Oli syksy. Satoi joka päivä ja tuuli. Taivas oli harmaa, järvi musta,
maa märkä ja lokainen. Puut olivat pudottaneet lehtensä, paljaat oksat
harroittivat rumina rungon ympärillä ja pieksivät vihapäissään
toisiaan. Koirat olivat kuin uitetut; haisivat pahalle ja pyrkivät
sisään. Ne raaputtivat ovea ja ulvoivat. Sisästä äreä ääni huusi:
»tiehesi siitä!» Koirat eivät ääntä totelleet; raaputtivat vaan yhä ja
ulvoivat. Ja kun sitten joku kävi ovessa, ottivat he tilaisuudesta
vaarin ja puikahtivat edeltä lämpimään huoneesen. Olivat mielissään ja
heiluttivat märkää häntäänsä. Ja vetisellä kuonollaan he tervehdykseksi
nykäisivät sisällä olijoita. Mutta, voi! Siitä olikin pahat seuraukset.
Heitä potkaistiin, ovi avattiin jälleen selki seljälleen; tiuskattiin
»huut!» ja poljettiin jalkaa kovasti maahan. Ei auttanut muuta kuin
lähteä. Ulos taas sateesen, tuuleen, lokaan ja märkään. Harminsa he
purkivat sydämmestään haukkumalla ohitsekulkevia. Ja hiukan tuo
lohdutti, kun sai jonkun lapsen tai naisen kiljaisemaan säikähdyksestä.
Kauppias Roller venyi sohvallaan ja katseli viimeisiä sanomalehtiä.
Kuivia ne olivat ja ikäviä. Täynnä tyhjää; taikka asioita, joista hän
ei vähääkään välittänyt. Ylipäätään hän ei juuri mistään maailmassa
välittänytkään. Hänellä oli kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa. Hyviin
varoihin hän oli päässyt; kauppa kävi itsestään, hän tilasi tavarat,
otti vastaan rahat ja suoritti maksut. Puotilaiset möivät; tavan vuoksi
hän vaan silloin tällöin kävi puotiaan katsomassa. Toimeentulo oli
riittävä; ei huolta eikä murhetta.
Entä perheelliset olot sitten! Nuori, kaksikymmenvuotias poikansa
ensimmäisestä naimisesta hoiti kauppakirjat ja kirjevaihdon. Hänen
toinen rouvansa, vielä varsin nuori hänkin, oli iloinen ja sievän
näköinen. Laittoi, taikka antoi laittaa hyvää ruokaa, hankki somia
huonekaluja ja katsoi että piiat moitteettomasti siistivät ja
järjestivät joka paikan. Hän oli aina muodikkaasti puettu, kävi usein
kyläilemässä ja otti usein vieraita vastaan.
Lyhyesti: kaikki oli juuri niinkuin tulikin olla. Kauppias Roller oli
päässyt harrastustensa perille; sinne, mihin koko nuoruutensa ja
ensimmäisen miehuutensa ajan oli pyrkinyt. Hän oli arvossa pidetty,
kunniallinen ja luotettava. Moni kadehti hänen onneaan. Ei kukaan, eikä
hän itsekään, olisi voinut keksiä siinä puutetta minkäänlaista, taikka
semmoisen toivon sijaa, joka ei heti olisi tullut täytetyksi.
Ja nyt hän venyi sohvallaan sanomalehtiä katsellen. Niistä toinen sai
toisensa jälkeen luistaa alas lattiaan. Viimeinen meni samaa tietä. Hän
oikaisi itseään ja haukotteli. Tuntui kuin olisi nukuttanut, vaikka hän
hyvästi oli maannut yönsä eikä sinä päivähä vielä voimiaan millään
väsyttänyt. Mutta mikäpä häntä esti nukkumasta, jos uni maittoi kerran.
Hän ummisti silmänsä ja herkesi liikkumattomaksi kuin kuollut. Mitä,
kun vaipuisikin näin ikuiseen uneen! Ettei enää tietäisi mitään, ei
tuntisi, ei ajattelisi. Miksei? Einar kyllä jo pystyisi yksinäänkin
hoitamaan kauppaa. Elina hiukan itkisi ensin, lohduttaisi itsensä
sitten ja menisi ehkä uuteen naimiseen. Pian hänen muistonsa haihtuisi,
elämän aallot huuhtoisivat hänen jälkensä nopeasti pois. Maailma menisi
menojaan ilman häntä, kaikki olisi niinkuin ennen. Jälkeenjääneiden
mielestä hän katoisi; ja haudassa luut vähitellen mätänisivät. Koko
hänen olemuksensa häviäisi, kourallinen multaa maan povessa ainoa, mikä
jäi.
Ei tullut uni, vaikka nukutti. Hän aukaisi silmänsä jälleen; kuunteli
kuinka tuuli vinkui ulkona ja kuinka sade pieksi ikkunanruutuja. Hän
kiinnitti katseensa yhteen kohti, tapetin erääsen kuvioon vastaisella
seinällä.
Sisässä oli hiljaista, pysähtynyttä. Se oli painavan raskasta tuo
hiljaisuus, laskeutui tukahduttavana joka paikkaan. Korvat menivät
lukkoon, veri seisahtui ja aivot seisahtuivat myös. Halvauksenko
enteitä? Hän kääntyi kyljelleen. Ja nyt hänen silmänsä sattuivat
koreaan kukkaan matossa. Siihen jäivät.
Yhä kesti tuo lamaava hiljaisuus ympärillä. Ei ollut ainoatakaan
kärpästä edes huoneessa, joka olisi surissut. Eikä tomun hiukale
sijaansa muuttanut. Kaikki vaipui liikkumattomuuteen ja lepoon.
Ei tämä hauskaa ollut. Jos hän olisi kiskaissut itsensä irti tuosta
vetelyydestä. Mutta millä? Voimistelulla?
Vuosikausia oli hänen voimistelusauvansa ollut pystyssä kaapin
perimmässä nurkassa, ilman että hän oli sitä nyäissyt. Ennen aikaan hän
sitä ahkerasti käytti, joka päivä melkein. Vaan nyt olivat jäsenet
kangistuneet. Ja koko ruumis oli raukea. Mitä varten hän itseään
vaivaisi suotta? Mitä varten juuri tänä päivänä? Joskus muulloin, kun
oli kauniimpi ilma ja häntä vähemmän väsytti. Joskus muulloin! Sillä
tänlaisesta tilasta hänen kuitenkin täytyi päästä. Hän oli käynyt
voimattomaksi ja saamattomaksi. Tuiki kykenemättömäksi jokaiseen
toimeen.
Herättäjää hän olisi tarvinnut. Joku halu, toivo tai intohimo, joka
olisi saanut sielun liikkeelle. Mutta kun hänellä oli kaikki, mitä
suinkin ajatella voi. Tuskin halu oli herännyt, ennenkuin se jo tuli
täytetyksi. Nyt hänellä ei enää mitään halua ollut. Eikä häntä mikään
miellyttänyt. Kyllästytti vaan ja iletti.
Hyvä asema, huoleton elämä, riittävä aineellinen toimeentulo ja oma
koti! Kuinka hän ennen oli niitä halunnut ja toivonut. Kuinka
onnellinen hän kuvitteli olevansa, kun nämä toiveet vihdoin
toteutuisivat. Hän oli ne saavuttanut, omisti ne parast'aikaa. Mutta ne
olivat viehätyksensä menettäneet.
Hän kääntyi taaskin seljälleen, haukotteli ja loi katseensa ylös
läheiseen ikkunaan. Näki palasen sakeata taivasta. Ei ollut edes
pilveä. Yhtä paksua, harmaata vaan. Sumua ja usvaa. Uuh!
Jos olisi mennä perheen puolelle? Katsomaan--? Mutta kannattiko?
Vanhaa, ennen nähtyä, tunnettua, jokapäiväistä, tympeätä, ikävää. Eih!
Ei maksanut vaivaa sen takia nousta.
Kuuluihan sieltä askeleita nyt. Sipsuttavia, keveitä.
Hänen rouvansa, Elina, se tietysti oli. Hänen nuori, kaunis rouvansa,
niin kuin ihmiset tavallisesti sanoivat.
--Herman, laiskuri, makaatko sinä?
--Niin mikä sitten?
--Kahvia juomaan. Ah, kuinka uneliaalta sinä näytät. Ylös nyt!
--Anna minun olla.
--Jörö! Sopiiko noin kohdella rouvaansa. Varro, varro, minä sinua
opetan.
Hän alkoi kutitella.
--Elina, pois. Minä en ollenkaan ole sillä tuulella.
--Kiukkuiseksiko rupeat?
Hän nauroi ja suuteli häntä. Roller käänsi päänsä syrjään ja teki
happamen naaman.
--Hyi, kuinka epäkohtelias sinä olet. Rangaistukseksi sinua nyt
suutelen kymmenen kertaa. Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus,
seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen ja kerta kaupan päälle. Noin.
Ja jää sitten herran rauhaan.
Ovella hän vielä pysähtyi.
--Etkö tosiaan huoli kahvista?
--En.
--Ole ilman, ole ilman.
Hän lehahti tiehensä.
Roller pyyhki huuliaan.
--Pitäisi olla laissa kielletty, ettei vaimo saa koskaan miestä
suudella. Heidän itsensä tähden. Sillä se herättää vastenmielisyyttä.
Ja muutenkinn heihin tahtoo kyllästyä.
Näin hän ajatteli itsekseen.
Eikä hän voinut käsittää, että neljä vuotta takaperin oli saattanut
Elinaan niin ihastua. Ja pitää häntä kauniina, ihan niinkuin muut
nytkin vielä. Seitsemännessä taivaassa hän luuli olevansa, kun ensi
kerran oli häntä rintaansa likistänyt. Nyt? Uh! Teki mieli viskata
hänet menemään, kun vaan lähelle tuli.
--Ei, mutta tämä ei käy laatuun! hän mutisi ääneen ja nousi istumaan.
Minä en mahda olla oikein terve.
Hän katsoi peiliin. Lihava hän oli ja pulska, ei sairauden merkkiä
missään, vaikka kuinka olisi tarkastellut.
--Lähden kävelemään koetteeksi. Onpa herennyt satamastakin.
Nuttu päälle, kalossit, hattu ja keppi. Hän astui portaille. Siellä
ulkona ilman rumuuden vasta oikein selvästi näki ja tunsi. Teki mieli
kääntyä takaisin; mutta ei häntä sentään viitsinyt, kun kerran oli
lähtenyt. Astui sitten etemmäksi, astui, astui ja astui. »Löttis!» pani
maa joka kerran, kuin jalka sitä polki.
Kirkon luokse hän oli tullut. Hiljaisena ja mykkänä se siinä seisoi.
Mitä varten? Kuusi päivää viikossa kiinni, seitsemäntenä auki. Ja
silloin sinne kokoontui penkit täyteen väkeä. Pappi oli alttarilla
koreassa paidassa, käänsi vuoron kasvonsa, vuoron selkänsä muita kohti,
messusi ja luki samalla tavalla kuin kaikki muutkin papit nyt ja tätä
ennen pitkän pitkät ajat taaksepäin. Seurakunta kuunteli; luuli
olevansa harras ja odotti että Jumala siitä hyvästä olisi sille
erityisesti suosiollinen. Samoin kuin siitäkin, että ylipäätään olivat
kirkkoon tulleet. Sillä sekin jo oli suuri uskollisuuden osoitus
tänlaisena epäuskon aikana.
Lapset, naiset ja talonpojat, ne kirkkoa vielä tarvitsivat. Ja joutihan
tuo niitä varten olla pystyssä. Varsinkin kun oli tehnyt hiljaisen
sopimuksen herrojen kanssa, ettei niiltä mitään sanottavaa vaatinut.
Kunhan joskus näön vuoksi kävivät ripillä, noin edes kymmenen vuoden
päästä, ja kunhan eivät liian julkista pilkkaa laskeneet uskonnon
asioista, niin siinä heidän osaltaan oli kristillisyyttä yltäkyllin.
Roller oli näitä miettiessään joutunut kirjakaupan kohdalle ja kun hän
muisti, että postimerkit olivat loppuneet kotoa, meni hän sisään.
Siellä oli kirjoja hyllyt täynnä lattiasta kattoon saakka. Ketkähän
niitä jaksoi lukea. Ja mitä luulivat niistä hyötyvänsä. Entäs ne
raukat, jotka niitä kirjoittelivat! Tekivätkö sen siinä suloisessa
uskossa, että veivät maailmaa sen kautta eteenpäin. Narrit! Taikka
kunniaako luulivat saavuttavansa? Pöyhkeilivätkö siitä, että heidän
nimensä tuli kuuluksi? Narrit, kahdenkertaiset narrit!
--Uusia kirjoja, herra Roller, sanoi nuori, toimelias kirjakauppias ja
toi hänelle muutamia eteen. Tässä on aivan hiljan Ruotsista tulleita.
Tarkoitusperäistä kirjallisuutta tai psykoloogisia romaaneja, mitä vaan
haluttaa.
--En välitä toisesta enkä toisesta. Nykyajan tarkoitukset ovat niin
pieniä ja mitättömiä; parsimis- ja paikkaustöitä vaan! Ja nuo
psykoloogiset romaanit mitä ne ovat! Kuinka paljon ne psykologiaa itse
tuntevat? Osaavatko sanoa edes mitä sielu on? Mistä se tulee ja mihin
se menee. Taikka kuinka se täällä syntyy, kehittyy, kuihtuu ja kuolee?
Tietävätkö ne, mitä aineksia ja mahdollisuuksia siellä löytyy? Ja
kuinka sitä luonnonmukaisesti tulisi hoitaa, että se pysyisi tervennä?
Ei mitään! Kerrassa ne ovat tyhmiä kuin pölkyt siinä suhteessa.
Psykoloogisia romaaneja! En mä viitsi kuulla.
--No, mutta jotain muuta kirjaa sitten?
--Tuokaa semmoinen, jossa olisi joku älykäs sana, jota ei tuhannen
kertaa ennen ole maailmassa sanottu.
--Ehkä tieteellinen teos?
--Olisinkohan paljoakin viisaampi kaikki nuo paksut foliantit
läpiluettuani? Pieniä seikkoja ne tutkistelevat ja luulevat ehkä
pitkällekin päässeensä, vaikkeivät pääasiassa ole hullua hurskaampia.
Taikka, osaako heistä yksikään sanoa, mikä tarkoitus tällä elämällä
oikeastaan on. Ja onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta.
Saavutetaanko kaikella puuhalla muuta kuin ääretöntä tyhjyyttä?
Todistaako kukaan, että tätä elämää kannattaa elää? Että se vie onneen
ja täydellisyyteen? Voivatko näyttää tietä onneen ja täydellisyyteen?
Voivatko edes sanoa, mitä onni ja täydellisyys on? Ehkä osoittavat
jonkun virvatulen ja saavat jonkun herkkäuskoisen hyppäämään sen
jäljestä, kunnes huomaa, poloinen, ettei se mitään ollut. Ei, hyvä
ystävä, kaikki on turhuutta, ei mikään maailmassa ole muuta kuin
turhuutta. Ilot, riemut, huolet, murheet, työt, pyrinnöt. Turhuutta,
turhuutta!
--Nyt en tiedä enää tarjota muuta kuin uskonnollisia kirjoja. Tässä
esimerkiksi uudempia, Bäckin kristillisiä puheita----.
--Toisitte ennemmin jonkun vanhan siltä alalta, Arndtin tai Kempin,
niissä jotain kelvollista vielä löytää. Nykyaikaisissa ei.
Pysähtynyttä, taantunutta kaikki.
Kirjakauppias naurahti. Hän ei osannut enää tarjota mitään. Roller
pisti postimerkit taskuunsa ja läksi pois jäähyväisiä sanomatta.
Sillä välin oli taaskin ruvennut satamaan. Tuli lumiräntää ja vettä
sekaisin. Mutta Roller ei vielä viitsinyt kääntyä kotiin. Kun kerran
oli lähtenyt ulos, niin käveli häntä enemmän yksin tein. Ehkä
jäykistynyt ruumis siitä hiukan vertyisi.
Rautatien rakennukselle hän saapui. Syvää hautaa siellä kaivettiin; hän
käveli reunaa pitkin ja katseli alas haudan pohjaan, jossa monet
kymmenet työmiehet lapioitsivat multaa ja soraa. He näyttivät
onnettoman pieniltä siellä missä seisoivat harmaissa ryysyissään
alhaalla multaseinien välissä, saviliejua ja ruskeata lätäkköä
puolisääreen saakka.
Roller seisahtui hetkeksi ja seurasi silmillään heidän työtään. Noin
raatavat nuo ikänsä ja aikansa leivän tähden, hän ajatteli. Hirteen kun
menisivät, niin pääsisivät vähemmällä vaivalla.
Mitä kauvemmin hän katseli, sen surkeammiksi ne hänen silmissään
kävivät. Eivätpä ne suuresti juuri elukoista eronneet näin ylhäältä
katsellen. Hän kuvitteli, miltä hän itse näyttäisi, jos kohtisuoraan
pilvien toiselta puolen joku tällä haavaa katselisi alas. Huomaisiko,
että hänellä oli paremmat vaatteet kuin noilla tuolla alhaalla? Vai
säälisikö ehkä yhtä paljon hänen kuin heidänkin viheliäisyyttään.
Onnettomia olivat kaikki ihmiset. Onnettomia ne, joiden leivän tähden
täytyi kovaa työtä tehdä, ja kahta vertaa onnettomampia ne, joiden ei
toimeentulostaan ollenkaan tarvinnut huolehtia.
Rakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin
kurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden,
voittamattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi.
Eikö ennemmin vihasta?
Ja ilkkuakseen meitä oli luonto istuttanut meihin kaksi valtavaa
vaistoa, joiden kautta sai meitä itseämme apulaisikseen, pitkittämään
olemuksen kiusaa: sukuvietin ja kuolemankauhun.
Rankka sade keskeytti tässä Rollerin mietteet. Hän läksi kotiin.
Elina juoksi etehiseen häntä vastaan.
--No, viimeinkin, sinä pahanilkinen! Täällä päivällinen jo on odottanut
tunnin varmaankin. Joudu, joudu!
Roller meni sanaakaan puhumatta ruokasaliin ja istui pöytään.
--Minäpä saan tänään vieraita, kertoi Elina.
--Se ei mitään tavatonta.
--Mutta arvaapas keitä kaikkia?
--Kai heidät sitten näkee.
--Anna ja Aina ja Elvira ja Betty ja Emma ja Hilma ja--tokkopa
muistankaan kaikkia. Hilma tuo nuottia mukanaan.
--Pianoa aijotaan, tiedämmä, klinkuttaa koko ilta.
--Klinkuttaa! Hyi, kuinka sinä sanot. Hilma, joka soittaa niin hyvin.
Niin erinomaisen hyvin. Paremmin kuin kukaan tässä kaupungissa.
--Soittakoon hyvin tai huonoin, minä en aijo jäädä häntä kuuntelemaan.
Menen ennemmin Karsteniin vistiä pelaamaan.
--Mene, mene; sitten saammekin olla täällä omin valloin.
Karstenissa oli sinä iltana paitsi niitä, jotka pelissä olivat
osallisia, eräs vanha, vanha herra, jota Rollerille esitettiin översti
Olsoniksi. Hän istui sohvalla, Rolleria vastapäätä ja seurasi peliä,
tai ainakin hän koetti seurata.
Rollerin silmät menivät korttien ylitse vähän väliä häneen. Ja lopulta
hän ei enää tiennyt kortistaan eikä pelin juoksusta mitään, sillä
edessä oli hänellä vaan nuo vanhat, rypistyneet kasvot, tutiseva leuka,
himmeät, elottomat, kalvon peittämät silmät ja avonainen, hampaaton
suu, jota hervottomat lihakset eivät enää jaksaneet kiinni saada.
Harvaan ja kovalla äänellä hänelle täytyi puhua, ennenkuin hän
osapuillekaan mitään tajusi. Mutta suuret kasat hän kokosi leivoksia
eteensä, kun teetä tarjottiin, ja oikein iletti nähdä, kuinka hapeasti
hän niitä ahmi suuhunsa.
--Tuossa minulle läheisen tulevaisuuden perspektiivi, ajatteli Roller
itsekseen.
Hän laski, kuinka monta vuotta saattoi kestää, ennenkuin hän
tuommoisena rauniona olisi. Viisitoista, parikymmentä korkeintaan. Ja
tästä alkaen jo hänen elämänsä olisi hiljaista yhtämittaista
sammumista. Luonto riistäisi vuosi vuodelta antimensa pois. Eikä
ainoastaan sen, mitä oli antanut, mutta samalla myöskin kaikki, minkä
hän itse oli omakseen hankkinut: tiedot, taidot ja kyvyt.
Hän joi mollansa ja pelasi huonosti. Suutuksissaan laittoi hän toisen
lasin totia ja sen väkevämpää kuin tavallisesti. Mutta siitä hänen
päänsä kävi yhä raskaammaksi. Kortit alkoivat häntä vaivata niin, että
hänen viimein täytyi nousta ja syyttäen pahoinvointia lähteä kesken
pois.
Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä.
Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut
hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui
sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin
raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi.
Kotona oli vieraita vielä. Ikkunoista loisti tuli ja salista kuului
soittoa ja naurua ja puheen hälinää.
Roller meni etehisestä hiljaa omaan kammariinsa, riisui ja laskeusi
vuoteelle. Hän tahtoi nukkua pois kaikesta.
Mutta silloin vasta ilo yleni viereisessä salissa. Ei Roller vielä
elämässään ollut mokomaa kitkatusta kuullut. Ja taukoamatta ne sen
ohessa pompottivat pianoa.
Roller tällä hetkellä vihasi noita naisia niin, että olisi halunnut
heitä lyödä. Hän puri hammasta, nousi istumaan ja pudisti molempia
nyrkkiä saliin päin.
Ei nauru lakannut. Yltyi vaan, juuri kuin kiusalla.
Hän sieppasi saappaansa lattialta ja heitti sen täyttä voimaa ovea
kohti. Ovi jymähti. Parkahdus kuului salista, sitten hiljeni kaikki.
Muutamaan minuuttiin ei kuulunut hengen hievahdusta.
Roller ojentui jälleen tilalleen ja veti peitteen päälleen.
Samassa siellä jo alkoi taas hiljaista liikuntoa ja sipsutusta. Ja
vähitellen se koveni, että eroitti jo yksityisiä sanoja.
--Aaveita--huuh--ei mennä, ei mennä--kynttilöitä--lamppuja ja aseita--
peloittaa, huuh--yhdessä--kaikki yhtaikaa.
Ovet lensivät auki, kauhea huuto päästettiin ja yhdeksän tai kymmenen
naista seisoi kynnyksellä, suut seljällään, kynttilät toisessa kädessä,
toisessa hiilihangot.
Roller heitti peitteen päältään ja kirosi saimeasti.
Silloin syntyi parvessa hämmennys.
--Jesus, jumala, herra iiihme, minä pyörryn, pois, pois!
Ovi paiskattiin kiinni jälleen, ja samassa tuokiossa venyivät naiset
pitkin sohvia, noja- ja lepotuolia ja nauroivat niin, että koko huone
tärisi: »Ha ha ha ha. Hi hi hi hi, ho ho ho ho, he he he he--.»
Roller puristi kahden käden päätään, ryntäsi sitten äkkiä
kirjoituspöytänsä luokse, jonka laatikosta hän veti jotakin esille.
--Pöytä on katettu, kuului ääni salista ja naurava lauma siirtyi hiukan
hiljempänä ruokahuoneesen.
--Kuinka minä säikähdin, ha, ha, ha.
--Entäs minä, hi, hi, hi.
--Semmoinen karhu.
--Ja me kun luulimme piruksi.
--Hyi, Emma, kuinka uskallat sen nimeä mainita.
--Ajatteles, jos ilmestyisi tuonne ikkunaan äkkiä.
--Uuh! Uuh! Uuh!
--Miksi te puhutte niin kamalia. Nyt en uskalla nukkua tänä yönä.
--Enkä minä.
--Enkä minä.
--Ai, kuinka hyvää! Maistakaa, tytöt, tätä gelétä. Elina, saammeko
syödä kaikki?
--Kaikki, kaikki.
--Pois, Hilma, vadin äärestä. Sinä et meille jätä mitään.
--Ha, ha, ha, ha.
--Hi, hi, hi, hi.
Kello kävi kolmatta, ennenkuin he malttoivat lähteä. Etehisessä,
Rollerin kammarin ovea nähdessään, he taas muistivat äskeisen
kummitusjutun ja purskua täytyi, ei auttanut mikään.
--Hiljaa, hiljaa, ettei hän herää.
--Ehkä toruu sinua, Elina, huomenna meidän tähden.
--Tschih, tschih, tschih!
--Elkää naurako, elkää naurako. Hän taas meitä kiroo.
Mutta hän ei kironnut enää, eikä torunut, eikä herännyt.
Hiljaista oli Rollerin huoneessa ja pimeätä.
Kun uuden päivän valo tunki sisään, ei se enää eloa saanut tuohon
kylmään ruumiisen, joka oli vuoteella.
Hyytynyt veri punasi valkeat lakanat; pistuoli oli pudonnut alas
matolle, kauniimman ruusun kohdalle.
[Kuopiossa v. 1887. "Excelsior" kalenteri 1889. Novelleja I.]