Jos toinen sattumalta joutui johonkin tilaisuuteen, missä ei toinen
ollut, tuntui edellisestä kuin olisi parempi osa hänestä itsestään
jäänyt pois. Eikä silloin ilo ilolta maistunut, eikä huvi hauskuutta
antanut.
He olivat jo tosin koulunsa lopettaneet, mutta joka päivä heidän täytyi
kuitenkin toisiaan tavata; se oli yhtä välttämätöntä kuin leipä ja
lämmin. Erillään he oikeastaan eivät koskaan olleetkaan, sillä
ajatukset, tunteet, koko mieli oli alinomaa toisen luona.
Sanni oli Siirin ilo, toivo, elämä; ja samoin Siiri Sannin; ei heitä
mikään maailmassa voisi toisistaan eroittaa. Ei vielä haudan tuollakaan
puolen, sillä heidän ystävyytensä kestäisi kauvas äärettömään
ijankaikkisuuteen asti.
Niin he olivat monta kertaa tuumailleet, ja samaan päätökseen tulivat
taaskin, istuessaan käsi kädessä erään syyspäivän iltahämäränä Sannin
kammarissa.
--Ja tiedätkös mitä, sanoi Siiri, minä en koskaan tule menemään
naimiseen, en koskaan, se on ihan varma. Entä sinä?
Sanni ei aivan heti vastannut; joku vieras ajatus nähtävästi tunkeutui
hänen mieleensä. Hän käänsi päänsä hiukan syrjään ja antoi hämmentyneen
katseensa vaipua uunin hehkuvaan hiilustaan.
--Entä sinä? toisti Siiri puristaen Sannin käsiä.
--Niin ... luultavasti en minäkään...
--Luultavasti, sanot? Etkö ole siitä vissi? Ajatteles, Sanni, meidän
ehkä silloin tulisi erota. Ja sitten, voisitko jakaa sydämmesi? Kuinka
suuren osan riistäisit minulta pois? Ensin puolen ehkä ja sitten
kaikkityyni. Oh, Sanni, Sanni, silloin minä kuolisin.
Siiri painoi päänsä Sannin rintaa vasten ja loi häneen puoleksi
nuhtelevan, puoleksi surullisen silmäyksen.
--Pieni hupakko? Kuka on sanonut, että menen naimisiin?
Sanni suuteli häntä hymyillen, ja niin oli rauha jälleen saavutettu.
Marraskuun ensimmäisenä päivänä he olivat molemmat tanssiaisissa, Sanni
vaalean sinisessä puvussaan, jossa hän aina oli niin ihmeen sievä.
Mutta puhelemiseen ei heillä paljon ollut tilaisuutta, sillä herroja
oli alinomaa Sannin ympärillä, eikä Siiri hirvinnyt mennä lähellekään,
sillä hän vielä kovin kainosteli toista sukupuolta. Hän sen sijaan
odotti, milloin Sanni sattuisi katsomaan häneen päin, antaakseen
silmäyksillä edes jotain merkkiä. Mutta tämä oli silloin takertunut
niin innokkaasen keskusteluun nuoren Körnerin kanssa, ettei mitään
huomannut.
--Sanni, Sanni...! Siirin mieli alkoi jo käydä pahaksi. Noin pitkäksi
aikaa Sanni hänet unhotti. Ei välittänyt eikä huolinut hänen seurastaan
ollenkaan.
Tuo ... tuo inhottava Körner oli hänet vallannut. Mutta Siiri hänet
riistäisi pois ... kesken kaikkea ... Körner saisi jäädä pitkälle
nenälle. Ja nähdä, että Sannilla on ystävä, jonka tieltä hänen
kauniisti täytyi väistyä.
Siiri lähestyi Sannia takaapäin ja laski kätensä hänen kaulansa ympäri.
--Ooh! Siirikö se on? Kuinka minä säikähdin.
--Sanni kulta, lähtään jo pois.
--Pois? Minkätähden? Eikö sinulla ole hauska?
--Ei.
--Mutta, hyvä neiti, sanoi herra Körner, vastahan ilta on alulla. Ette
saa houkutella ystäväänne lähtemään. Hän on sitä paitse luvannut
minulle kotiljongin eikä tahdo tietysti sanaansa syödä.
Sanni painoi Siirin kättä poskeensa, kallisti päätänsä taakse ja loi
ilostuneet silmänsä häneen.
--Ollaan vielä täällä. Minua ainakin haluttaisi ... miksi näytät niin
nolostuneelta, Siiri?... Etkö voi hyvin?... Tai etkö ole saanut
tanssia?
Se kysymys pujahti Sannilta aivan vahingossa esille. Körnerin kuullen
sitä toki ei mitenkään olisi sopinut tehdä.
--Saanko luvan, neiti? lausui tämä heti, kumartaen Siirille.
--Kiitoksia, en minä tanssi enää tänä iltana.
Hän veti loukkaantuneena kätensä Sannin kaulasta pois ja aikoi lähteä.
Mutta Sanni tarttui häneen kiinni.
--Siiri, rakas Siiri, oletko minulle vihainen?
--En; kuinka niin?
--Oletpa. Ihan varmaan olet.
--Vaiti nyt, ja päästä minut.
--Mihinkä menet?
--Omalle paikalleni, tuonne.
Kaukaisimmassa sopessa, kahden vanhemman naisen välissä hän istui. Ja
sieltä hän tarkasti Sannia, joka taas iloisesti jatkoi puhetta Körnerin
kanssa, aivan kuin ei sitä mikään olisi keskeyttänytkään.
Voi kuinka se Siiriä harmitti. Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia,
eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi,
kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. Tuo sininen puku somin
maailmassa. Ja kukkanen rinnassa, nauhasolmuke, joka piti kiharoita
kiinni, kaikki sievän sievää. Mutta totta sekin: ei niin rumaa esinettä
ollut, ettei se Sannilla kauniiksi muuttunut. Hänessä oli tenhovoima,
joka loi kajastuksen ympärilleen.
Ei ollut kukaan mitään Sannin rinnalla. Kaikki muut tytöt typeriä,
kömpelöitä ja rumia. Kumma, että yksikään herra saattoi vähääkään ottaa
heitä huomioon Sannin läsnäollessa. Pakosta se arvaten tapahtui, kun
eivät mitenkään voineet kaikki yhtaikaa häntä lähestyä.
Mutta kuinka hänen silmänsä nyt loistivat, ja kuinka hänen poskensa
hehkuivat! Mistä maailmassa he puhelivatkaan, kun hän noin saattoi
innostua?
Eikä hänen katseensa ainoatakaan kertaa kääntynyt Siiriin päin. Ei koko
pitkänä iltana.
Sattumalta hän erään valssin jälkeen joutui siihen lähelle.
--Kas, Siiri, tässähän sinä olet.
Katkera piirre ilmestyi Siirin huulille.
--Onko sinulla ollut hauska? Minä puolestani huvittelen oikein sydämmen
pohjasta.
--Sen kyllä huomaa.
--Mutta sinä, Siiri? Yhäkö sinä olet pahalla tuulella?
--Siitä taidat välittää viis.
--Siiri!
--Että viitsit teeskennellä noin.
Siiri kääntyi toisaanne, ja Sanni vietiin lennossa valssiin jälleen.
Muuanne hän sitten taas joutui eikä näyttänyt sen enempää Siiriä
ajattelevan.
Kahta katkerammaksi kävi Siirin mieli. Sanni ei rakastanut häntä
niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. Monasti ennenkin
oli tuo ajatus tahtonut tunkeutua hänen mieleensä, mutta aina hän oli
sen karkoittanut pois. Oli tahallaan peittänyt silmänsä ja pysynyt
harhaluulossaan. Uskonut Sannia enemmän kuin itseään. Luottanut hänen
rakkauteensa ja antanut hänelle koko sydämmensä. Niin, koko sydämmensä!
Hän onneksi istui nurkassa muiden takana, ettei kukaan nähnyt kuinka
vedet tippuivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Sanni ei ainakaan saisi
tietää mitään hänen surustaan, sen hän pyhästi päätti. Ja päätti vielä
lisäksi olla yhtä tyly ja kylmä kuin hänkin oli. Etteikö voisi? Sepä
kumma!
Siiri nousi, otti ensimmäistä tuttua tyttöä käsivarresta ja pyysi häntä
kävelemään, sillä tanssi oli hetkeksi tauonnut. Tahallaan hän sitten
johti niin, että tulivat kulkemaan Sannin ohitse. Ja juuri sillä
kohdalla oli hänellä niin paljon puhumista toverilleen, ettei hän
ollenkaan joutunut katsomaan Sanniin päin.
--Te kävelette? Ottakaa minut mukaan.
Siiri ei kuullut. Sanni tarttui hänen toiseen käsivarteensa. Siiri
kääntyi nyt kummastuneena ja loi häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.
--Mitä katsot noin? Tahdotko sanoa jotain?
Siiri ei vastannut. Käsivarsi, johon Sanni oli tarttunut, riippui
suorana ja jäykkänä sivulla. Mutta Sanni ei ehtinyt panna sitä
merkille, sillä herra Körner samassa lähestyi ja teki heille seuraa.
Hän käveli Sannin rinnalla, oli miellyttävä ja kohtelias ja veti pian
Sannin huomion kokonaan puoleensa.
--Mitä hauskuutta metsästyksessä? Hyvänen aika, hauskuus on liian mieto
sana. Kysykää ennemmin, miksi--se hurmaa.
--Mutta jänisparat, ettekö niitä ollenkaan sääli? Te olette julmia, te
miehet.
--Ei julmempia kuin naisetkaan.
--Että sanotte! Me kun emme saata edes matoa onkeen panna.
--Niin, vaan sydämmiä kylmäkiskoisesti murratte.
Sanoja seurasi semmoinen omituinen katse, että Sanni joutui hämilleen.
Hänen täytyi luoda silmänsä alas.
--Eikö totta? kysyi Körner.
--Ei, kuului hiljainen kuiske.
Sannin poskia kuumotti ja sydän löi. Ja kaikki suonet löivät ja käsi
vapisi ja jalat kävivät hervottomiksi.
Sillä hän ymmärsi tuossa lyhyessä kysymyksessä äärettömän suuren
merkityksen, tunsi koko maailman olevan sen takana...
Soitettiin taas valssiin. Siirin harmi oli antaantunut, sillä Sanni
likisti hänen käsivarttaan niin intoisasti rintaansa kohti. Eikä Siiri
aavistanut, että hän sen teki aivan tietämättään.
--Sanni, lähdetään sivuhuoneesen tämän tanssin ajaksi... Että saamme
olla yhdessä edes vähän aikaa tänä iltana, kuiskasi Siiri.
Sanni katsoi ylös mitään vastaamatta. Hän tuskin oli tajunnut koko
ehdotusta.
Körner samassa pyysi häntä valssiin.
--Elä mene enää. Täytyyhän sinun hiukan levätäkin.
Turhaan koetti Siiri häntä estellä. Sanni vetääntyi hänestä irti ja
laski hymyillen käsivartensa nuoren Körnerin olkapäälle.
Eikä hän sen jälkeen taas näyttänyt Siiriä muistavan. Ei omatuntokaan
sanonut, että hän oli tehnyt pahasti.
Siiri ei sinä yönä saanut unta. Jäähyväisiä sanomatta he olivat
eronneet. Ensi kerran koko heidän ystävyytensä aikana se oli
tapahtunut. Sanni heitti hänet Körnerin tähden.
Mutta Siiri puolestaan ei häntä liioin rukoilisi. Eikä näyttäisi
vähääkään siitä välittävänsä. Niin, oikeastaan hän ei siitä
välittänytkään. Se vaan häntä harmitti, että niin sokeasti oli
luottanut häneen. Oli uskonut hänestä kaikkea hyvää ja rakastanut
häntä. Että hän oli ollut niin tyhmä. Sitä hän nyt vaan itki, ja sitä
hänen täytyi itkeä koko yön. Niin hirveästi, että hän aamulla oli
puolipyörryksissä eikä jaksanut nousta ylös.
Ei hän ottanut kahvia, jota Liisu hänelle tarjosi; pyysi sen sijaan
mustetta, kynää ja paperia.
Ja sitten hän kirjoitti:
--Eilinen käytöksesi pakoittaa minua lopettamaan kaiken yhteyden
kanssasi. Ystävyytemme on rikottu. Olkaamme tästä lähtein vieraat
toisillemme. Siiri.
Kuverttiin hän sen pani. Kyhäsi päällekirjoituksen ja antoi Liisulle.
--Viekää tämä Sannille. Ei tarvitse odottaa vastausta.
Hän seurasi silmillään Liisua ja kirjettä hänen kädessään, siksi kuin
Liisu läksi huoneesta.
Kuunteli vielä hänen askeleitaankin viereisestä kammarista.
Sitten ovi kävi. Hän oli mennyt.
Siirille tuli paha olla. Hän painoi molemmin käsin silmiään ja päätään,
ne tuntuivat yön valvomisesta niin heikoilta.
Mitä hän oli tehnyt?
Oliko Liisu jo ennättänyt perille?
Nyt ehkä Sanni parastaikaa sen aukaisi ja luki...
Hänen päänsä oli kuuma, hän oli kipeä ... niin, sen täytyisi jokaisen
nähdä, hän oli kovin kipeä. Ehkäpä hänessä oli joku kuumetauti, joka
muutamassa vuorokaudessa veisi hänet tuonelaan...
Sitten Sanni itkisi hänen haudallaan ... ja katuisi, että oli
viimeisinä päivinä niin syvästi häntä loukannut...
Arvaisi ehkä, että hänen tähtensä hän näin ennen aikojaan kuoli. Ja
muistaisi häntä sitten elämän ikänsä...
Joko Sanni nyt oli lukenut hänen kirjeensä?
Mitä hän; oli tehnyt?
Eikö tämä ollut unta? Eikö kaikkityyni ollut unta?...
Hän kuuli kyökin oven käyvän ja juoksi katsomaan. Mutta ei se ollutkaan
Liisu. Hän vilkaisi kelloa. Neljänneksen yli yhdeksän.
Paljoko lienee ollut silloin kun Liisu meni?
Kauvan hän oli viipynyt... Tunnin varmaan.
Mutta tuossapa hän viimeinkin oli.
--Nooh--?
--Mitä niin?
--Vastausta?
--Ettehän käskenyt sitä odottamaan. Heitin kirjeen kyökkiin, en minä
Sanni neitiä tavannutkaan.
Ei vastausta odottamaankaan ... aivan oikein.
--Kuka kirjeen otti vastaan?
--Mikä--Eveliinahan se taitaa olla, niiden uusi sisäneitsyt.
--Ja hän ... vei sisään?
--Kaiketikin. Minä läksin pois heti kun olin sen antanut.
Niin, kaiketi hän oli heti vienyt sen Sannille ja Sanni heti lukenut.
Nytkin hän ehkä vielä tutki sitä. Mitä mahtoi ajatella, mitä tuntea?
Siiri näki elävästi edessään hänen totiset, surulliset kasvonsa. Tapasi
nuhtelevan katseen hänen silmistään.
Oi, Sanni! Olivatko he eronneet nyt ijäksi vallan? Ijäksi! Ooh, kuinka
pitkältä, kolkolta, kuolleelta tuo ijäisyys tällä hetkellä tuntui.
Sanni, Sanni!
Mutta ei! Sanni oli aina ollut häntä järkevämpi. Sanni hiukan
hämmästyisi ensin tuota kirjettä. Sitten hän nauraisi ja kiiruhtaisi
kohta Siirin luokse. Ja yhdessä he nauraisivat, itkisivät välillä, ja
nauraisivat sitten taas. Syleilisivät ja istuisivat käsi kädessä
niinkuin ennen ihanassa sovinnossa. Eikä enää milloinkaan tällainen
pilvi heidän ystävyytensä päivänpaistetta himmentäisi.
Koko päivän Siiri kuulusteli, eikö tuttuja, keveitä askeleita nousisi
portaita ylös. Joka kerran kuin ovi kävi, hän säpsähti ja lensi
iloiseksi. Mutta kun tulija ei ollutkaan Sanni, painui mieli taas alas.
Iltaan asti hän odotti. Toivoi, pettyi, päätti ajatella muuta ja
ajatteli kuitenkin ainoastaan Sannia.
Kello oli seitsemän. Vielä hän saattoi tulla. Mutta tunti meni eikä
häntä kuulunutkaan. Yhdeksättä jo kävi. Ei hän enää tule. Ei tule;
selvään sen näki.
Vihaa ja epäluuloa nousi taaskin poveen. Hän ei Sannin sijassa olisi
näin menetellyt. Tämä juuri todisti, kuinka vähän Sanni hänestä
välitti. Ei hän ollut milläänkään asiasta. Tuskin oli sitä ajatellut
koko päivänä; mielissään oli ehkä vaan, kun pääsi vapaaksi entisestä
ystävästä, voidakseen paremmin antaantua uudelle, hempeämnälle.
--Oi, hän oli niin katala, niin kauhean katala!
Siiri puri hammasta, ohauksia pakotti, kädet menivät nyrkkiin. Lyödä
jos hän nyt olisi saanut häntä...!
Ei, ei, ei!
Hyvä jumala, mitkä pimeyden henget hänet nyt valtaansa saivat.
Hän etsi käteensä virsikirjan, aukaisi sen umpimähkää, ja koetti lukea.
Mutta kirjaimet pyörivät hänen silmissään. Eikä herennyt sydän
takomasta eikä veri tunkeumasta päähän. Viha raivosi ja kuohui povessa.
Koko elämä ja olemus oli tukalan tukalaa.
Monta päivää sitä kesti. Päivät kasvoivat viikoiksi, eikä mitään
muutosta tullut.
Eräänä päivänä meni Siiri kävelemään. Kun hän apteekin kohdalla kulki
katuvierustaa, näki hän jo kaukaa Sannin, joka tuli vastaan.
Maailma musteni silmissä, hän luuli pyörtyvänsä. Jalat nousivat ja
laskivat itsestänsä, hän näki maan, joka huojui, vaan ei tiennyt,
kävelikö hän eteen vai taakse päin. Mutta nyt hän oivalsi tutun hameen
helmat, jotka lähestyivät. Samassa tuokiossa hän suoristui, heitti
päänsä taakse ja rypisti otsansa. Ei hän ... ellei Sanni.
Kylmänä, niin kylmänä hän kulki ohitse. Katse tähtäsi jäykästi
eteenpäin, ei siirtynyt hiventäkään sivulle.
Mutta sydän löi, että oli haljeta...
Hän oli mennyt ... tervehtimättä ... sanaakaan lausumatta!
Siiri hymyili katkeran ivallista hymyä. Hän vakuutti itselleen, ettei
hän siitä vähääkään välittänyt. Suuret vesikarpalot kuitenkin valuivat
poskia alas, ja niitä seurasi uusia yhä. Kun hän toisia pyyhki pois,
oli toisia jo sijassa.
He eivät enää tervehtineet toisiaan. Hyvä olikin niin! Hyvä, hyvä,
erinomaisen hyvä!
Miksi nuo inhottavat ihmiset häneen katsoivat! Mitä huolivat hänestä,
kun ei hänkään heistä.
Päästäkseen rauhaan ja yksinäisyyteen hän meni alas Valkeisen jäälle.
Se oli kirkas kuin peili. Maa kohosi korkeille kunnaille ympärillä,
metsät seisoivat hiljaisina. Kaukaa puiden takaa näkyi asumattoman
kesäkartanon toinen kerros ja kauniisti rusotti taivaan länteinen
ranta.
Luonto tervehti häntä ystävällisesti, ja lohdutti häntä. Metsä,
kunnaat, taivas, ne kaikki varmaan ymmärsivät, että hänellä oli suru
sydämmessä. Tiesivät, että hän kärsi ja oli onneton. Siksi kutsuivat
häntä luokseen, siksi kauneimman kauneutensa levittivät hänelle eteen.
Täällä hänen ei tarvinnut kyyneleitään hävetä. Ei katsellut niitä
kukaan vieraasti, eikä niitä kukaan kummastellut eikä pilkannut. Surun
kyllä tunsi luonto, kyyneleitä oli maa hikoillut, kyyneleitä oli taivas
vuodatellut runsaammin kuin ihmiset milloinkaan. Senpätähden
murheellinen heiltä myötätuntoisuutta ja lohdutusta sai.
Siiri itki siksi kuin sydän tuntui vallan tyhjältä, ja vilu ruumista
pöyristeli. Väsyneenä hän sitten palasi kotiin jälleen.
Se oli siis ainaiseksi särkynyt, heidän lämmin, ihana ystävyytensä.
Ainaiseksi...!
Kuinka tuo sana oli kolkko. Ja kuinka elämä yhtäkkiä muuttui
elottomaksi. Ilot, huvit, soitto, laulu, kirjat--kaikki olivat
viehätyksensä kadottaneet.
Ei kannattanut ajatella mitään, eikä tuntea mitään. Muistot olivat
lakastuneita kukkaisia, toivot kuolivat ennen syntymistään. Turhuutta
koko elämä!
Hän koetti saada itselleen selville, mitä Sannin katse oikeastaan
ilmaisi, silloin vastaan tullessa. Sillä hän sen kuitenkin näki, vaikka
toisaanne silmäänsä jännitti. Epäilevää kummastusta, niin hän ensin
arveli. Mutta tarkemmin mietittyään hän päätti sen osoittaneen vaan
kylmää välinpitämättömyyttä. Ja siihen päätökseen hän jäi.
Kylmää välinpitämättömyyttä! Niin, tietysti, mitäpä siinä olisi muuta
voinut ollakaan?
Ellei vihaa ja ylenkatsetta?
Sannin valokuvaa hän koetti katsella. Mutta se täytyi samassa panna
pois jälleen, sillä sydäntä niin kirveli, poltti ja pakahdutti.
Laatikkoonsa hän sen pani kätköön, syvälle kaikkien muistojen alle.
Kipeästi silloinkin vihlaisi, kun joku Sannin nimeä mainitsi. Hän
käänsi kasvonsa pois, ettei kenkään näkisi, kuinka ne muuttuivat, eikä
hän olisi voinut puheesen ryhtyä, vaikka siihen paikkaan olisi kuollut.
Useita viikkoja oli mennyt, kun huhu toi Siirille sen uutisen, että
Sanni ja Körner olivat kihloissa. Veri kuohahti taas, viha valtasi
mielen vielä kerran.
Körnerin tähden hän siis kumminkin oli heitetty syrjään.
Siis kumminkin...!
No niin, miksi loukkaantua siitä näin? Olikohan tietämättänsä vielä
epäillyt ja toivonut erehtyneensä? Harhaluuloista oli niin vaikea
luopua.
Mutta nyt ei ainakaan semmoisille sijaa ollut.
Sanni kihloissa!
Oi, että hän, Siiri, saisi kuolla ja kadota. Häntä ei kukaan kaipaisi
eikä muistelisi. Sanni kaikkein vähimmin...
Aika kului. Oli jouluaamu. Siiri heräsi siihen, kun kirkonkellot
soivat. Kadulta kuului askeleita, ihmiset kiiruhtivat
jumalanpalvelukseen.
Siirikin nousi ja meni ikkunaan. Painoi kasvonsa ruutuun kiinni, että
saattoi nähdä kirkon, joka oli syrjempänä, oikeaan. Sieltä kynttilät
loistivat ja urkuin humina kuului.
--Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä
tahto!
Samassa tuokiossa Siirille selveni, että nyt rauhan ja sovinnon juhlaa
vietettiin, ja että siis Sannin ja hänenkin tuli ... ooh, niin ...
heidän tuli päästä irti vihasta, epäluulosta, kylmyydestä ja kaikesta
pahasta.
Rientää toistensa luokse, unhottaa, antaa anteeksi molemmin puolin...
Mitä kello? Vastako viis'.
No, entä sitten? Sanni sai nousta aikaisemmin. Hän suti päällensä.
Semmoisella ilolla ja riemulla ja kiireellä, ettei tahtonut malttaa
kengän-nauhojaan kiinni panna, eikä hivuksia suoria, eikä saada
leninkiä nappiin. Kolme todella jäi auki, mutta ei sitä huomannut, joka
ei tarkkaan katsonut.
Jalat olivat niin keveät. Hän enemmän lensi kuin astui, ylös ensin,
sitten oikeaan, sitten vasempaan ja portista sisään, rappusia ylös
ja--!
Sanni oli ylhäällä. Salissa Körnerin kanssa. He aikoivat juuri lähteä
kirkkoon, kun joku tohahti ovesta ja suoraa päätä kiidätti Sannin
kaulaan.
--Kuka ... Siiri ... viimeinkin ... sinä pahankurinen, ai, ai, elä
kurista ... odota ... että sinua tukistan ensin ... hyvä ihme ...
minulla ei ole huulia enää ... hän panee ne murskaksi...
--Olen niin iloinen, Sanni, niin iloinen...
--Sinä paha lapsi, miksi nyt vasta tulet?
--Kun odotin sinua...
--Ooh, ja minä taas odotin sinua. Villiam, ota hänet syliin ja nosta
kohoksi ja sano, että hän on lapsi...
--Ei, ei, ei...
Siiri tepasteli jaloillaan, kun Villiam piteli häntä käsillään
ylhäällä.
--Lupaattekos olla kiltti ja ottaa minut myöskin ystäväksi, ennen ette
pääse.
--Lupaan, lupaan...
--Ja saako Sanni pikkuruikkuisen minuakin rakastaa?
--Saa, saa ... hyi, herra Körner...
--Sano: Villiam!
--Hyi, Villiam!
--Joko päästän?
--No, päästähän.
--Sanni, rakas, kulta, ihana, suloinen, sokuri, konvehti--.
--Ja sinä minun oma pahankurinen Siirini, pippuri, sinappi, suola--ai,
nyt hän taas minut musertaa...
[Kuopiossa 1888. "Vapaita aatteita" 1890. Novelleja I.]