NALLI

Karhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.

Ensimmäiset muistot elämästäni liittyvät lämpimään ruskeaan turkkiin ja

pehmeään sammalikkoon. Sammalikossa oli suloista maata, ja ruskeasta

turkista olin löytänyt lämpimän maidon lähteen. Siihen työnsin aina

välistä tylpän kuononi juodakseni täysin siemauksin.

Hämmästyen huomasin eräänä päivänä, etten ollutkaan enää yksin lähteen

ääressä. Vieressäni näin toisen nallikan, samanlaisen kuin olin

itsekin, ja se yritti myöskin päästä lähteelle. Meitä oli kaksi. Ehkä

oli meitä alusta asti ollut kaksi, vaikka en ollut ennen huomannutkaan

tuota toista. Olin näet vasta kolmen viikon vanha, ja tämä päivä oli

merkkipäivä. Minulla oli tänään ensi kertaa elämässäni silmät auki.

Olin "saanut silmät".

Avatuin silmin rupesin siis tekemään ensimmäisiä pikkuhavaintojani.

Toisella nallikalla olivat vielä silmät kiinni. Ei ollut siis vaikeata

työntää häntä omalta paikaltani pois, jonka myöskin tein niin

pontevasti kuin osasin. Mutta nytpä tapahtui kummia. Edessäni oli

samassa leveä otsa ja kaksi suurta silmää, paljon suurempia kuin omani,

minut työnnettiin kursailematta syrjään ja tuo vinkuva anastajahyväkäs

siirrettiin minun sijalleni. Jo pelkäsin alituisen riidan syntyvän

minun ja tuon tulokkaan välille, mutta kun hänkin muutaman päivän

kuluttua sai silmät, tuli välimme suopeammaksi ja pian tuli meistä mitä

parhaimmat leikkitoverit.

En ollut häävi maailmaan tullessani, seitsemän tuumaa pitkä otus vain.

Mutta nyt, saatuani leikkitoverinkin, rupesin kasvamaan ja voimistumaan

aika tavalla. Joka uusi päivä tuotti minulle uutta iloa, ja elämä oli

kuin silkkiä.

Koitti kuitenkin kevättalvella päivä, joka oli tuottava elämääni suuren

muutoksen. Aamu oli yhtä suloinen ja rauhallinen kuin jokainen muukin

aamu. Olimme toverini kanssa mellastelleet koko aamupäivän ja loioimme

nyt väsyneinä asumuksemme suulla katsellen ulos avaraan maailmaan

aukosta, jonka olimme tehneet repimällä pari hakoa oven suusta pois.

Silloin ilmaantui äkkiarvaamatta oven suulle kaksi suurta hallavaa

eläintä, joista toinen pisti kuononsa oven suusta sisälle. Eipä paljon

puuttunut, ettei se onnistunut hairaamaan minua niskasta kitaansa.

Vinkuen pelosta tuperruin pesän toiseen päähän, johon samassa

toverinikin onnistui pelastumaan.

Mutta nytpä syntyi aika mellakka. Nuo molemmat koirat -- silloin en

tiennyt mitä eläimiä ne olivat -- haukkuivat että metsä raikui, ja

kohta sekaantui siihen toisiakin ääniä, joita en myöskään ollut ennen

kuullut. Suuri ystävä vieressämme torkkui vielä puolinukuksissa eikä

näyttänyt välittävän koko hälinästä vähääkään. Tiesinhän, ettei silloin

ollut mitään vaaraa ja uskalsin uudestaan lähestyä oven suuta

kurkistaakseni ulos. Koirain meteli kasvoi kahta raivoisammaksi, ja nyt

oli uusia vihollisia ilmaantunut heille avuksi. Ne olivat toista

laatua, ja arvasin ne heti vaarallisemmiksi kuin koirat. Yksi heistä

karsi par'aikaa oksia nuoresta koivusta, jonka hän oli kaatanut.

Tuskin oli tuo tehty, ennenkuin hän lähestyi asumustamme ja työnsi

tankonsa sen suusta sisään niin varomattomasti, ettei paljon puuttunut,

ettei hän seivästänyt minua tankonsa kärkeen. Tanko sattui suuren

toverimme kylkeen. Aha, roisto, tällä kertaa pistit väärään! Samassa

hetkisessä hän nousi, viskasi minut syrjään ja karjui niin, että koirat

kepertyivät jyrkänteeltä pesämme edustalta. Olipa siinä ääntä. Luulin

koko pesän menevän hajalle. Tangon tempasi puoltajamme pesään niin

äkisti, että sen ohjaaja kaatui kumoon. Jos hän vain olisi pitänyt

paremmin kiinni, olisi hänelle kyllä käynyt niinkuin hänen

tangolleenkin, joka pian oli palasina edessämme. Mutta eipä uskaltanut

raukka!

Nyt tuli hetkisen hiljaisuus. Toivoin jo, että koko seurue lähtisi pois

ja jättäisi meidät rauhaan. Mutta toista tuli. Uusi tanko, paljon

paksumpi kuin äskeinen, työntyi asumukseemme, ja koirain hälinä

uudistui taasen. Suuri toverimme sydäntyi, viskasi havut syrjään ja

seisoi samassa hirvittävän näköisenä karjuen pesän suulla. Nyt luulin

saavani kohta nähdä vihollistemme jalkapohjat. Mutta sen sijaan näin

tulta ja leimauksia ja kuulin paukahduksia, niin että luulin koko

maailman halkeavan. Ystävämme ja puoltajamme painui hiljaa takaisin

sammalille ja vihannoivat seinät punertuivat verestä.

Olivatpa vihollisemme urheita sankareita. Olisivat ryhtyneet

käsikähmään, olisi pian nähty missä voimaa on. Mutta heistä oli

mukavampaa murhata tuvan omistaja hänen omalla kynnyksellään.

Me pikkunallikat olimme vetäytyneet pesän takimmaiseen nurkkaan, missä

pysyttelimme hiljaa kuin hiiret. Olisimme ehkä onnistuneet pääsemään

huomaamatta, elleivät koirat olisi käyneet nuuskimassa joka nurkkaa ja

ottaneet pian meistä selvää. Karvainen kinnas nosti minut kätköstäni,

ja vastustelustani ja pihisemisestäni huolimatta pisti minut

sudennahkaisen turkin poveen, johon kohta sen jälkeen toverinikin

ilmaantui. Tässä oli lämmin ja hyvä olla; en nähnyt tosin mitään, mutta

tunsin liukuvani pois jonnekin ja hetken perästä nukuin toverini

vieressä makeata unta, aivan kuin pesässämmekin.

Heräsin siihen, että lämmintä maitoa rupesi juoksemaan suuhuni.

Viholliseni, joka nyt näytti aivan ystävälliseltä, oli pistänyt suuhuni

hansikkaansormen, josta nyt rupesin lämmintä maitoa imemään. Saatuani

kyllikseni jatkoimme matkaa. Useat kerrat vielä levättiin, jolloin joka

kerta sama imuke pistettiin suuhuni. Entinen viholliseni näytti nyt

tekevän kaiken voitavansa pysyttääkseen minut ja toverini hengissä ja

hyvällä tuulella. Olin kyllä vieläkin suutuksissa, syljin ja pihisin,

jos kuka yritti minua kosketella, mutta maitoa en halveksinut. Matkalla

puhutteli mies meitä useasti ja lupasi antaa meille kasvatusäidin heti

matkan päähän tultuamme.

Lupaustaan mies ei myöskään pettänyt. Sillä kotiin tultuamme pisti hän

meidät molemmat pärekoppaan, missä makasi suuri koira, paljon suurempi

kuin nuo hallavat rakit, jotka vanhan kotini edustalla olivat suutaan

soittaneet. Kasvatusäitini rupesi minua heti nuolemaan ja otti minut

kaikinpuolin ystävällisesti vastaan. Hänellä oli vielä edellisenä

päivänä ollut itsellään neljä pikkunallikkaa, mutta hänen käydessään

pikimmältään pihalla, oli niistä kaksi kadonnut, eivätkä olleet mistään

löydettävissä. Tulimme siis aivan kuin kutsuttuina kadonneitten sijaan.

Holhoojattaremme ei ollut niukka ruuan jakelussa, ja uudet toverit

olivat iloisia veitikoita, joten pian rupesimme viihtymään yhtä hyvin

uudessa kodissamme kuin vanhassakin. Jonkun ajan perästä siirrettiin

pesämme päiviksi pihamaalle, jossa vuorotellen pehmeällä nurmikolla

päivää paistatettiin ja painia lyötiin. Täällä saimme myöskin useampia

uusia tuttavia, jotka olivat samalla kertaa leikkitovereita ja

kiusankapuloita.

Pahin kiusankapula oli kesy korppi. Kun me valmistauduimme pientä

päivällisunta vetämään, seisoi Jaakko aina hyvin totisena ja miettivän

näköisenä pää kallellaan edessämme. Mutta kun meiltä olivat silmät

menneet umpeen, oli hän jo selkäni takana tukistamassa minua

niskakarvoista tai nipistämässä häntätupsusesta. Hän ei mitenkään

tahtonut antaa meidän nukkua, vaan olisi suonut, että me päivät pitkät

olisimme ajaneet häntä takaa ympäri pihaa. Usein suututti hän minua

niin, että olin valmis puremaan häneltä pään poikki. Paneuduin maata ja

olin nukkuvinani. Heti oli Jaakko takanani. Mutta kuinka äkisti hyvänsä

käännyinkin, aina oli hän minua nopeampi. En koskaan saanut sulkaakaan

suuhuni.

Paras mielipaikkani oli auringonpesä kuistikon edustalla. Mutta tässä

paikassa en saanut milloinkaan rauhaa. Eräässä kolkassa ihan kivijalan

vieressä olin jossain määrin suojeltuna. Mutta kohta päivällisen

jälkeen poistui päivä siitä paikasta, ja silloin ei ollut mielestäni

mikään muu kohta niin sopiva kuin kuistikon edusta. Mutta yhtä mukava

kuin paikka oli minulle, yhtä sopiva se oli Jaakon kiusanteolle.

Nipistettyään minua läjähdytti tuo kiusanhenki pari kertaa siipiänsä ja

istui samalla hyvässä turvassa kuistikon katolla, ilkkuen ja

virnistellen turhalle kiukulleni.

Jaakko istuutui joka kerta kuistinkatolle lentäessään ihan samalle

paikalle erään kuistikonpylvään viereen. Nytpä rakensin tuuman, joka

tuottaisi minulle verisen ja ratkaisevan koston. Ensi kerta kun Jaakko

lensi tavalliselle paikalleen, kapusin niin hiljaa kuin taisin pylvästä

ylös katonrajalle asti, pidin itseäni toisella kämmenellä kiinni ja

sivalsin toisella voimani takaa katon päälle ihan siihen paikkaan,

johon mustatakkinen oli istuutunut. Nyt luulin tuon kiusankappaleen

käyneen litteäksi kuin nahkasiekale ja saaneeni häneltä ikuisen rauhan.

Surkeasti erehdyin kuitenkin. Tuo peijooni oli huomannut minun vehkeeni

ja hyvissä ajoin korjannut luunsa turvallisemmalle paikalle.

Mutta juuri sillä kohdalla, missä Jaakon olisi pitänyt istua, pisti

terävä rautanaulanpää katosta esille. Olin naulannut kämmeneni lujasti

kattoon kiinni.

Ainoastaan suuria tuskia kärsimällä sain kämmeneni vedetyksi katosta

irti ja luisuin takaisin alas portaille. Ilkeintä kaikesta oli, että

isäntä itse makasi nurmikolla ja oli nähnyt kaikki. Ja minun

onnettomuudelleni hän vain nauroi niin kohtuuttomasti, ettei päässyt

paikaltaan liikahtamaan. En tiedä mitään suututtavampaa kuin että

ihmiset nauravat, kun minulle on tapahtunut vahinko. Ja päälle

päätteeksi Jaakonkin kasvojen ilmeet osoittivat niin peittelemätöntä

vahingoniloa, että haavani kirveli kymmentä kertaa pahemmin kuin

vetäessäni kämmentä katosta irti. Olisin minäkin osannut lentää, ei

olisi mikään mahti maailmassa voinut hänen mustaa sieluansa pelastaa.

En ole eläissäni ennen ollut niin sydäntyneenä kuin nyt. Urisin itse

isännällekin, jonka kanssa olin painia lyödessämme niin monta hauskaa

hetkeä viettänyt. Ja kun toinen nallikka tuli suruani surkuttelemaan,

purin häntä nilkkaan.

Nyt vasta isäntä huomasi verisestä kämmenestäni, minkä konnantyön

Jaakko oli minulle tehnyt. Sillä hän se oli kaikkeen tähän

onnettomuuteen syypää. Isäntä meni silloin sisään ja toi mukanansa

rohtopullon, josta kaasi hyvän annoksen haavaani. Minä hullu, kun

luulin hänen hyvää tarkoittavan, annoin hänen tehdä tuon. Mutta

tuskin oli neste tullut haavaan, ennenkuin kipu tuli tuhat kertaa

tulisemmaksi. Kämmeneniskulla musersin pullon tuhanneksi sirpaleeksi ja

karjuin kivusta, että seinät huojuivat. Olin niin kiukustunut, että

olisin ollut valmis ryntäämään kenen kimppuun hyvänsä, joka vain olisi

tielleni tullut. Ja isäntä, pahus, vain nauroi että vatsa hyppeli.

En saanut siis itse kostaa kiusaajalleni. Mutta kostamatta hänen pahat

työnsä eivät silti jääneet. Kissa, jolle hän oli melkein vielä pahempi

kuin minulle, onnistui näet eräänä päivänä hiipimään hänen taaksensa ja

puremaan häneltä kaulan poikki. Hyökkäys tuli niin arvaamatta, ettei

Jaakko ehtinyt ollenkaan käyttää voimakasta nokkaansa. Rehellisessä

kaksintaistelussa olisi kissan luullakseni käynyt pahemmin kuin Jaakon.

Olin sitä tyytyväisempi Jaakon kuolemasta, kun hän saattoi minulle

joka päivä yhä uusia ikävyyksiä. Juuri hänen kuolemansa päivänä olin

saanut aimo selkäsaunan hänen konnantyönsä tähden, jopa olin joutua

pahaan maineeseenkin. Jaakko oli auttamaton varas. Useat sakset ja

teelusikat oli hänellä jo korjattuina kätköönsä, koloon ihan savupiipun

vieressä. Ja nyt onnistui hänen, rouvan istuessa lehtimajassa

ompelemassa, huomaamatta kopata kultasormustin pöydältä. Rouva rupesi

sormustintaan etsimään ja torumaan minua, jota epäili tästä työstä,

vaikka olin ollut ainoastaan silminnäkijänä ja itse tekoon täysin

viaton.

Herra sattui samassa tulemaan paikalle ja kun hän kuuli mitä oli

tapahtunut, rupesi hän heti käyttämään väärin kävelykeppiään minua

vastaan, kunnes kipu ja särky pakotti minut ulisemalla ilmaisemaan

arvosteluni tämmöisestä väärästä menettelystä. Olin aina ollut

hienotunteinen isäntää kohtaan, ja nyt hän näin vähän välitti minun

tunteistani. Olin tässä tilaisuudessa tosin ihan viaton, mutta

tiesinhän monta kertaa ennen ansainneeni tämmöistä kohtelua ja olin

kuitenkin onnistunut välttämään palkkani nopealla paolla. Minun ei siis

myöskään sopinut ilmoittaa vastalausettani isännän menettelyä vastaan,

vaan otin nöyrästi, jos tosin nuristen, määrätyn osani vastaan.

Kun isäntä oli tyydyttänyt muka oikeuden vaatimukset, otti hän

rautaharavan ja rupesi sen avulla pöydän ympärystältä etsimään

kultasormustinta. Sillä rouva todisti, että olin koko epäilyksenalaisen

ajan istunut hänen vieressään lehtimajassa. Muualta ei tarvitsisi

etsiäkään. Mutta mitäpä hän hiedasta lehtimajassa olisi sitä löytänyt,

kun Jaakko oli jo pannut sen kätköönsä. Jaakko itse istui

puutarhanaidalla ja katseli viattoman näköisenä turhaa etsintää. Tuo

hänen kylmäverinen petollisuutensa pani minun vereni kiehumaan. Kuin

öljytty salama kiisin pihamaalle, kapusin tikapuita ylös katolle, ja

ennenkuin varas mitään huomasi, olin jo hänen kätkönsä ääressä. Nyt

Jaakko näki minut, lensi luokseni ja rupesi raivostuneena pitämään

semmoista elämää, että isännän täytyi tulla katsomaan, oliko hänen

lellipoikansa joutunut hengenvaaraan. Välittämättä Jaakon hätähuudoista

tyhjensin hänen kätkönsä, kiipesin katolta pois ja vein rouvalle

varkaan koko kootun omaisuuden, kahdet sakset, hopealusikan ja juuri

näpistetyn sormustimen. Sakset olivat jo olleet vuosia kadoksissa,

mutta hopealusikan häviämisen johdosta oli aivan hiljan tyttönen, jota

epäiltiin näpistelystä, saanut jättää palveluspaikkansa.

Nyt ei ollut enää kepistä kysymystäkään. Isäntä kiitteli ja hyväili

minua ja antoi minulle koko lautasellisen hunajaa, joka on parasta

ruokaa, minkä tiedän, parempaa kuin siirappikin, johon kuitenkin olen

kyllä nopea kuononi kastamaan niin pian kuin vain palvelijatar on

unhottanut ruokakammion oven auki. Onnistuinpa kerta tyhjentämään

suuren lasitölkin tätä erinomaista ruokaa. Pyyhkäisin sen hyllyltä

lattialle, ja ennenkuin kukaan huomasi mitä oli tekeillä, olin jo

pistänyt kaikki poskeeni ja nuollut joka lattianraonkin puhtaaksi. Olin

tietysti vähän takkuisena muutamia päiviä tämän herkkuaterian jälkeen,

mutta mieluista työtähän tuo puhtaaksi nuoleminen tällä kertaa oli.

Kuten sanottu teki minulle Mirri hyvän palveluksen puremalla Jaakolta

kaulan poikki. Mirri oli muutenkin kunnon leikkitoveri. Kun

päivällisunen jälkeen istuuduin haukottelemaan, tuli Mirri usein

eteeni, köyristi selkäänsä, nosti häntänsä suoraksi ilmaan, istuutui

minua katselemaan ja ykskaks antoi minulle kuonotillikan. Tuota peliä

jatkoi hän hetkisen, kunnes tuli minun vuoroni lyödä. Mutta niin pian

kuin nostin käpäläni, sihisi hän ja sylki minua kasvoihin; jalat

kasvoivat aivan mahdottoman pitkiksi ja häntä tavattoman paksuksi. Nyt

kiljaisin voimani takaa, ja Mirri oli samassa tuokiossa vaunuvajan

katolla, johon heti häntä seurasin. Alkoi hurja pako ja takaa-ajo, niin

että kattopäreet pölysivät, vaunuvajan katolta ruoka-aitan katolle ja

ruoka-aitan katolta halkovajan katolle. Mutta halkovajan päätyseinällä

kasvoi pitkä solakka koivu. Sen latvuksen otti Mirri turvapaikaksensa.

Minä hypähdin Mirrin perään, ja koivu notkistui melkein maahan asti.

Silloin päästin minä irti, ja koivu lennätti Mirrin ruoka-aitan katolle

asti.

Tämä oli hauskaa leikkiä. Ja vaikka Mirri ei koskaan antanut minun

käyttää lyöntivuoroani, olin aina valmis leikin uudistamaan.

Muut parhaimmat leikkitoverini olivat koirat ja isäntä itse. Toinen

nallikka sitä vastoin oli aina juro ja pahalla tuulella eikä ollenkaan

enää leikkiä ymmärtänyt. Hän poistui myöhemmin syksyllä, enkä tiedä

mihin hän joutui. Koirat, joitten kanssa oltiin samaa kuppikuntaa,

olivat sekä syönnissä että leikissä rehellistä väkeä. Vaikka

kasvatusäitini koko tämän ensimmäisen kesän oli minua väkevämpi, antoi

hän aina minun voittaa vuorollani, kun painia lyötiin. Samaa

ritarillisuutta osoitin itse kasvatuskumppaneilleni, vaikka minulle oli

helppo asia panna heidät milloin hyvänsä alleni.

Isäntä sitävastoin, jonka kanssa myös miltei joka päivä painiskeltiin,

harjoitti usein vääryyttä. Kun rehellistä sylipainia lyötiin ja tuli

minun vuoroni voittaa, pisti hän äkkiä minulle kämppiä, ja siinä

romahdin selälleni niin, että koiratkin minua haukkuivat. Tuo ei ollut

oikein tehty. En kuitenkaan viitsinyt häneen suuttua, sillä hän ei

ymmärtänyt parempaa. Hän oli vain ihminen.

En viettänyt kuitenkaan päiviäni yksinomaan päivää paistattamalla,

leikkimällä ja paininlyönnillä. Minulla oli hyödyllisempiäkin tehtäviä.

Kun illalla väki palasi niityltä ja miehet rupesivat viikatteita

laskemaan, olin mukana isoa tahkoa vääntämässä. Ja kun laskija sitten

rupesi terää tarkastamaan ja tytöt hetkeksi heittivät kammin yksin

minun haltuuni, panin tahkon niin nopeasti pyörimään, että vesi räiskyi

miehen kasvoihin. Tämä oli tytöistä hauskaa. -- Myöskin Antille,

renkipojalle, olin luullakseni suureksi avuksi. Hän tahtoi opetella

kirkonkellojen soittajaksi ja oli solaan ruoka-aitan ja halkovajan

välille laittanut itselleen paksusta hirrenpätkästä oman

kirkonkellonsa, jota hän vapaina hetkinä ahkerasti polki. Tässä

tärkeässä tehtävässä olin minä hänellä uskollisena apumiehenä. Ilman

minun apuani olisi hänestä tuskin niin pian tullut kunnollista

tukinpätkän heiluttajaa.

Yksi paha vika vaivasi kuitenkin Antin kelloa. Se oli mykkä.

Isäntärenki ei luovuttanut isoa aisakelloa hirsikellon päähän

kiinnitettäväksi. Ja tämä saattoi meille molemmille paljon surua.

Tuo äänetön soitto suututti eräänä päivänä minua niin, että kapusin

ison vellikellon telineeseen, sain köyden irroitetuksi ja rupesin

voimieni takaa nykimään. Kauaa en saanut tätä hauskaa lystiä jatkaa,

ennenkuin emäntäpiika oli paikalla ja rupesi korennolla selkääni

pehmittämään, kunnes minun hyvin vastenmielisesti oli pakko heittää

koko soittaminen. Ilokseni oli kuitenkin leikkuuväki jo kuullut kutsun

ja saapui hetken perästä pihalle, marssien suoraa tietä keittiöön.

Siinä syntyi nurinaa ja riitaa, kun puuropata oli vasta tulelle

nostettu. Kun menin katsomaan, miten riita kehittyi, löi emäntäpiika

minua hiilihangolla, että minun täytyi ulvoen lähteä pakoon. Minun

onnistui kuitenkin jo seuraavana päivänä saada kostaa, kun huomasin

hänen poistuneen hetkeksi keittiöstä. Hiivin nopeasti sisään, kaadoin

kirnun ja olin jo syödä lopsuttanut puolet kermasta, ennenkuin hän

palasi. Tällä kertaa olin jo joutua satimeen, mutta onnistuin

pelastumaan ikkunan läpi.

Se kilinä, joka kuului mennessäni ikkunasta pihalle, oli minusta kovin

kaunista, melkein yhtä mieltäylentävää kuin vellikellon ääni. Tämän

äänen kuulin ensi kerran elämässäni, mutta päätin heti, ettei se tulisi

olemaan viimeinen. Asuinrakennuksen kivijalassa oli monta lasi-ikkunaa,

yksi kunkin seinäikkunan alla. Ei näkynyt ketään ihmistä läheisyydessä,

jonka tähden päätin heti käyttää tilaisuutta hyväkseni. Läiskäytin siis

yhdellä ainoalla lyönnillä ensimmäisen ikkunan sirpaleiksi. Kovin oli

ääni kaunis, kun sirpaleet kalisivat alustan kiviä vastaan. Kuuntelin

tarkasti, olisiko kukaan huomannut mitään, sillä pelkäsin, ettei isäntä

tulisi pitämään yhtä paljon tästä äänestä kuin minä. Ei kuulunut

mitään. Tein siis saman tempun toiselle ikkunalle. Samaten kolmannelle.

Kun ei vieläkään mitään vaarallista näkynyt eikä kuulunut, jatkoin

tointani ympäri koko rakennuksen.

Pitkään aikaan ei minulla ole ollut niin hauskaa kuin tänään.

Mutta eipä nallinkaan elämässä mikään hauska hetki saa olla

häiritsemättä. Ihan samassa kun viimeinen ruutu meni, näin isännän

tulevan kotiahdetta ylös. Jo kaukaa pui hän minulle nyrkkiä. Tämä ei

ennustanut mitään hyvää, sen tiesin entuudesta.

Isännällä oli paksumpi kävelykeppinsä kädessään. Pienemmästä kepistä en

välittänyt enää vähääkään, mutta paksumpi oli kova kasvattaja. En

katsonut siis edulliseksi odottaa isännän tuloa, vaan nelistin kovin

iloisen näköisenä häntä vastaan, onnistuin koppaamaan kepin suuhuni ja

luikin samaa menoa metsään, johon kätkin kasvattajani niin hyvin, että

se arvatenkin on samassa kätkössä vielä tänä päivänä. Sain kuitenkin

jälestäpäin katua kauppaani, sillä se uusi keppi, jonka isäntä pian

hankki, oli vielä kauheampi kuin edellinen. Isännän kamarin nurkasta

olisin voinut hyvin senkin siepata, mutta kun uudet näkyivät olevan

vain vanhoja pahemmat, en välittänyt asiasta.

Metsässä viivyin kaksi päivää, jolloin otaksuin isännän suuttumuksen

vaimentuneen. Olisin viipynyt enemmänkin aikaa, sillä metsässä viihdyin

aivan erinomaisen hyvin, vaikka minulla ei ollut ainoatakaan

leikkikumppania. Mutta kun löysin hyvin vähän marjoja, pakotti minut

nälkä kotiin. Selkäsaunaa en tosin välttänyt, sillä jokaisen särjetyn

ikkunan edessä tanssi keppi selkäni päällä. Mutta kun isännällä nyt oli

vain hoikempi keppinsä, olin koko kurituksesta jotenkin välinpitämätön.

Pahempi yllätys odotti minua kuitenkin tämän tutkinnon suoritettuani.

Poissaoloni aikana oli minulle koirankopin viereen rakennettu vanhoista

rautaputkista oma huone, ja siihen minut nyt isäntä vastusteluistani

välittämättä telkesi. Tässä sain nyt, niinkuin moni muukin mamman

poika, kaameitten rautaristikkojen takana huoliani huojentaa. Ja tämä

kaikki ainoastaan muutamien särjettyjen lasiruutujen tähden. -- Oloani

pahensi vielä se seikka, että toinen nallikka, joka ei ollut vielä

talosta poistunut ja jonka jöröä mieltä ei mikään lasien kilinä voinut

huvittaa, istuutui häkkini viereen, josta virnisteli minulle raukalle.

Seuraavana aamuna työnnettiin minulle puurovatini häkkiin. Ilma oli

ihana, aurinko loisti niin suloisesti pihamaalla, jossa kaikki

kumppanit paraikaa leikkiä löivät, ja minun täytyi istua rautahäkissä

ypöyksin. Olin hyvin nälkäinen, mutta en voinut vähääkään syödä.

Parempi kuolema kuin tämmöinen elämä. Päätin lujasti olla näissä

oloissa syömättä, mutta sen sijaan ärjyä ja ulvoa yöt päivät. Tämä

auttoi. Sillä jo kolmantena yönä tuli isäntä itse aukaisemaan minulle

vankilani oven. Olin taasen vapaa.

Minulla oli nyt todella vahva aikomus parantaa tapojani. Sillä

rautahäkki oli kamala laitos, monta vertaa kamalampi kuin paksuinkaan

keppi, ja kun muutamaan aikaan ei asetettukaan minulle uusia

kiusauksia, onnistuin useampia viikkoja välttämään ikävämpiä kohtauksia

isännän kanssa. Emäntäpiikakin oli jo antanut minulle anteeksi kirnun

kaatamisen ja joka kerta kun vellikelloa oli soitettava, uskoi hän

tämän tärkeän tehtävän minulle, mikä luottamus minua suuresti

ilahdutti.

Rautahäkki oli ollut tyhjänä siitä asti kun isäntä minut siitä

vapautti. Mutta sen sijaan hän syyskesällä keksi minulle uudet

kidutusneuvot, jotka nekin suuressa määrin rajoittivat vapauttani. Kun

suutari kävi talossa tekemässä palvelijoille uudet jalkineet, tuli hän

minunkin luokseni mittanauhoineen. Minä onneton en ymmärtänyt hänen

mitään pahaa tarkoittavan, vaan annoin hänen mitata vapaasti mielensä

mukaan. Mutta ajatelkaapa mitä tuolla kierolla äijällä oli mielessään!

Hän valmisti paksusta rasvanahasta hihnaston, jonka isäntä kiinnitti

rintani ja kaulani ympäri, kuin olisin ollut mikäkin hevonen.

Oli juuri kyntöaika, ja ystäväni Antti renki peloitti minua

väittämällä, että isäntä panee minut auraa vetämään. Hirveätä

ajatellakin. Mutta vielä hirvittävämmäksi oli kohtaloni tuleva.

Isäntärenki oli esittänyt monta raskasta kantelua minua vastaan.

Iloiset kilpajuoksuni Mirrin kanssa olivat saattaneet sekä vaunuvajan

että ruoka-aitan katot vuotamaan. Katolla juoksemiset oli ehdottomasti

lopetettava, muuten tahtoi hän sanoa itsensä palveluksesta irti ensi

köyristä. Olin useasti käynyt naurismaassa, syönyt suurimmat nauriit ja

pienet viskannut sinne tänne. Ikäänkuin minä olisin siihen syyllinen,

että suuren naatin alla monesti kasvoi pieni nauris; eihän siitä voinut

saada tietoa muulla tavalla kuin repimällä sen maasta ylös. Kaurapelto

oli monin paikoin pahasti sotkettu. Tämäkin pantiin nyt minun

niskoilleni, vaikka en ollut ainoatakaan kertaa siellä käynyt, kun olin

tehnyt toisen nallikan kanssa semmoisen sopimuksen, että kaurapelto

olkoon hänen ja naurismaa minun omani. Vielä olivat karjakot

valittaneet, että lehmät tarhassa hullaantuivat minun siellä

käydessäni. Ja tiesi kuinka monta muuta kantelua vielä.

Minut oli siis ehdottomasti suljettava pihamaalle ja veräjät aina

pidettävä kiinni.

Tuommoinen sopimaton kantelu oli siis syynä siihen, että minulle

valmistettiin rasvanahkaiset valjaat. Niihin julkesi nyt isäntä, jonka

kuitenkin olisi pitänyt olla luonnollinen puolustajani pahaasuovien

ihmisten vehkeitä vastaan, kiinnittää ketjut, joitten toisessa päässä

oli raskas puumöhkäle. Koko sinä päivänä, jona nuo uudet kidutusvehkeet

ensi kertaa minuun kiinnitettiin, en päässyt pihamaalta minnekään. Ja

toverit eivät ollenkaan viitsineet pitää minulle seuraa, vaan

hyppäsivät vapaasti lauta-aidan yli juosten metsässä ja vainioilla.

Yritin tosin monta kertaa hypätä aidan yli, mutta joka kerta jäi

ankkurini pihan puolelle enkä saanut sitä ylitse. Minun oli pakko

palata pihalle takaisin. Ja isäntärenki, joka oli koko tähän kurjuuteen

syyllinen, vain nauroi turhille yrityksilleni. Päätin käyttää

ensimmäisen sopivan tilaisuuden kostaakseni hänelle katalan

käytöksensä.

Mutta valvoessani yöllä ja miettiessäni kurjaa tilaani pälkähti äkkiä

päähäni onnellinen ajatus, jonka myöskin paikalla panin toimeen. Olin

päivällä turhaan koettanut heittää kiduttajaani aidan yli seuratakseni

itse perässä. Se oli liian raskas. Nyt onnistuin ottamaan sen

kainalooni, jolloin kiipesin kimpsuineni kampsuineni aidan yli ja olin

taasen kerta vapaa, niin vapaa kuin voi olla karhu, joka on

rautaketjuilla taottu kiinni raskaaseen puupölkkyyn. Menin heti

varovasti kantaen pölkkyäni läheiselle joenrannalle ja kätkeydyin

muutamiin pajupensaisiin.

Nyt oli kysymys vain miten päästä kiusankapulastani erilleen. Päätin

päästyäni vain siitä vapaaksi heti karata metsään ja jäädä ainaiseksi

sille matkalle. Aamuun asti nakersin turhaan pölkkyä. Se näkyi olevan

visainen pala, johon hampaani eivät paljoa pystyneet. Rupesin nyt

koettamaan rautarengasta, jolla ketjut oli pölkkyyn kiinnitetty. Se oli

tukeva rengas. Mutta miten pureskelinkaan ja vääntelin sitä, huomasin,

että se välistä meni syvemmälle puuhun, välistä tuli siitä ulos. Nyt

vääntelin sitä yksinomaan toiseen suuntaan. Se tuli yhä enemmän puusta

ulos, ja ihan arvaamattani lähti se pölkystä irti. Olin kiduttajastani

vapaa. Nyt olisi minun pitänyt paikalla karata metsään, mutta en

malttanut olla vähäisen tuolle vihatulle pölkylle kostamatta.

Kolhittuani ja purtuani sitä vielä hiukan tunsin voivani paremmalla

tunnolla poistua.

Olin jo lähteä, kun uusi ajatus pisti päähäni: teen kostoni niin

täydelliseksi, että jos joskus palaisinkin, ei viholliseni voi

kuitenkaan ikinä enää minua vaivata. Otin siis vielä viimeisen kerran

vihamieheni syliin ja hyppäsin jokeen hukuttaakseni hänet. Mutta miten

hyvänsä syöksinkin hänet veden alle, aina hän ui pinnalle takaisin. Hän

oli sitkeähenkinen otus. Minä en voinut olla kiljaisematta

suuttumuksesta. En muistanut ollenkaan sitä vaaraa, että jos isäntä

sattuisi kuulemaan minut, voisivat karkaustuumani samassa mennä

myttyyn. Kaikki ajatukseni olivat niin kokonaan kiintyneet siihen,

miten saisin vihollisestani voiton, etten voinut mitään muuta ajatella.

Keksin kuitenkin lopuksi neuvon, jonka huomasin hyväksi. Painoin

viholliseni pohjaan asti ja nousin seisomaan hänen päällensä, kunnes

hän painui syvälle mutaan. Nyt hän oli ainakin sekä hukutettu että

haudattu. Taisi mennä nyt hunsvotti viimeistä menoaan. Tyytyväisenä

työhöni nousin maalle ja istuuduin hyvilläni möristen rannalle

katselemaan tekoani. Ei merkkiäkään vihollisestani jälellä. Juuri piti

minun jo lähteä metsään, kun samassa tuo hirtehinen konna vielä kerta

sukeltaa pinnalle, että vedet ympärillä vain loiskivat. Minusta se

kiusalla oikein hyppäsi vedestä ylös.

Suunniltani suuttumuksesta piti minun juuri vielä kerta syöstä hänen

niskaansa, kun samassa kova tempaus ketjuista saattoi minut toisiin

ajatuksiin. Isäntä pitää ketjujen toisesta päästä kiinni! Hän on

pajupensaitten takaa katsellut koko minun vimmattua taisteluani

vihollistani vastaan. Apuun ei ole tullut, kelvoton, nauranut on vain

minun turhille voimanponnistuksilleni.

Pelkäsin pahoin, että isäntä kytkisi minut uudestaan viholliseeni

kiinni. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Ketjuista minua ei silti

laskettu vapaaksi. Eivät ne minua muuten juuri vaivanneet, mutta

niitten kalina minua suututti. Se esti minua harjoittamasta tavallista

jokapäiväistä huvitustani: hiipiä hiljaa jonkun selän taakse ja

tultuani ihan viereen kiljaista mitä keuhkoistani lähti. Minusta oli

aina yhtä hauska nähdä, miten he hämmästyksestä hyppäsivät ilmaan ja

yrittivät kiljahtaa vastaan. Erittäinkään palvelustytöt eivät koskaan

voineet tottua tähän leikkiin, ja epäilen suuresti, että he olivat

olleet tässä viimeisessä vehkeilyssä minua vastaan osallisia.

Viattomimpiakin huvituksiani he näyttivät kadehtivan. Ja kuitenkaan en

ole ainoatakaan heistä riipaissut, en kertaakaan.

Olen jo kertonut, että syksyllä toinen nallikka poistui ilmoittamatta

minulle, minne hän lähti. En ole sen jälkeen hänestä mitään kuullut.

Hänen poistumisensa toi minulle sen edun, että minulle annettiin oma

nimi, joka minua melkoisesti kohotti, ainakin omasta mielestäni. Ennen

oli meistä aina puhuttu yhteisesti vain. "Nallikat, nallikat"

huudettiin aina, kun oli jommallekummalle meistä asiaa. Nyt huudettiin

aina "Nalli" vain, ja sillä tarkoitettiin minua, minua eikä ketään

muuta. Tämä lisäsi paljon oman arvoni tuntoa. Myöskin se etu minulla

tästä tapahtumasta oli, että minun osalleni tulevat ruoka-annokset

tuntuvasti suurenivat. Tämä olikin hyvin tarpeellista, sillä koko

naurismaani tuli yhtenä ainoana päivänä niin perinpohjaisesti

hävitetyksi, ettei ainoatakaan naurista minulle jätetty. Esitin kyllä

isännälle vastalauseeni tätä väärää menettelyä vastaan, joka tehtiin

minulta lupaa kysymättä. Vaan minulla ei ollut tässä asiassa mitään

menestystä. En saanut muuta vastausta kuin "mikkelistä nauriit koppaan,

ämmät pirttiin". Jälkimmäinen määräys oli minusta kyllä sopiva, mutta

edellinen tuotti minulle paljon surua.

Saatuani oman nimen ei kasvanut ainoastaan oman arvoni tunto, vaan myös

kokoni ja voimani, omasta mielestäni oikein nopeastikin.

Kesän loppupuolella olin saanut paljon uusia ystäviä. Kansakoulu oli

aivan lähellä joen toisella puolella. Sinne minulla oli joka päivä

asiaa. Opettaja oli ystävällinen mies, ja pojat hauskoja veitikoita,

jotka keksivät monta hauskaa lystiä. Kun vain nousin avonaisen ikkunan

eteen ja ärjäisin, oli heti koko koulukuri lopetettu. Opettaja huusi:

"Nalli sisään", ja yhdellä hypähdyksellä olin keskellä lattiaa. Heti

kaikki pojat ympärilleni. Monta minuuttia en saanut kuitenkaan olla

sisällä, ennenkuin opettaja jo ajoi minut pihalle ja sulki ikkunan.

Yhden ainoan kerran hypähdin suljetun ikkunan läpi, mutta sain osakseni

niin ankaraa koulukuritusta, etten uskaltanut tätä uudistaa. Opettaja

oli itse tehnyt karttakepin, jota pojat sanoivat kurittajaksi, ja se

oli kovaa koivua.

Useimpina välitunteina olin koulun pihalla. Opettaja oli niin

hyväntahtoinen, että aina kun hän aikoi laskea pojat välitunnille,

soitti hän omalla pienellä vellikellollansa minua sinne. Tottelin myös

aina oitis, niin että pojat tuskin ehtivät pihalle, ennenkuin jo olin

heitä vastaanottamassa. Ruvettiin heti leikkiä lyömään. Kahta ja kolmea

vastaan pidin puoleni, mutta kun heitä tuli viisi, kuusi, saivat he

minut pian allensa. Koko kurinpidon välitunneilla oli opettaja uskonut

minun haltuuni, ja käytin myöskin valtaani olemalla itse kaikissa

kujeissa ensimmäisenä.

Tyttöjen kanssa en ollut yhtä hyvä ystävä kuin poikien. He näet eivät

ollenkaan uskaltaneet lyödä painia, vaan istuivat enimmäkseen kiikussa

tai keinulaudalla. Yksi ainoa heistä, joka oli kaikista pisin ja

rotevampi kuin yksikään pojista, kehoitti minua kerta paininlyöntiin.

Hän olikin kyllä väkevä, mutta kun hän ei ollenkaan paininlyönnin

temppuja osannut, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo seisoi päällään.

Koko koulupiha raikui naurusta ja avunhuudoista, ja tyttö oli pitkät

ajat sen jälkeen minulle vihainen ja heitteli minua usein kivillä.

Enhän ollut hänelle vähintäkään pahaa tehnyt, ja hän oli itse

painiskelua ehdottanut. Mutta kun hän ei voittanutkaan, kuten hän

nähtävästi oli toivonut, hän suuttui. -- Eräältä kannalta olivat tytöt

kuitenkin paremmat kuin pojat: sain heiltä paljon enemmän pyörikkäitä

ja voileipiä kuin pojilta. Harvoin vain oli minulla pojista tällaista

hyötyä.

Vähän sen jälkeen kuin naurismaani ryöstettiin, rupesi minulle taasen

toisaalta päin kissan päiviä sarastamaan. En ollut pariin viikkoon

kuullut varstan ääntä, kun eräänä aamuna tuo suloinen töminä jälleen

minut herätti. Ruvettiin kauroja puimaan. Isäntärenki oli taasen

leppynyt ja antoi minun maata riihen edustalla, mihin minulle aina

väliin heitettiin muutama kourallinen vastapuituja kauroja. Ja illalla

kun jyvät luotiin säkkeihin, olin aina mukana pitämässä säkin suuta

auki. Pidin siitäkin huolen, että säkit huolellisesti tyhjennettiin

aitan hinkaloihin. Ja kun kerta eräs puimamies yritti varkain kuljettaa

säkkiä riihenlattian alle, ärjäisin hänelle niin, että hänen

pelästyneenä oli pakko viedä säkki aittaan. Hän pyysi sitte hartaasti,

etten ilmoittaisi kenellekään hänen luvattomasta yrityksestään, enkä

olekaan asiasta puhunut ennenkuin nyt.

Rupesin nyt tulemaan kovin lihavaksi. En tehnyt paljon muuta kuin söin

ja lepäsin. Myöhemmin syksyllä en viitsinyt enää syödäkään. Isäntäni

oli minulle tehnyt hauskan pesän hietaiseen mäenrinteeseen. Pehmeä

vuode havuista ja sammalista näytti aivan houkuttelevalta, ja isäntä

kehoitti minua useasti ryhtymään kunnolliseen lepoon. Vastustelin

kuitenkin kauan aikaa, mutta kun tuli kerta monta päivää kestävä

lumituisku, läksin omasta alotteestani pesään, vedin muutamia havuja

pesän suuhun ja nukahdin todella horvin ajaksi. Olin silloin ollut

syömättä jo useita viikkoja.

Kun uni oli kerta ruvennut maistumaan, olisin ehkä kuorsannut kauankin,

ellei isäntä olisi laittanut pesää ymmärtämättömästi. Se olisi ollut

kaivettava mäen pohjoiseen rinteeseen, mutta isäntä olikin tehnyt sen

eteläiseen, että sydänpäivän aurinko rupesi jo varhain keväällä

pilkistämään sisään ja häiritsemään untani. Ja kun matinpäivän aikaan

sattui sen lisäksi suoja, rupesi vesi tunkeutumaan makuupaikalleni ja

ajoi minut turvapaikastani pois.

Läksin heti taloon ja olin nähtävästi tervetullut. Nyt olikin paljon

hauskaa tointa edessäni. Niityltä tuotiin joka päivä heiniä usealla

hevosella, ja minä sain istua ystäväni Antin kanssa ajamassa. Kuormaa

ajettiin tosin käyden vain, mutta niitylle mennessä oli vauhti toinen.

Jos ei vain isäntäväki sattunut olemaan mukana, mentiin useasti

nelistämälläkin, vaikk'ei se olisi oikeastaan ollut luvallista. Minusta

tuli pian oikea hevosenkiusaaja; olisin aina tahtonut ajaa täyttä

laukkaa tai ainakin hyvää ravia.

Vanhat hevoset tunsivat minut jo liian hyvin välittääksensä minun

hoputtamisestani. Eivät viitsineet panna laukkaan, vaikka kuinka olisin

ärjäissyt. Minun täytyi enimmäkseen tyytyä hiljaiseen hölkkään vain.

Tämä kävi kovasti luonnolleni.

Mutta juuri samana päivänä kuin viimeinen heinäkuorma ajettiin kotiin

ja miehet ryhtyivät ajamaan metsästä halkoja, osti isäntä eräältä

hevoshuijarilta, mustalaiselta, ison komean oriin, jonka ohjaksiin ei

kukaan muu kelvannut kuin itse isäntä ja isäntärenki. Eikä Antti tai

joku muu rengeistä olisi pystynytkään sen ohjaksia hoitamaan. Huomasin

jo mustalaisen ja isännän mennessä koeajolle, että sen kavioista lähti

ihan toisenlaatuinen vauhti kuin talon vanhoilta koneilta.

Uusi hevonen ei valitettavasti ollenkaan minua kärsinyt. Lähestyessäni

rupesi se korskumaan ja päristämään ja jos yritin viereen, potki se

niin rajusti, että valjaat olivat mennä pirstaleiksi. Totta puhuen

pelkäsin minä uutta hevosta yhtä paljon kuin se minua. Sillä sen

kiiltävät teräksiset kengät tekivät minuun ylen mahtavan vaikutuksen.

Kuitenkin päätin heti alusta kaikesta huolimatta sopivassa

tilaisuudessa lähteä sillä koeajolle. Päästyäni kerta rekeen aioin

pakottaa sen käyttämään kavioitaan oman mieleni mukaan juoksuun eikä

tappeluun.

Kauan täytyi minun kuitenkin odottaa, ennenkuin toivottu tilaisuus

tuli. Talvikeli oli jo loppumaisillaan, kun isäntä eräänä päivänä läksi

itse myllylle. Hän otti uuden juoksijan. Minua hän ei uskaltanut laskea

rekeen, mutta seurasin kuitenkin juosten mukana. Eikä ollutkaan tällä

kertaa vaivani hukkatyötä.

Mylläri oli kovin ystävällinen mies, ja odottaessamme jyvien jauhamista

keitti myllärinmuija minulle aika paksun jauhopuuron. Mylläri itse

tarjosi minulle myöskin ruokaryypyn, mikä vieraanvaraisuus minua jo

suuresti ilahdutti. Valitettavasti sekaantui isäntä asiaan ja uhkasi

antaa minulle aika selkäsaunan, jos yrittäisin tippaakaan maistaa. Paha

kyllä oli hänellä rautainen marhaminta reessä: olin siis pakotettu

tottelemaan.

Hetken perästä tuli myllärin renki ilmoittamaan, että säkit olivat

reessä. Haikealla mielellä, vaikkakin vatsa täynnä hyvää puuroa,

poistuin myllystä, jossa tuoreitten jauhojen tuoksu miellyttävästi

haistintani kutitti. Hevonen oli jo ajettu oven eteen, ja renki seisoi

vieressä ohjakset kädessä. Isäntä viipyi vielä myllyssä. Nyt tein

rohkean päätöksen viedä omin neuvoin jauhot kotiin ja samassa antaa

uuden hevosen näyttää mitä sillä kavioissaan oli. Tuumasta toimeen!

Hyppäsin lohnan perään enkä ehtinyt kunnollisesti istuutuakaan,

ennenkuin hevoseni jo kahdella jalalla hirnakoitsi. Nyt ärjäisin,

myllärin renki lensi selälleen, ja vilahduksessa olimme jo maantiellä.

Tuli ja leimaus, kuinka siinä ajettiin! Tämä oli toista kuin vanhan

mustan hölkkä. Riemastuin niin, että minun pakostakin täytyi ärjäistä.

Ja kuta enemmän ärjyin, sitä rajummin hevoseni nelisti. Tämmöistä

riemua en ollut ikinä ennen tuntenut.

Kylään tullessamme oli varsani jo likomärkä. En laskenut sitä

kuitenkaan vähääkään vauhtia vähentämään. Tässä piti jokaisen nähdä

miten Nalli ajaa. Kuontaloina vain lensi vaahto varsani selästä.

Talojen välille tullessamme oli maantie vuoroin kaljamana, vuoroin

sulana. Sulapaikoilla räiskyi tuli jalasten alta ja kaljamapaikoilla

kulki reki vuoroin nenä, vuoroin sivu edellä. Sepä muhkealta näytti. Ei

yksikään vastaantulija uskaltanut jäädä tielle. Kukin kiiruhti pakoon,

minkä ikinä ehti. Koko valtamaantie oli minun yksin, minun ja minun

hevoseni käytettävänä. Ja kylläpä me käytimmekin. Välistä toista,

välistä toista sivua ajoimme, jokunen paikka vain keskitietä jäi

käyttämättä. Mäkeä ylös ja mäkeä alas, hih ja hei, samaa vauhtia aina

vain. Olisi isäntä ollut mukana, olisi hänkin kerta saanut oppia

ajamaan. Mutta siellä hän istui myllärin kanssa myllyssä eikä tietänyt

koko tästä lystistä niin mitään.

Jo rupesi kotitalo näkymään. Yhä vain samaa vauhtia. Ellei tuo otus jo

vähennä vauhtiaan, ennenkuin pihaan tulemme, voi meidän molempain käydä

hullusti. Sillalle laskiessamme aivan lähellä kotia oli vauhti hurjempi

kuin milloinkaan, mutta vastainen äyräs edessämme oli sekä jyrkkä että

pitkä. Pakostakin täytyi juoksijani vähentää vauhtia. Ja koska tässä

tie oli ihan sulana enkä minä olekaan niin paha hevosenrääkkääjä, joksi

minua syytetään, hyppäsin reestä kuormaa keventääkseni. Niin olen

nähnyt isännänkin tekevän tämmöisillä paikoilla. Enhän minä

voinut siihen mitään, ettei tuo hevoshoukkio käsittänytkään

hyväntahtoisuuttani, vaan pisti karkua kahta hullummasti kuin ennen.

Tultuani törmälle ei näkynyt hevosta eikä rekeä, mutta koko piha oli

yhtenä jauhopilvenä vain.

Niin kauan kuin olin ollut ohjaajana, olin hoitanut tehtäväni yhtä

hyvin kuin kukaan muu kilpa-ajaja, eikä tapahtunut pienintäkään

vahinkoa. Ja nyt tuo seinähullu koni ei osannut ilman minua ohjata

rekeä muutamaa kymmenkuntaa syltä, portista pihalle. Aina olen ajanut

kauniisti käyden portin läpi, ja tuo hirtehisen rasavilli yrittää

täyttä karkua pihalle ja lennättää reen portinpieleen, että jauhosäkit

poksahtavat halki, sirotellen sisältönsä ympäri pihaa. Lohna oli

lautakasana pihalla, ja iso musta seisoi vavisten pilttuussaan, kuten

avonaisesta tallinovesta hyvin näin. Valuva vaahto teki, että se näytti

paremmin harmaatäplikkäältä kuin mustalta. Kylläpä sen kannattikin sekä

hikoilla että vavista tuommoisen työn tehtyään. Olisivat minunkin

kinttuni ruvenneet kalisemaan, jos minä olisin sen tehnyt. En tahtoisi

vain minä olla sen nahassa, kun isäntä tulee kotiin ja rupeaa pitämään

reestä ja jauhoista tutkintoa. Mutta vastatkoon kukin omista teoistaan.

Viaton olen minä.

Vaikka olin jo jokiahteella jättänyt kaikki Mustan haltuun ja siis

myöskin sen edesvastuulle, korjasin kuitenkin miltei tyhjät säkit ja

kannoin ne aitan portaille. Näin paljon täytyy kai auttaa vahinkoon

joutunutta. Muuta palkkaa en myöskään voinut hänelle maksaa kyydistä,

joka oli kaikin puolin moitteeton. Mutta hävinneistä jauhoista

vastatkoon hävittäjä itse. Ellei voi maksaa rahalla, maksakoon

selkänahalla. Minua se asia ei koske.

Työni päätyttyä istuuduin mielipaikalleni, portinpielen nenään,

odottamaan isännän kotiintuloa ja saadakseni hyvin ansaittua kiitosta

kunnollisesti toimitetusta tehtävästä. Päivällisaikana hän tulikin.

Jalkapatikassa täytyi tulla, sillä myllärin hevonen ei ollut kotona

eikä hän tienviereisistä taloista myöskään ollut sattunut hevosta

saamaan. Huomasin jo kaukaa, että hän oli pahalla tuulella. Mutta että

hänen paha tuulensa tulisi puhaltamaan minuun päin, sitä en voinut

aavistaa. Jokiahteelta löysi hän ruoskan, joka minun hypätessäni

lohnasta oli luiskahtanut tielle ja jota en ollut huomannut tuoda pois.

Viattoman näköisenä astui hän portin läpi ja löi samassa minua

ruoskallaan poikki selän, että karvat vain pölisivät. Ihan viaton kun

tunsin olevani, pisti tuommoinen salakavala hyökkäys niin vihakseni,

että raappasin hänen käteensä pienen naarmun. Mutta ihan pienen vain,

tuskin sormenkaan pituisen. Eikä se luullakseni mennyt läpi kädenkään.

Häpesin kyllä vähäisen tekoani, sillä olimmehan aina isännän kanssa

olleet hyviä ystäviä ja monta hauskaa hetkeä yhdessä viettäneet. Mutta

tehtäväni olin täyttänyt kuin mies. Sopiko hänen silloin minua käyttää

hunsvottinaan ja ruoskalla kurittaa kuin mitäkin hevosta. Paksulla

kepillään en ole koskaan häntä kieltänyt minua kurittamasta,

erittäinkin jos olen tehnyt pahaa. Mutta ruoskiminen on arvoani

alentavaa, sitä enemmän kun se tapahtui usean näkijän läsnä ollessa. Se

ei tosin tee kipeää. Mutta se on solvaamista. Nallin selkä ei ole

ruoskaa varten luotu, kaikkein vähimmän kissan ja koirien ollessa

läsnä. Selvästi näin miten Mirri siristeli vahingoniloisena silmiänsä.

Tuo minua niin suututti, että hyppäsin suorastaan sen niskaan, revin

koko ilkiön keskeltä poikki ja hyppäsin takaisin paikalleni

portinpielen nenään. Nyt tulkoon vaikka viisi, tämä poika ei pelkää.

Jopa tuli isäntä, joka oli käynyt sisällä kättänsä sidottamassa,

takaisin pihalle ja meni suoraa tietä talliin. Ahah, ajattelin, jopa

tuli ison Mustan vuoro lämmitellä. Saakoon nyt syyllinen konnantyöstään

palkkansa, ja kukkuramitalla saakoon.

Mutta mitä luulette? Ruoskan heitti isäntä oven suulle ja meni hiljaa

vihellellen talliin. Isoa Mustaa rupesi hän tyynnytellen taputtamaan,

kunnes se hetken perästä täysin rauhoittui, ettei vähintä lihasten

väristystäkään voinut huomata. Selkäsaunasta ei kysymystäkään, vaan sen

sijaan meni isäntä olkilatoon, toi olkilyhteen ja rupesi hevosta

oljilla hankaamaan, jota hän jatkoi niin kauan, kunnes koko eläimessä

ei näkynyt kosteata karvaakaan. Semmoista kohtelua sai reen särkijä ja

jauhojen hävittäjä osakseen, kun minä raukka, joka en ollut niin mitään

pahaa tehnyt, istuin puolihäpeissäni pylvään nenässä. Arvatenkin oli

minun osakseni ajateltu selkäsauna, ellei jotain vielä pahempaa.

Kauhulla muistin rautahäkkiä.

Olisi isäntä ehkä antanut minulle vielä tuon naarmunkin anteeksi, mutta

olin saanut vaarallisen vihollisen talonväestä. Rouva, joka oli

sattunut näkemään kuinka nopeasti lopetin Mirrin ilveilyt ja joka oli

sitonut isännän naarmun, seurasi häntä portaille asti ja puhutteli

häntä siellä hyvän hetkisen. En kuullut hänen sanojaan, mutta koska hän

useita kertoja sormella osoitti minuun päin, ymmärsin kyllä, että

minusta oli kysymys. Isäntä tuntui pitävän minun puoltani, mutta rouva

pääsi voitolle. Eikä kestänytkään aivan kauan, ennenkuin kävi selväksi,

mihin hänen vehkeilynsä minua vastaan tähtäili. Väen tultua metsästä

kotiin, käskettiin vanha vihamieheni, isäntärenki, isännän kamariin.

Mitä ne siellä keskustelivat en tiedä, mutta kuistikolta kuulin rengin

viimeiset sanat: "Kyllä minä kuulan oikeaan paikkaansa panen." Mutta

niin paatunut oli sydämeni, etten vielä silloinkaan asiata älynnyt, kun

renki isännän kaksipiippuinen kädessään astui poikki pihan renkituvan

puolelle. Hän ei kuitenkaan poikennut tupaan, vaan pistihe kujaan

renkituvan ja jyväaitan väliin.

Istuin vielä pylvääni nenässä, kun näin, miten renki seisoen polvillaan

aitauksen takana ja nojaten pyssyänsä aidalle tähtäsi minuun. Samassa

paukahti jo pyssy, ja kuula lensi vinkuen ohitseni. Hyppäsin maahan

samassa kun toinen laukaus pamahti. Kyllä minulle nyt maa kelpasi.

Muutamalla pitkällä harppauksella olin jo sillalla, ja noustessani

toiselle äyräälle paukahti vieläkin kaksi laukausta. Mutta mitäpä

tuommoinen renkiroisto olisi osannut pyssyä käyttää. Hyvä, ettei isäntä

itse ollut perän takana. Siinä tapauksessa olisi minun käynyt huonosti.

Kohta olin metsässä ja päätin heti lujasti olla ikinä palaamatta

taloon, joka oli minulle tullut suoraan sanoen hengenvaaralliseksi.

Mutta isäntärenki olkoon varuillaan, jos vielä joskus satumme tapaamaan

toisemme. Saakoon hän rauhan niin kauan kuin hän pysyy omalla alallaan,

talossa, mutta jos hän pyrkii minun alueelleni metsään, aion minä

vuorostani isännyysoikeuttani käyttää ja panen pian hänenkin säärensä

salamoimaan. Metsä olkoon tästälähin kotini.

Ja kultaiseksi on tämä koti minulle tullut: jos on ruokaa niukemmalta,

onpa unta viljemmältä.

Ruuanhankinta ei tullutkaan niin hankalaksi kuin ensin pelkäsin.

Viimesyksyisiä puolukoita oli vielä paljon metsässä ja soilla olivat

karpalot nyt juuri parhaimmillaan. Ja kesänalussa rupesin löytämään

monenlaisia kasvien juuria, joista monet olivat mielestäni

makuisampiakin kuin nauriit. Mutta ensi aikoina ei tahtonut sittenkään

puuropyttyni unehtua mielestä. Ja pitkiksi kävivät välistä päivät, kun

ei ollut ketään mieluista ilveilykaveria.

Suureksi tuli sentähden iloni, kun eräänä päivänä ikävissäni kävelin

talon kaukaisimmalla niityllä, Kollikorvessa, ja minua vastaan tuli

Antti. Paras ystäväni Antti ilmielävänä. Yhtä apea kuin mieleni tänä

aamuna oli ollut, yhtä vallattoman iloiseksi se heti paikalla muuttui.

Ryhdyin oitis Antin kanssa leikkiä lyömään, ja monta kertaa olimme jo

vuorotellen toinen toisemme kumoon heittäneet, ennenkuin rupesimme

puheluun.

Antin ilo jälleennäkemisestä ei ollut vähemmän vilpitön kuin minunkaan.

Sillä hän oli luullut minua kuolleeksi ja, olkoon se hänen kunniaksensa

sanottu, monta katkeraa kyyneltä oli hän muistolleni uhrannut.

Isäntärenki oli näet kertonut isännälle, että molemmat edelliset kuulat

olivat osuneet hyvin, mutta pyssy oli liian pienireikäinen heti

tappamaan, ja kun jälkimmäiset laukaukset ammuttiin liian pitkältä

väliltä, oli minun onnistunut karkaamalla metsään vielä muutamaksi

tunniksi pelastaa henkeni. Monta tuntia en voisi kuitenkaan elää, kun

oli kaksi reikää läpi ruumiin. Antti oli tarkoin jäljiltäni etsinyt

verenmerkkiä, kuitenkaan löytämättä. Hän oli sentähden ensin vähän

toivonut minun pelastuneen. Mutta kun monta päivää kului eikä minusta

kuulunut mitään, oli hän kaiken toivon menettänyt. Koko seuraavan

sunnuntain oli hän minua etsinyt lähimmästä metsästä, mutta siihen

aikaan olin jo lähtenyt suolle karpaloita syömään.

Antti sanoi minun menetelleen kovin varomattomasti riipaistessani

isäntää käteen. Haava oli ollut pahempi kuin minusta näytti, ja tämä

haava se oli tehnyt rouvan vihollisekseni. Isäntä puolestaan oli ollut

hyvin suutuksissaan koeajostani, minun kun olisi ehdottomasti pitänyt

tietämän, ettei kukaan muu saanut ajaa isolla Mustalla kuin hän itse ja

isäntärenki. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty, eikä sitä saanut enää

korjatuksi. Ja tuo koeajo on kaikista seurauksistaan huolimatta

sittenkin hauskin muisto elämässäni.

Ylen suureksi kasvoi ylpeyteni tästä suurtyöstäni, kun Antti kertoi nyt

minulle, että kylässä oli vain yksi ajatus ajotavastani. Kukaan ei

sanonut ennen nähneensä hevosen niin nopeasti juoksevan kuin juuri

tässä tilaisuudessa. Vaikka eivät he oikeastaan ensin tienneetkään,

että ajaja olin minä. Toralan tienhaarassa oli kaikki Toralan ja

Juorulan akkaväki seisonut maantiellä kuulumisia pohtimassa, kun minun

tuloni oli heidät äkisti maantienojaan siirtänyt. Väännettyänsä

hameenhelmansa kuiviksi olivat toralalaiset, jotka luulivat tunteneensa

hevosen, siunailleet, että nyt taisi Herralan iso Musta viedä

isäntäänsä viimeistä reissua. Mutta Juorulan akat eivät tunteneet

hevosta, vaan väittivät ajajan olleen pitäjän odottaman uuden

vallesmannin, joka kuuleman mukaan oli kova hevosmies. Hän oli ollut

pahoin juovuksissa ja hihkaissut rumasti hevoselleen. Hävytöntä oli

ilmestyä kohta ensi kerta pitäjään sillä tavalla, että rauhallisten

ihmisten oli pakko pelastaa henkensä hyppäämällä liejuiseen

maantienojaan. Toralan puolue väitti varmuudella tunteneensa hevosen ja

lisäsi, ettei Herralan isäntä hihkaise koskaan hevosilleen. Ja kun

vastapuoluelaiset kaikki väittivät ajajan hihkaisseen, syntyi pian

maantiellä kova melu ja metakka. -- Antti lisäsi, että isäntä oli

kotona myöhemmin kertonut nähneensä Toralan tienhaaran kohdalla niin

paljon hiuksia, että hän oli jo ruvennut niitä kokoilemaan. Mutta kun

mustat ja ruskeat ja vaaleat olivat aivan pahoin toisiinsa

sotkeutuneina, jätti hän koko homman, kauppamieskään kun ei

tuommoisesta sotkusta kuulu maksavan paljon mitään.

Antin mielestä oli juuri tämä loppunäytelmä hauskinta koko jutussa,

mutta minusta oli joka tapauksessa minun ajoni kuitenkin pääasia. Mitä

minä akkain riidoista.

Antti oli tullut Kalliokorpeen aitoja korjaamaan. Luhta ei ollut tänä

vuonna niittynä pidettävä, vaan isäntä oli määrännyt, että se oli

heinänteon aikana, jolloin useimmat hevoset olivat töistä vapaina,

käytettävä hevoslaitumeksi. Kun aidat olivat monessa paikassa maan

tasalla, arveli Antti niiden korjaamisen kestävän pari viikkoa.

Viikkokunnaksi hän oli nytkin tullut, mutta sunnuntaiksi aikoi hän

lähteä kotiin hakemaan ruokaa lisää.

Minä tietysti tulin erinomaisen iloiseksi kuullessani, että saisin

näin pitkäksi ajaksi seuraa, ja vieläpä parhaimman ystäväni

seurakumppaniksi. Ja näinä kahtena viikkona olimme myös yhdessä aamusta

iltaan. Vasta yöksi läksin itselleni ruokaa etsimään. Anttikin antoi

minulle aina päivällisestään jonkun makupalan. Sunnuntai-iltana

palatessaan kylästä oli hänellä mukanaan jauhoja; hän teki

keittoropposen tuohesta ja jakoi uskollisesti puolet puurostaan

minulle. Piimääkin vielä antoi särpimeksi. Tämä muistutti mieleeni

suloisia aterioita kartanolla ollessani. Sinne en kuitenkaan enää

hetkiseksikään aikonut palata. Enpä olisi sinne enää palannut, vaikka

mikään hengenvaara ei olisikaan minua siellä uhannut, sillä vapaa elämä

metsässä oli kuitenkin tuhat kertaa parempaa kuin talossa asuminen.

Olin oppinut tuntemaan kuuluvani yhteen metsän kanssa. Ihmisten kanssa

taisin olla ystävä, jos ne olivat ystävällisiä, kuten olinkin Antin

kanssa, mutta yhdessä asumaan emme enää sopineet.

Myös Antti varoitti minua lähtemästä taloon tai yleensä ihmisten

ilmoille, missä minulla ei ollut mitään hyvää odotettavissa. Hän arveli

kaikkein parhaimmaksi, jos ihmiset uskoisivat minut kuolleeksi. Myös

irroitti hän minusta nuo nahkaiset hihnat kaulavöineen, mutta varoitti

minua sittenkään näyttäytymästä kellekään ihmisille. Sillä kun tämän

seudun metsissä ei oltu vuosikymmeniin karhua nähty, oli aivan

luultavaa, että minun ilmestymiseni joka tapauksessa herättäisi

epäilyksiä. Lupasin kaikin puolin noudattaa suurinta varovaisuutta, ja

aitojen valmistuttua täytyi Antin lähteä kotiin. Hän lupasi kuitenkin

ainakin yhden kerran vielä tänä kesänä käydä minua katsomassa. Sillä

juhannuksesta alkaen oli useimmat hevoset koko heinäajaksi tänne

tuotava, ja Antti oli jotenkin varma, että juuri hänen oli lähdettävä

niitä tänne saattamaan.

Juuri juhannusaattona saapuikin Antti hevoslauma mukanansa. Satuin

silloin olemaan läheisen järven rannalla syötävää etsimässä. Olin

sullonut vatsaani koko paljon maukkaita juuria, käenkaaleja ja

hierakoita, kun satuin löytämään tavattoman ison hauin, jonka aallot

olivat tuoneet rantaan ja jonka haju miellyttävästi haistintani

kutitti. Olin juuri siihen ryhtynyt, kun kuulin hevosenkellon äänen.

Minun oli kaikessa kiireessä kuoppaaminen saaliini, sillä ellen ehtisi

tavata Anttia heti, luulisi hän minun ehkä muuttaneen pois ja lähtisi

kotimatkalle. Saavuin veräjälle juuri kun Antti oli laskenut hevoset

niittyyn. Minun oli mahdoton pidättyä hihkaisemasta. Olipa äänelläni

hyvä kaiku: koko lauma lähti täyttä laukkaa aidan vartta karkuun, niin

että Antinkin täytyi nauraa. Ainoa, joka ei välittänyt minusta

vähääkään, oli vanha Musta. Tunsimme toinen toisemme siksi liian hyvin.

Se tuli minua haistelemaankin veräjälle, tervehtien minua vanhana

tuttavana. Jopa se aikoi minua suudellakin, mutta happamen kalan haju

ei ollut kai sille yhtä miellyttävä kuin minulle, koska se äkisti

päristeli, käänsihe ja antoi veräjälle semmoisen kyydin, että ylin

salko meni poikki. Minulle se oli tuo tuliaistervehdys tarkoitettu. Jo

seuraavana päivänä paistatimme kuitenkin päivää yhdessä ja yhtä hyvässä

sovussa kuin ennenkin.

Seuraava päivä ei ollut työpäivä, ja Antti jäi tänne aina puolisille

asti. Monta hyvää neuvoa sain häneltä tänä juhannuspäivänä. Tärkeintä

kaikista, sanoi hän, oli, etten vain peloittanut hevosia. Sillä jos

hevoset tulisivat vaahtoisina kotiin, ei ollut epäilemistäkään, ettei

isäntärenki aavistaisi syytä, jolloin hän varmaankaan ei tulisi

jättämään minua rauhaan, ennenkuin saisi minut hengiltä.

Antin neuvo oli hyvä ja ymmärsin sen itsekin vallan viisaaksi. Mutta

kun hän rupesi antamaan minulle neuvoja, miten paraiten elättäisin

itseni metsässä, huomasin pian, ettei Antti-parka kelpaisi

metsänasujaimeksi moneksikaan päiväksi, ellei juuri syksyllä

marja-aikana. Monet niistä juurista, jotka ovat parasta ruokaa, olivat

hänen mielestään kovin myrkyllisiä ja hän varoitteli minua hartaasti

niitä syömästä. Hänen vatsalleen ne ovat ehkä vahingollisia, mutta

minähän niitä olin jo kauan syönyt ja voinut niistä oivallisesti. Hänen

mielestään ei tähän aikaan vuodesta metsässä kelvannut syötäväksi

paljon muu kuin käenkaali ja hierakka. Myöskin koivun mäihän hän tiesi

hyväksi, niinkuin se onkin. Mutta muurahaisenmunia ja -toukkia, jotka

minusta ovat parhainta herkkua, ei hän voinut uskoa syötäviksi.

Männynkerkkiä sitävastoin hän piti makeisten arvoisina, vaikka ne

sisältävät tärpättiä ja ovat varsin vaarallisia hyvästä maustaan

huolimatta. Hirville ja sentapaisille eläimille ne voivat kelvata,

mutta ihminen pysyköön niistä kaukana, jos hän mielii terveenä pysyä.

Se on Nallin neuvo.

Päivällisaikana poistui Antti herttaisten jäähyväisten jälkeen ja

otettuansa minulta lupauksen antaa hevosten olla häiritsemättä.

Iltapäivän vietin, kuten olen jo kertonut, päivää paistattamalla yhdessä

vanhan Mustan kanssa. Muut hevoset pysyttelivät niityn toisessa päässä.

Illaksi rupesi minulle tulemaan nälkä. Läksin siis järvelle saalistani

maistelemaan. Olin kuopannut haukeni kiven viereen ja näin nyt jo

kaukaa, että varasteleva kettu oli sen löytänyt ja herkutteli paraikaa

kiven vieressä. Tuo peijooni oli kaivanut hauin esille, minun haukeni.

Semmoinen konnantyö ei voinut jäädä rankaisematta. Tein pitkän mutkan,

ja kun tuulenhenki vei varastetun saaliin hajun suorastaan minuun päin,

hiivin varovin askelin aina kivelle asti. Nousin kivelle ja onnistuin

hyppäämään suorastaan varkaan niskaan, joka samassa myös oli poikki

revitty. Onneksi oli vielä suurempi osa saaliistani syömättä, joten

sain hyvän illallisen.

Kun seuraavana päivänä en sattunut löytämään muuta syötävää kuin

kasvisaineita, menin illalla takaisin ketun luo sitä haistelemaan. En

ollut ennen syönyt lihaa, en edes keitettynäkään, mutta rupesin nyt

kettua vähäisen maistelemaan. Ei se huonoa ollut. Samana iltana oli

varas jo vatsassani.

Antin neuvoa noudattaen olin tarkoin välttänyt hevosten häiritsemistä.

Vanhan Mustan seurassa olin veräjän edustalla usein päivää

paistattanut, mutta aina vain silloin kun muut hevoset olivat niityn

toisessa päässä. En ollut myös kertaakaan kellekään ihmiselle

näyttäytynyt. Eikä tänne näin sydänkesällä ollutkaan kellään ihmisellä

asiata. Mahdoton on minun siis myöskin ymmärtää, mistä vanha

viholliseni, isäntärenki, oli saanut minusta vihiä. Mutta että tämä oli

kuitenkin tavalla tai toisella tapahtunut, siitä sain eräänä päivänä

kovin tuntuvan muistutuksen.

Kulkiessani taasen järven rantaa etsien jotain syötävää paukahti äkisti

pensaan takaa pyssynlaukaus, ja tunsin kuulan sattuneen toisen ohimon

kohdalle. Maailma musteni silmissäni, jalkani huojuivat ja kaaduin.

Tullessani uudestaan tajuntaani seisoi salakavalan hyökkäyksen tekijä

edessäni vielä savuava pyssy kädessään. Riipaistuani isäntää käteen

olin tehnyt vahvan päätöksen olla tekemättä ikinä kellekään ihmiselle

pahaa. Mutta se mikä nyt oli tapahtunut, oli liikaa. Kuljen kaikessa

rauhassa ruokaa etsien metsässä, omalla alueellani siis, enkä tee

kellekään vähintäkään vääryyttä. Ja tuo kunnoton roisto hyökkää

kavalasti kimppuuni. Kaikki hyvät päätökset oli tuossa tuokiossa

unhotettu. Kooten viimeiset voimani hyökkäsin hänen kimppuunsa, niin

että hän nyt vuorostaan syöksyi rentonaan kumoon, ja purin häntä siinä

samassa pari kolme kertaa hyvästi käsivarteen. Jäähyväisiksi tukistin

häntä vielä voimaini takaa ja jätin tappelutantereen samannäköiseksi

kuin Toralan ja Juorulan ämmät maantien. Olkoon nyt meidän väliset

riitamme kuitattu. Minä en ainakaan tule enää taloon, älköönkä hän

myöskään tulko metsään. Ja jos tulee, syyttäköön itseänsä.

Työni tehtyäni peräydyin puun taakse. Mutta kun huomasin miehen

nousevan istumaan ja koettavan saada pyssyä uudestaan käteensä, katsoin

parhaaksi korjata luuni ja poistua metsään. Vasta hyvän hetken perästä

uskalsin varovasti pistäytyä paikalle katsomaan. Ryömimällä oli

vastustajani ottelupaikalta poistunut. Seurasin hänen jälkiänsä

Kollikorven talvitielle asti. Täällä oli hän noussut jaloilleen, ja

näin hänen horjuvin askelin kulkevan kylään päin. Mutta pyssy oli

hänellä vieläkin olalla, ja varmaankin olisi hän yrittänyt ampua minua

vielä kerta, jos hän olisi minut huomannut. Viisainta oli palata

takaisin. Olin vasta puolentoista vuoden vanha enkä kelvannut vielä

eheätä työtä tekemään. Hyvästi nyt, vanha kiusaajani. Toivottavasti

emme koskaan enää tapaa.

Onneksi ei haavani ollut vaarallinen, vaikka ensin luulin sen olevan

kuolemaksi. Kuula oli vain riipaissut ohimoa luuta särkemättä. Kyllä

jokainen osaa kamarissa karhua ampua. Metsässä vaaditaan tähän

tehtävään tottunut silmä ja vakava käsi. Muuten tulee toimesta

samanlaista puolinaista kuin vihamieheni yrityksestä. Paranin

luullakseni paljoa pikemmin kuin vastustajani. Ja nyt ei minulla enää

ole mitään haittaa tuosta salakavalasta murhayrityksestä. Ainoastaan

nuo muutamat valkoiset hiuskarvat, jotka vieläkin näkyvät ohimoni

kohdalla, todistavat mistä kuula on kerta kulkenut.

Ymmärsin nyt aivan hyvin, ettei Kollikorven metsä ole minulle enää

terveellinen. Jos isäntä itse ottaa ajaakseen renkinsä asiaa, olen pian

hukassa. Jätin siis jäähyväiset ystävälleni vanhalle Mustalle ja läksin

etsimään uutta rauhallisempaa asumusta. Monta yötä kuljin nyt yhtä

päätä aina pohjoiseen päin. Tunsin, että siellä on meikäläisille

rauhallisemmat olot. Päivät makasin jossain kaukaisessa kolossa ja

onnistuinkin pysymään kauan hyvin kätkettynä. Olin myös todella hyvin

varovainen enkä jättänyt merkkiä jälkeeni.

Eräänä aamuna tapahtui kuitenkin niin onnettomasti, että juuri kun olin

vetäytynyt päiväksi hyvään piilopaikkaan, sattui kaksi koiraa joutumaan

ihan tuoreille jäljilleni. Ne panivat heti toimeen hirveän metelin ja

houkuttelivat pian paikalle miehen, jolla oli pyssy selässään. Hän oli

arvatenkin salametsästäjä. Samassa pääsivät koirat selville siitä,

kumpaan suuntaan jäljet veivät, ja olisivat pian olleet kintereilläni,

ellen olisi heti lähtenyt pakoon. Panin parastani pysyäkseni heistä

erillään. Kuitenkaan ei kestänyt aivan kauan, ennenkuin ne olivat minut

saavuttanet. Molemmat iskivät heti kinttuihini, ja minun oli pakko

antautua tappeluun. Tästä oli leikki kaukana. Koirat olivat kovin

vihaisia ja nopeita kaikissa liikkeissään, uudistaen alinomaa

hyökkäyksiään. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies pyssy kädessään

syöksyi esille sekaantuakseen sotaan. Kenen puolta hän tulisi pitämään,

tiesin aivan hyvin. Huomattuaan saavansa apua hyökkäsivät koirat kahta

hullumpina. Tämä oli kuitenkin minun onnekseni, sillä ylen suuressa

kiihkossaan menetteli toinen koira varomattomasti, ja minä ehdin antaa

sille semmoisen korvatillikan, että siltä meni niska poikki.

Toinen koira tuli nyt varovaiseksi ja pysytteli loitommalla. Käytin

heti tilaisuutta jatkaakseni pakoani. Pyssy paukahti kyllä samassa ja

kuulin luodin vinkuvan ohitseni, mutta en katsonut hetkeä sopivaksi

koston harjoittamiseen, vaan jatkoin matkaani kiireimmän kautta. Toinen

koira saavutti kyllä minut hetken perästä, mutta kun se nyt oli yksin,

ei se paljoa voinut, vaan jätti minut pian rauhaan.

Seutu näytti olevan syrjäistä. Aitoja ei ollut missään. Uskalsin siis

jatkaa pakomatkaani päivälläkin erään joen vartta. Jos näkyisi jotain

vaarallista, sopisi minun uida joen poikki ja siten yhtäkkiä poistaa

kaikki jäljet.

Olin nyt monta päivää ajatellut yksinomaan matkaani ja sen vaaroja enkä

ollut pitkään aikaan syönyt mitään. Päätin siis jäädä tänne joksikin

ajaksi saadakseni vähän lepoa ja lisätäkseni lihaa luitteni päälle.

Sillä rupesin jo olemaan tarpeettoman laiha. -- Tämä metsä oli

kuitenkin hyvin köyhää. Juurikasveja ei ollut paljon nimeksikään, ja

muurahaiskekoja hyvin vähän. Niissä harvoissa, jotka löysin, oli tosin

tähän aikaan vuodesta paljon munia ja toukkia, mutta vatsaa ne eivät

paljon täyttäneet. Syyn siihen, minkätähden muurahaiskekoja oli niin

harvassa, luulin ymmärtäväni löytäessäni erään kallion rotkosta vanhan

karhunpesän, ihan samanlaisen kuin oma syntymäkotini oli ollut.

Täälläpäin oli siis ennenkin asunut karhu tai karhuja, ja ne kai olivat

muurahaiskeot hävittäneet. Nyt en voinut kuitenkaan oman sukuni hajua

missään huomata.

Olin jo päättänyt jatkaa matkaani vieraanvaraisemmille seuduille, kun

eräänä päivänä retkeilyllä satuin tulemaan maantielle. Tämä seutu ei

ollut siis sittenkään niin ihan asumatonta kuin olin luullut. Jatkoin

kulkuani maantien vartta ja pian tuli näkyviin talo. Kiertämällä talon,

jossa ei näkynyt koiraa, kuljin hyvin kauas maantien vartta, mutta

muuta asumusta ei näkynyt missään. Talo näytti olevan aivan yksinäinen

metsätorppa. Väkeäkään ei ollut muuta kuin vanhanlainen mies ja vielä

vanhempi eukko. Ne kai eivät voineet olla vaarallisia.

Jatkoin matkaa maantietä torpan toiselle puolelle päästäkseni varmaksi,

ettei siihenkään suuntaan näkynyt kylää. Kuljettuani jonkun virstan

tapasin arvaamatta tien vierestä pienen lammaslauman, kymmenkunta

eläintä vain. Unhottuneet olivat samassa kaikki hyvät päätökset ja

kaikki ihmispelko. Vatsaa kouristi nälkä ja lihaa olin syönyt kerta

ennenkin, tosin ketunlihaa vain, mutta sekään ei ollut ollut huonoa

ruokaa. En voinut mitenkään itseäni pidättää, vaan hyökkäsin suurimman

niskaan, heitin sen olalleni ja hävisin metsään. Muut juoksivat

kauhistuneina torpalle päin.

En luullut tätä pientä ryöväystä ollenkaan vaaralliseksi! Tuolla

vanhalla miehellä tuskin oli pyssyäkään. Ja jos olikin, niin hänellä ei

näkynyt olevan koiraa tai muuta apumiestä. Sitä paitsi ei ollut

luultavaa, että hän huomaisi yhden ainoan lampaan häviämistä, kun niitä

kuitenkin oli monta jälellä. Söin siis hyvällä ruokahalulla puolet

saaliistani. Toisen puolen kätkin lähellä olevaan lähteeseen, josta

aioin sen muutaman päivän kuluttua noutaa.

Olin nyt kerta syönyt kylläkseni ja läksin ennen löytämääni

vuorenkoloon nukkumaan.

Torpparivanhus, jota en vähääkään ymmärtänyt pelätä, oli kuitenkin

vaarallisempi vihollinen kuin salametsästäjä ja vanha vihamieheni

isäntärenki. Muutaman päivän kuluttua, kun minulle tuli taasen nälkä,

läksin noutamaan loppua saaliistani. Huomasin heti, että joku

pahansuopa oli minun poissa ollessani käynyt paikalla, arvatenkin

torppari. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut varastanut saalistani. Mutta

ei hän sitä tahtonut myöskään minulle suoda, sillä hän oli asettanut

useita puita sen päälle suojellakseen sitä oikealta omistajaltaan.

Arvatenkin hän ajatteli sopivassa tilaisuudessa tulla itse sitä

noutamaan.

Hän oli kuitenkin tehnyt työnsä huolimattomasti. Huomasin pian aukon,

josta päin saaliini oli aivan mukavasti esille vedettävissä. Pistin

siis kämmeneni sinne vetääkseni lihat luokseni.

Samassa tapahtui jotain kauheaa. Raskaat rautasangat poksahtivat

kiinni, ja tunsin pistävää tuskaa kämmenessäni, yhtä ilkeää kuin

yrittäessäni litistää Jaakkoa kuistikon katolle. Hirveän kipeästi koski

vetäessäni kämmentäni takaisin. Koko raskas laitos seurasi mukana.

Kämmeneeni olivat tarttuneet hirvittävät karhunraudat, ja yksi

piikeistä oli aivan lävistänyt käpäläni. Piikin pää näkyi kämmenen

alapuolelta. Onni oli, että olin rytöä tarkastaessani sattunut

siirtämään seipääntapaisen siten, että se oli myös joutunut rautojen

sankain väliin. Muuten olisi kämmen aivan ruhjoutunut, enkä olisi

mitenkään päässyt kapineesta irti. Nyt tuo yksi piikki vain kahlehti

minua siihen. Mutta sekin oli pitkä ja paksu. Tuskista huolimatta oli

minun nyt pakko vetää raudat maalle. Seiväs seurasi mukana, mutta sen

toinen pää oli vielä rydössä kiinni. Rupesin nyt kylmäverisesti tilaani

tutkimaan. Piikki, josta hyvä osa nyt näkyi kämmenen alta, oli lujasti

kotkattu rautoihin kiinni, ja esineen sankoja en saanut vähääkään

siirtymään loitommaksi toisistaan. Tämä oli paljon pahempaa kuin olla

pölkkyyn kytkettynä. Ärjyin kiukuissani, että metsä raikui.

Ärjyntäni oli tuottaa minulle onnettomuutta, vaikka asiat sitten

korjautuivat minulle onneksi.

Hetken perästä seisoi näet edessäni torppari kiiltävä kirves kädessään.

Hänellä siis arvatenkaan ei ollut pyssyä, mutta kirves on taitavan

miehen kädessä ehkä vaarallisempikin kuin pyssy. Mies ei nyt

näyttänytkään niin vanhalta kuin torpan vainiolla seisoessaan, vaan

pikemmin nuorekkaalta ja voimalliselta. Hän tuli yhä lähemmäksi

kohottaen uhkaavasti asettaan. Sen mukaan kuin hän lähestyi, etsien

sopivaa tilaisuutta iskulleen, väistyin minä taaksepäin. Samassa

huomasin että seiväs, jonka toinen pää oli yhä rydössä kiinni, rupesi

kankeamaan rautojen sankoja yhä enemmän auki. Nyt en ehtinyt kipua

ajatella, vaan vedin kidutuskonettani vielä pari askelta taaksepäin, ja

-- samassa luiskahti kämmeneni rautapiikistä irti.

Samassa hetkisessä kuin tämä tapahtui, seisoin takajaloillani suorana

miehen edessä. Minä ärjyin, ja mies yritti hänkin kiljaista kykynsä

mukaan. Olimme molemmat yhtä mielettömästi hurjistuneet. Olisin

mielelläni hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta välkkyvä, kohotettu kirves

peloitti minua. Ja hän olisi kai yhtä mielellään lyönyt, mutta näytti

pelkäävän, että minun liikkeeni olisi nopeampi hänen iskuaan. Kun

olimme mielestäni molemmat riittävästi urheuttamme osoittaneet, rupesin

hiljaa vetäytymään taaksepäin. Päästyäni vähän kauemmaksi laskeusin

jaloilleni ja poistuin erään pensaan taakse. Täältä vasta huomasin,

ketä miehen kiukku oli tarkoittanut. Sillä tuskin olin näkyvistä

poistunut, ennenkuin vastustajani mielettömällä raivolla hyökkäsi

rautojensa kimppuun ja takoi niitä kirveellään, että piikit vain

lensivät. Onneksi olkoon! En minä ainakaan niitä surkutellut. Haavani

kirveli siksi liian ilkeästi.

Vaikka torppari oli ollut suuttuvinaan rautoihinsa, ei minulla ollut

häneltä mitään hyvää odotettavana. Minusta näytti lammasjoukko kotiin

karatessa aivan yhtä suurelta kuin maantien vieressä seisoessaan. Mutta

jollain salaisella tavalla oli kai torpan muija sittenkin urkkinut

selväksi, että siitä puuttui yksi, ja oli tietysti vaatinut kostoa.

Päätin siis vieläkin jatkaa matkaani, sitä suuremmalla syyllä kun

näille seuduin näytti tulevan hyvin vähän marjoja ja marja-aika juuri

lähestyi. Nilkutin siis hiljaa tieheni.

Olin nyt kovin vahvasti päättänyt antaa kaikkien kotieläinten olla

rauhassa saadakseni itsekin rauhaa. Sattui kuitenkin jo parin päivän

perästä semmoinen tapahtuma, joka miltei pakottamalla pakotti minut

toimimaan päätöstäni vastaan.

Kuulin kulkiessani eräänä iltana pienen nevan poikki sen toiselta

rannalta surkuteltavaa ynisemistä. Läksin siis paikalle nähdäkseni mitä

oli tekeillä. Ihan nevan rannalla kasvoi rehevää heinää, ja juuri tässä

paikassa oli lehmä sortunut suohon. Se oli turhaan yrittänyt pelastua

nevalle päin kaatuneen puun rungolle, koska nevanranta oli imevää

lietettä, ja eläinparka oli vajonnut jo niin syvälle, että pää vain

näkyi. Vetää eläin ylös rungolle oli minun voimilleni pieni asia. Sinne

se jäi läähättämään ja hetken perästä se kuoli. Muu lauma oli jo minun

lähetessäni karannut hännät pystyssä tiehensä. Sen mylvintä kuului

vielä kaukaa metsästä.

Mitä oli nyt tehtävä? Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn; sitä ei

sopinut epäillä. Mutta ei minun nyt myöskään sopinut heittää näin

paljon hyvää ruokaa mätänemään metsään. Päätin siis syödä kylläkseni.

Tämä olkoon pelastuspalkkani. Ja mitä jääpi, jääköön lehmän omistajan

osaksi. -- Näin tein myöskin ja peitin ateriani jälkeen jääneet lihat

risuilla.

Ajattelin nyt jatkaa matkaani. Mutta hetkisen kuljettuani rupesi minua

niin raukaisemaan, että päätin huilata tämän yhden yön ja vasta

seuraavana yönä jatkaa eteenpäin. Nukuin siis rauhassa yön ja koko

seuraavan päivän. Mutta illalla tunsin itseni niin laiskaksi, etten

todellakaan viitsinyt laittautua matkalle. Ja mikäpä kiire minulla

olikaan; täällähän oli hyvä olla.

Vasta seuraavana päivänä iltapuolella rupesin vähäisen liikkumaan,

riipaisten sieltä täältä suuhuni muutamia mustikoita. Nekin olivat

vielä puolikypsiä eivätkä paljon vatsassa tuntuneet. Olin

kuljeskellessani sattunut lähestymään toispäiväistä tapahtumapaikkaa.

Yhtäkkiä toi satunnainen tuulahdus erinomaisen miellyttävän

riistanhajun nenääni. Molemmat päivät olivat olleet tavattoman

lämpimät, ja lihat olivat nyt, jos niistä oli vielä jotain jälellä,

parhaimmillansa. Päätin siis mennä paikalle katsomaan, oliko omistaja

käynyt osansa noutamassa. Oli jo tullut yö: ei voinut siis olla vaaraa.

Läksin paikalle, johon olin lihat kätkenyt. Ne olivat koskematta, ihan

niin kuin olin ne jättänyt. Omistaja ei ollut paikalla käynytkään. Jos

lihat vielä jäivät tänne muutamaksi päiväksi, ei omistaja niistä enää

välittäisikään, ja minun oli juuri nyt kovin nälkä. Tarkoin harkiten

olivat nämäkin lihat oikeastaan minun, sillä ilman minua olisivat ne

vielä lietteessä, kukaties kuinka syvään vajonneina. En voinut siis

katsoa vääräksi ryhtyä niitä syömään. Tutkin kuitenkin hyvin tarkasti

paikan, ettei vain olisi rautoja siihen viritetty.

Paikka oli ihan samassa kunnossa, johon olin sen jättänyt. Ainoatakaan

ihmisaskeleen merkkiä ei näkynyt. Ihmishajua ei myöskään tuntunut.

Vedin siis haot pois ja ryhdyin syömään.

Mutta tuskin olin ehtinyt asettautua mukavaan syömäasentoon, ennenkuin

viereisestä puusta paukahti laukaus ja tunsin kuulain sattuneen kahteen

eri paikkaan. Ja vaaralliseen kohtaan, ihan lapaluun kummallekin

puolelle. Hurjistuin kiukusta niin, että olin jo kiivetä puuhun

saadakseni surmaajalleni ainakin surmahaavat kostaa. Tulin kuitenkin

samassa ajatelleeksi, että miehellä voisi lavallaan, jonka hän oli

itselleen väijymäpaikaksi rakentanut, olla kirves mukanansa. Ja samassa

näin miehen jo nousevan seisaalle, kaatavan ruutia pyssyynsä ja heti

sen jälkeen jo panostimella painavan siihen kuulan. En odottanut

enempää, vaan poistuin kiireesti. Ampuja oli kuitenkin jo ehtinyt panna

nallin silinteriin ja juuri minun poistuessani paukahti toinen laukaus.

Tunsin taaskin sattuneen, tällä kertaa selkään. Onneksi oli kuula ensin

mennyt puun läpi, että pirstaleet vain lensivät. Kun rupesin haavaa

raappimaan, ei sitä ollutkaan, vaan kuula vieri turkistani maahan. Se

olikin haavoittanut puuta eikä minua.

Jatkoin pakomatkaani aina aamuun asti, jolloin etsin itselleni sopivan

kätköpaikan. Rupesin nyt haavojani tarkemmin tarkastamaan. Olin koko

yön ihmetellyt, etteivät ne minua mainittavasti vaivanneet. Rautapiikin

haavoittama kämmen tuotti minulle enemmän tuskaa kuin molemmat

kuulanhaavat yhteensä. Asia oli pian selvitetty. Molemmat luodit olivat

menneet ainoastaan nahan ja muutamain lihasten läpi. Vaikka kuinka

yskin, ei keuhkoista tullut pisaraakaan verta.

Ymmärsin siis jo hyvin, miten olin tällä kertaa pelastunut. Tällä

vainomiehellä oli kyllä pyssy ja osasi hän myös ampua. Mutta hän ei

osannut pyssyänsä panostaa. Hän oli pannut siihen kaksi luotia, mutta

niitten alle vain yhden ruutipanoksen. Miten yksi ruutipanos voisi ajaa

kunnollisesti perille kaksi luotia? Onni minulle, ettei mies pannut

kahta ruutipanosta ja yhtä luotia. Näin oli kai kiireessä käynyt, kun

hän lavalla panosti pyssynsä uudestaan. Ja ellei puu olisi sattunut

olemaan välissä, olisi tämä kuula varmasti minut tappanut. -- Haavoista

ei tullut enää verta, ja nuolin ne umpeen.

Tämä seikkailu oli viimeinen, mikä minulle tänä kesänä tapahtui. Yhä

pohjoiseen päin jatkoin nyt matkaani vielä monta yötä, etsien aina

päiviksi sopivan turvapaikan. Päätin matkani vasta tultuani jylhään

vuoriseutuun. Merkkejä ihmisen läsnäolosta ei näkynyt missään. Nousin

korkeimman huipun laelle. Kaikkialla näkyi vain vuoria, metsiä, järviä,

nevoja ja rämeitä. Oli ihana aurinkoinen päivä, tulin erinomaisen

hyvälle mielelle ja mörisin itsekseni: tämä on hyvä seutu, tähän asetun

ja tänne jään, kunnes minut ajamalla ajetaan pois. Nyt ei ole ainakaan

mitään pelkoa niin kauan kuin savua ei näy missään.

Liikuin täällä vapaasti sekä yöllä että päivälläkin. Vuorten kupeilla

kasvoi hyviä sieniä monta laatua, ja eteläisillä rinteillä olivat

mustikat kaikkialla kypsyneet. Purojen varsilla hehkuivat mehevät

mesimarjat, ja nevat loistivat keltaisina lakoista. Myöskin

sianmustikoita, jotka minua miellyttävät meikein enimmin kaikista,

kasvoi nevain saarilla suurin määrin. Näitä marjoja voi syödä aamusta

iltaan ja illasta aamuun koskaan kyllästymättä. Ruokaa oli siis

kaikkialla yllinkyllin.

Kuta enemmän seutuun tutustuin, sitä paremmin se minua miellytti.

Melkein joka päivä kävin korkeimmalla vuorella katsomassa, näkyisikö

mistään savua, mutta ei. Harvoin ajattelin entistä eloani kartanolla,

sillä vapaus metsässä miellytti minua paljon enemmän. Isännästä ja

Antista en välittänyt enää paljon ollenkaan enkä kaivannut edes vanhaa

Mustaa. Olin jo saanut parempaa seuraa.

Eräänä päivänä tapasin näet vuoren rinteellä mustikoita syödessäni

kaksi kaltaistani. Ensin pelästyin, mutta pian oli tuttavuus tehty ja

tuttavuudesta tuli lopulta ystävyys. Toinen uusista kavereista oli iso

leveälanteinen otus, ainakin kaksi kertaa isompi kuin minä. Jos se

olisi ollut vihollismielinen, olisin ollut taulaa vain sen kynsissä.

Mutta se oli päinvastoin heti alusta erinomaisen ystävällinen. Toinen

taasen oli ihan pieni nallikka, juuri samanmoinen kuin olin itse viime

kesänä ollut. Me ruvettiin heti leikkiä lyömään. Ja kun ymmärsin antaa

sen voittaa aina kun sillä oli voittovuoro, tuli meistä kohta hyvät

pruurit. Harva se päivä, ettemme vuorenrinteellä yhdessä päivää

paistattaen pistäneet painiksi. Vanha karhu silloin loikoili

päiväpaisteessa ja ompeli kenkiä kuninkaalle, kuten sanotaan, tai

hereillä ollen säesti oman poikamukulansa voittoja tyytyväisellä

mörinällä. Välistä onnistui pikkunallikan viekoitella vanhuskin

otteluun, ja silloin peuhattiin ja elämöitiin joskus kaikin kolmin

yhdessä rymäkässä. Painiskellessani isännän ja koulupoikien kanssa olin

oppinut monta pientä kepposta, joista vanhus ei näkynyt tietävän

mitään, ja kun ensi kerta panin kämppiä, "krämppäsin", kuten pojat

sanoivat, vieri voimakas vastustajani mukkelin makkelin rinnettä alas.

Pelkäsin ensin, että hän panisi pahakseen ja olin jo valmis lähtemään

karkuun. Mutta hän oli vain hyvällä tuulella, tahtoi heti uudistaa

syliotteen, ja tällä kertaa täytyi minun tehdä sama matka.

Täten kuluivat päivämme erinomaisen hauskasti syksyyn asti; vuorotellen

löimme leikkiä, vuorotellen teimme työtä. Sillä työtä se on

meikäläisten ruuanetsintä, jos tosin tähän aikaan vuodesta helppoa.

Kevätkesällä sitävastoin, kun sieniä ei ole nimeksikään, toukkia vähän

vain, viimesyksyiset puolukat ja karpalot joka päivä vähenevät ja on

pakko elättää itsensä melkein kokonaan vielä pienillä kasveilla ja

niitten juurilla, täytyy usein kuleksia yöt päivät saadakseen jotain

aina nurkuvaan vatsaan.

Voinhan tosin tulla ilmankin ruokaa melko kauan toimeen. Niin olimme

myös nyt kaikki myöhemmin syksyllä niin lihavat, ettemme viitsineet

syödä ollenkaan, vaan loikoilimme aurinkoisina päivinä paisteessa niin

kauan kuin sitä riitti.

Ensi lumella vetäydyin sankkaan kuusikkoon, kokoilin muutamia hakoja

vuoteeksi korkean kuusen juurelle ja panin levolle. Vanha mesikämmen ei

näkynyt vielä kaipaavan rauhaa, koska se yhä tallusteli poikinensa

siellä täällä metsässä. Maattuani jo monta päivää tulivat pahalla

lumituiskulla molemmat kaverit luokseni, ja vanhus ehdotti, että me nyt

näin sopivalla ilmalla kaikki kolme lähtisimme yhteiseen pesään, jossa

hän oli jo edellisen talven asunut. Pesä oli kallionrotko, johon

hyvinkin mahtui kolme talvenmakaajaa, ja hän oli jo joku aika sitten

käynyt viemässä sinne riittävän määrän karhunsammalia. Kun hän lisäsi,

että siellä ollaan täysin suojeltuina pyrylumelta, ja kun nykyiseen

olopaikkaani, vaikka metsä oli sankka kyllä, tuprusi kuitenkin vähän

lunta, ei minulla ollut mitään ehdotusta vastaan.

Kuhnailemiseen ei ollut mitään syytä, kun tuisku saattoi ehkä piankin

lakata. Läksimme siis paikalla matkallemme. Vanhus ajoi pikkunallikan

ja minut edellensä ja tuli itse viimeisenä, astuen tarkoin meidän

jälkiämme, kuten varovaisuus vaatii. Parempaa jälkeä ei voi tehdä, eikä

olisi kukaan voinut tietää, että kolme karhua oli siitä kulkenut. Sitä

paitsi kuljimme, mikäli vain mahdollista, aukeita alueita, jossa

pyrylumi pian täytti jäljet. Muutamia pieniä metsiköitä emme voineet

kuitenkaan välttää. Niistä kaveri ei ollenkaan pitänyt ja koetti

eksyttää saartomiehiä useasti muuttamalla suuntaa. Mutta ei sanonut

pelkäävänsä. Huomasin hyvin, että hän oli vanha viisas veijari.

Parempaa opastajaa karhunelämän vaarallisella polulla en olisi voinut

saada.

Pesä oli erinomainen ja mainiosti sisustettu, parahiksi iso

kallionluola korkealla pohjoisella vuorenrinteellä. Ihan luolan suulle

oli tuuli kaatanut monta puuta ja kasannut ne tiheäksi ja korkeaksi

rydöksi, hyväksi suojaksi pohjatuulelta, estäen sitä pääsemästä suoraan

luolan suusta sisään. Kun lisään, että luolan suu ei ollut isompi kuin

että suuri kaverimme juuri siitä mahtui, luulen jokaisen ymmärtävän,

ettei parempaa pesää voi toivoa. Tosin olisi ehkä varauloskäytävä

hätätilassa ollut hyvä olemassa, mutta se tekee pesän uhoisaksi, ellei

sitä sammalilla tukita ja sitä ei mielellään viitsisi tehdä. Tämä luola

näytti myös todella olevan niin hyvin kätkettynä, ettei ollut

ymmärtääkseni syytä pelätä. Vielä varmemmaksi tuli linnamme, kun pyryä

jatkui useita päiviä ja suulle kasvoi kokonainen lumikinos, ettei

jäänyt kuin pieni henkireikä vain. Varmasti olivat aukeilla paikoilla

jälkemme menneet kokonaan umpeen.

Ensi aikoina nukuin ainoastaan ajoittain, mutta pikkunallikka nukkui

heti alusta kuin mikäkin tallukka sammaliin kaivautuneena. Iso

kaverini, joka makasi ihan pesän suulla, ei nukkunut luullakseni tähän

aikaan paljon ollenkaan. Ainakin oli hän minun herätessäni aina

valveilla. Mutta keskitalven ajaksi nukuin niin sikeästi kuin nukkua

voi, ja kun kerta kovan myrskyn pauhina minut hetkiseksi herätti,

nukkui vanha kaveri myrskyn pauhinasta huolimatta syvää talviunta.

Menneenkesäiset seikkailuni muistuivat hetkeksi mieleeni, mutta pian

ymmärsin, ettei nyt mikään vaara uhannut ja nukahdin uudestaan.

Heräämiseni noin keskitalvella ei kuitenkaan näyttänyt ennustavan

mitään hyvää. Sillä tästä lähin en päässyt enää pitempään uneen ja

levottomat unennäöntapaiset vaivasivat minua usein. Välistä seisoi

vihamieheni isäntärenki aidan takana tähtäämässä minua, välistä olin

tarttunut hirveän raskaisiin karhunrautoihin, ja kerta ampui minua mies

korkealle puuhun rakennetulta lavalta. Rupesin miestä tarkastamaan, ja

mies oli -- Antti, paras ystäväni. Tämä unennäkö kauhistutti minua

niin, että paikalla heräsin ja olin samassa tuokiossa niin täysin

valpas kuin ikinä voi olla. Lumikinos oli poistettu luolan suulta, ja

aukosta tirkistivät sisään ihmiskasvot. Kasvot olivat Antin, ilman

vähintäkään epäilystä. Tunsin hänet heti. Samassa kuulin isännän äänen

kysyvän: "Näkyykö sieltä mitään?" Luulin ensin olevani kartanolla, ja

minun piti juuri ruveta katsomaan, mihin koloon olin nukkunut, kun

samassa iso kaverini nousi ja syöksyi niin äkisti aukon suusta ulos,

ettei Antti ehtinyt tieltä, vaan kepertyi lumikinokseen.

Hetken perästä kaikui metsä koirain haukunnasta, joka kuitenkin pian

päättyi kahteen pyssynlaukaukseen. Sitten tuli taasen yhtä hiljaista

kuin ennenkin.

Tällä välin oli pikkunallikka myös luikahtanut pesästä ja lähtenyt omin

neuvoin karkuun. Kuulin hetken perästä vieläkin yhden laukauksen. Se

tuli Antin pyssystä, sillä tunsin hyvin Antin "vesilukko"-pyssyn

terävän äänen. Sen olin monta kertaa ennen kuullut Antin ampuessa

pilkkaan.

Tiesin nyt hyvin, miten pesätoverieni oli käynyt ja mikä kohtalo odotti

myöskin minua, jos isäntä ja Antti palaisivat linnaani. Olisin minäkin

voinut paeta, mutta lumi oli syvä ja olin nähnyt isännän ja Antin

poistuvan hiihtäen. En olisi päässyt kauas, ennenkuin olisivat olleet

kintereilläni. Päätin siis jäädä pesään; tuskinpa he enää palaavatkaan,

kun ovat jo kaksi karhua ampuneet.

Olisi toivoni ehkä voinut toteutuakin, ellei yksi koirista olisi

palannut pesälle ja ruvennut siellä hurjasti haukkumaan. Kun se pisti

päänsä pesän suusta sisään, onnistui minun lyödä sitä kämmenellä niin

onnellisesti päähän, että sain tuon rasavillin vedetyksi pesään, jossa

sen päivät eivät tulleet pitkiksi. Mutta tuo hurja haukunta, joka niin

äkisti päättyi surkeaan ulinaan, oli ollut riittävä. Rangaistuksensa

tuo rakki oli hyvin ansainnut, mutta minulle se ei mitään hyvää

tuottanut. Hetken perästä kuulin jo suksien kahinan hangella ja pian

seisoi Antti taasen linnani suulla.

Kuulin isännän alempaa huutavan: "Koetapas, Antti, vilkaista, olisiko

siellä vielä tamäntalvinen penikka. Se, jonka ammuit, oli

viimetalvinen."

Antin vastaus tuli surkealla äänellä: "En tiedä, mutta Piski makaa

kuolleena edessäni." -- Koiranraadon olin jo työntänyt pesästä ulos.

Pian oli isäntäkin paikalla. Toinen koira haukkui vimmatusti, mutta

nähtyänsä toverinsa kohtalon, ei tahtonut mennä luolan suusta sisään.

Minä pysyttelin luolan sisimmässä kolkassa. Jos nyt olisi ollut

varauloskäytävä, olisin luultavasti yrittänyt paksusta lumesta

huolimatta karata ja jättänyt miehet sinne tyhjää pesää tutkimaan.

Mutta pesänsuusta en uskaltanut yrittää. Tiesin hyvin, kuinka nopsa

isännän pyssy on, ja Antillakin oli tapana panostaa luodikkonsa

suoralla ruudilla.

Isäntä yritti nyt vanhaa kanki-konstia. Koira vietiin syrjään, isäntä

rupesi työntämään kankea sisään, ja jos minä puraisisin sitä, piti

Antin ampua tähdäten kankea pitkin. Näin selitti isäntä. Minähän kuulin

joka sanan ja olin järkevästi puraisematta antaen kangen joka kerta

kulkea kauniisti ohitseni.

Isäntä jo päätti pesän olevan tyhjän ja aikoi poistua, kun koira rupesi

uudestaan haukkumaan niin hurjasti pesän suulla, että Antti sanoi

tahtovansa mennä sisään. Ehkä oli jonkun kiven takana joku pieni komo,

jonne tuommoinen pieni talvipenikka mahtui.

Tiesin nyt, etten voi enää kohtaloani välttää. Arvasin siis paremmaksi

tulla vapaaehtoisesti esille, sillä Antille en voisi kuitenkaan tehdä

mitään pahaa, en oman henkenikään kaupalla. Sen tunsin selvästi.

Kun siis Antti pyssy kädessään valmistautui ryömimään asuntooni, astuin

kuten kohtelias isäntä ainakin oven suuhun, ystävällisellä mörinällä

lausuen vanhan hyvän kaverin tervetulleeksi. Tämä oli mielestäni

viisainta, mitä näissä oloissa taisin tehdä. Isäntä huusi samassa

Antille: "Ammu, ammu nopeasti!" Itse hän ei voinut ampua, sillä Antti

oli tiellä. Mutta Antti ei ampunut. Hän jäi makaamaan vatsalleen

sisäänkäytävään eikä nostanut pyssyä. Isäntä uudisti nyt hätääntyneellä

äänellä useita kertoja käskynsä, mutta kun Antti ei liikkunut, luuli

hän kai hänen ylen suuresta pelästyksestä aivan jähmettyneen, koska

yritti pistää oman pyssynsä Antin ohitse ampuakseen itse. Mutta Antti

nostatti samassa olkaansa, ja kuula meni ohitse. Vetäydyin uudestaan

pimeimpään nurkkaan.

Antti nousi nyt ihan kalpeana paikaltaan. Isännän melkein suuttuneeseen

kysymykseen, miksi hän ei ampunut, vastasi hän:

-- En voinut ampua enkä ammu, vaikka minut tapettaisiin. Se on Nalli.

-- Hullutuksia, vastasi isäntä, ei Nalli Lapin rajoilla voi olla. Jos

hän vielä elää, niin hän on jossain Keski-Suomen salomaassa.

-- Ei ole hullutuksia, kuulin Antin vastaavan. Panen henkeni pantiksi,

että se on Nalli. Tunsin hänet heti mörinästäkin. Ja jalassa näin myös

pahkan, joka siihen kasvoi sen jälkeen kun hän yritti tappaa Jaakon

kuistikon katolla. En ammu, en henkenikään kaupalla ammu.

Tuo viimeinen merkki vakuutti isännänkin. Antti myönsi nyt myöskin

kohottaneensa tahallaan olkaansa pelastaaksensa henkeni. Olin hänelle

silloin siitä hyvin kiitollinen. Nyt olen ruvennut ajattelemaan, että

ehkä olisi ollut parempi, että Antti olisi maannut silloin liikkumatta,

kun isännän pyssy tähtäsi minun rintaani. Mutta eihän kukaan voi

edeltäkäsin tietää, mille poluille hänen elämänsä vastaisuudessa tulee

poikkeamaan.

Kuulin nyt isännän määräävän, että luolan suu on kivillä tukittava.

Antinkin oli pakko kantaa kiviä ja luolan suu tukittiin lujasti kiinni.

Isäntä ei ilmoittanut Antille aikomuksiaan, mutta salaisesti kuiskasi

Antti minulle, ettei minua ainakaan niin kauan kuin hän elää nälkään

tapeta. Sehän olisi ollutkin isännän puolelta liian hävytöntä, niin

monta kertaa kuin olin antanut hänen voittaa sylipainissa, vaikka vuoro

olisikin oikeastaan ollut minun. Ja nyt pienen naarmun tähden semmoinen

kosto. Ei, se ei ollut mahdollista.

Heti miesten poistuttua ryhdyin heidän rakentamaansa muuria repimään.

Mutta niin viisaasti oli tuo isäntäpahus sisimmän kivikerroksen

latonut, etten saanut ainoatakaan kiveä irti. Ja työntämällä ei ollut

ajattelemistakaan saada muuria siirtymään. Olin ylen lujasti tyrmääni

teljetty. Melkein iltaan asti tein työtä. Mutta huomattuani kaikki

yritykset tuloksettomiksi alistuin kohtalooni.

Illalla tunsin nuotionsavua. Miehet olivat siis yötä läheisyydessä.

Aamuyöllä kuulin nakutusta oven kohdalta. Antti oli varustautunut

nuotiolta tänne. Monta minuuttia ei sanonut uskaltavansa olla. Ei

myöskään uskaltanut minua vankilastani laskea pois, mutta kehoitti

minua olemaan kärsivällinen ja lupasi tulla toiste takaisin. Kielsi

minua ankarasti mörisemästä mitään vastausta, ettei vain isäntä

heräisi, sillä nuotio oli aivan lähellä. Tämän sanottuansa poistui

Antti. Jäin yksin pitkäksi ajaksi.

Pitkiksi kävivät odotuksen päivät. Ja vielä pitemmiksi olisivat

käyneet, jos olisin tiennyt mitä odotin. Antti oli luvannut tulla

takaisin. En vähääkään epäillyt, ettei hän tulisi. Mutta typeryydessäni

en ymmärtänyt ajatella muuta kuin että hän tulisi yksin ja tullessansa

laskisi minut vankilastani vapaaksi.

Mutta Anttipa oli vain renki. Hänen tahtonsa ei paljon merkinnyt. Hänen

isäntänsä tahto tässä oli määräämässä. Ja se määräsi, että vankilani

ovi tosin oli avattava, mutta ainoastaan laskeakseen minut toiseen

vankilaan, joka tosin oli valoisa, mutta tuhat kertaa julmempi kuin

nykyinen olinpaikkani.

Kun vihdoin pitkän odotusajan jälkeen taasen kuulin ääniä pesäni

edustalta, ymmärsin heti, ettei Antti ollutkaan yksin. Iloiset toiveeni

hävisivät heti kuin tina tuhkaan. Muuria ruvettiin särkemään, ja pian

ei ollut ainoatakaan kiveä estämässä vapaata lähtöäni. Mutta kun pesän

edessä näkyi monta miestä, päätin mieluummin jäädä pesään kuin syöksyä

niiden kaikkien kimppuun. Saisivatpa nyt nähdä kumpi puolue kauemmin

jaksaisi odottaa. Minua ei vaivannut nälkä eikä jano, enkä ollut talven

kuluessa mainittavasti laihtunutkaan. Monta viikkoa voisin vielä kestää

ilman vaikeutta. Voisivatko hekin?

Näitä ajatuksia mielessäni hautoessani työnnettiin äkisti pesän suuhun

rautahäkki, vanha kidutuskoneeni. Tunsin sen heti.

Nyt en ainakaan tulisi linnastani poistumaan, vaikka minun täytyisi

odottaa syksyyn asti. Rupesin jo katumaan, etten hyökännyt vihollisteni

kimppuun, kun minulla olisi vielä ollut tilaisuus. Nyt ei auta mikään

muu kuin kärsivällisyys. Rautahäkkiin en ainakaan mene, mieluummin

ampukoot.

Tälläkin kertaa olin tehnyt laskun isännän mieltä kysymättä. Sillä kun

miehet olivat muutamilla kivillä pönkittäneet häkkinsä, tuli äkisti

pitkän vavan päässä palava esine eteeni. Esineestä lähti hirvittävän

pahanhajuinen savu, joka pian täytti koko linnani. Mahdotonta oli

hengittää tuommoista ilmaa. Vetäydyin ihan pesän suulle, mutta pian oli

täälläkin savua niin paljo, etten voinut saada hengitetyksi. Mikään ei

auttanut, minun oli pakko minuutiksi hypähtää rautahäkkiin saadakseni

muutamia hengenvetoja oikeata ilmaa.

Luksis! Tuskin olin häkissä, ennenkuin luukku putosi. Onnettomuus oli

tapahtunut, isännän vehkeet olivat menestyneet. Minä karhuparka olin

voitettuna entisessä vankilassani.

Miehet vetivät nopeasti häkin luolan suulta, sillä koko luola oli

samassa tulimerenä. Ellen olisi hypähtänyt häkkiin juuri silloin kun

hypähdin, paistuisin nyt paraikaa elävältä omassa kodissani. --

Raivostustani en voi kuvata. Räyhäsin niin, että sain vankilani kumoon.

Mutta tämä vain pahensi tilaani. Rautaiset tangot oli lujasti kotkattu

toisiinsa kiinni, en ainoatakaan niistä saanut paikaltaan siirtymään.

Olin nyt niin hurjistunut, että olisin repinyt kappaleiksi kenen vain

olisin saanut kynsiini, vaikka itse Antinkin. Mutta ei kukaan näkynyt

uskaltavan lähestyä. Pian olivat miehet tankojen avulla kääntäneet

häkkini oikeaan asentoonsa takaisin ja rupesivat vetämään minua

rinnettä alas.

Nyt vasta huomasin, että vankilani oli kiinnitetty tavalliseen

työrekeen, ja tultuamme tasaiselle maalle, seisoi vanha Musta minua

odottamassa.

Vanhan tuttavan jälleennäkeminen rauhoitti minua ihmeellisellä tavalla,

semminkin kun hänkin heti tunsi minut ja myös tuli minua tervehtimään.

Hän ei näyttänyt minua pelkäävän, kuten selvästi näin sekä isännän että

Antinkin tekevän. Haistelimme toisiamme kuten entisinäkin päivinä ja

vastustelematta astui Musta valjaisiin. Ymmärsin, että Musta oli saanut

ajaa rautatiellä koko tuon pitkän matkan pohjolaan yksinomaan minun

tähteni. Outo hevonen ei olisi suostunut vetämään minua metsästä. Tämä

jossain määrin saattoi minut tyytymään kohtalooni. Eipä olisi kenen

edestä hyvänsä näin paljon vaivaa nähty. Päätin olla siivolla, ainakin

niin kauan kuin sain ajaa vanhan kaverin vetämässä ajopelissä, ja

olinkin. Kuinka monta kertaa olinkaan ajanut Mustan vetämässä tyhjässä

heinähäkissä niitylle heiniä noutamaan. Vanhalle ystävälle mahtoi

tuntua ikävältä kuljettaa minua nyt tämmöisessä rautaisessa ajopelissä.

Hitaasti kului taival. Isäntä kulki suksilla johtajana edellisenä

päivänä avattua latua, kolme vierasta miestä tallasi tien syvään

lumeen, minä ja ajajani Antti tulimme herroina perässä. Tällä matkalla

halki metsän kertoi minulle Antti, miten he olivat pesän löytäneet.

Isäntä oli saanut eräältä tuttavaltaan kirjeen, että joku kiveliön

kulkija oli Viluvaaran juurella olevalla nevalla nähnyt kolme karhua

ahmimassa lakkoja. Hänellä oli ollut pyssy, mutta kun hän ei uskaltanut

käydä yksin kolmen karhun kimppuun, oli hänen ollut pakko jättää ne

rauhaan. Myöskin edellisenä kesänä oli huhuttu, että sielläpäin olisi

näkynyt karhun merkkejä. -- Mies oli palannut myöhemmin syksyllä

saartaakseen karhut. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat

epäonnistuneet. Että karhu tai karhuja oli oleskellut seudulla, oli hän

voinut huomata, sillä muutamassa tiheikössä oli näkynyt karhunjälkiä,

ja hän oli paikasta, jossa muutamia kuusia oli oksittu, myös löytänyt

niin sanotun korjuupesän, joka oli tänä talvena ollut käytetty -- se

oli minun syksyinen vuoteeni. Mutta lumipyry, jota oli jo kestänyt pari

päivää, oli niin tyystin kaikki jäljet poistanut, että hänen oli ollut

pakko jättää kaikki etsintä.

Isäntä oli mielellään tahtonut tänä talvena päästä karhunajolle, mutta

ne harvat kierrokset, jotka olivat tarjona, olivat hänen mielestään

kovin kalliit. Isäntä oli sentähden ottanut Antin mukaansa ja

matkustanut tänne vanhoja hänellä tiedossa olevia karhunpesiä

tarkastamaan. Viluvaaran pesä oli hänelle ennestään tunnettu. Se oli

kaksikymmentä vuotta sitten ollut asuttuna, ja isäntä oli sinä vuonna

juuri siitä pesästä ampunut ensimmäisen karhunsa. Sentähden lähdettiin

kaikkein ensin sinne. Vanha karhu oli ollut erinomaisen lihava ja sen

nahka moitteettoman kaunis. Antti näytti olevan mahdottoman ylpeä

siitä, että hänkin oli ampunut karhun, tosin vuoden vanhan vain, mutta

karhun kuitenkin. Minua suretti sekä Antin ylpeys tuommoisesta teosta

että kaverieni kuolema. Pikku nallikka oli minulle jo tullut rakkaaksi

ystäväksi. Ainoa mikä minulle tässä tapahtumassa oli mieleen, oli,

ettei saartajan ollut onnistunut saada pesää saarretuksi, vaan että sen

löytäminen riippui onnettomasta sattumuksesta. Olin näet vanhan

toverini viisautta suuresti ihaillut ja olisin tuntenut pettymystä, jos

olisi tullut ilmi, ettei hänenkään viisautensa pystynyt ihmisvihamiestä

erehdyttämään.

Vasta seuraavana päivänä tulimme päivällisaikana ajetulle metsätielle,

jolla matka rupesi käymään nopeammin, ja illalla maantielle, josta

vieraat miehet lähtivät pohjoiseen, me etelään päin. Yötä olimme

eräässä torpassa.

Kuljettuamme vielä pari päivää, kuulin arvaamatta hyvin tutun äänen,

veturinvihellyksen. Antti selitti minulle, että Suomen pohjoisin

rautatieasema oli ihan vieressä ja että nyt tulisi vauhtimme pian aivan

toisenlaiseksi kuin tähän asti. Olimme myös kohta perillä. Antille ja

isännälle tuli kova kiire, sillä junan piti kohta lähteä ja minun

häkkini oli ensin reestä irroitettava ja sitten vaunuun nostettava.

Kaikki saatiin kuitenkin kaikessa kiireessä toimitetuksi, ja hetken

perästä olin Antin kanssa kahden rautatievaunussa matkalla etelään

päin. Isäntä oli jäänyt tänne metsästysmatkojaan jatkamaan.

Antti kertoi minulle nyt, että junan lähtö oli myöhästynyt kymmenen

minuuttia yksinomaan minun tähteni. Iloitsin siitä, että olivat

pitäneet minua niin tärkeänä matkustajana, että olivat minun tähteni

viivyttäneet junaa, semminkin kun kuulin, ettei heillä ole tapana itse

piispaakaan odottaa, jos hän ei laittaudu ajoissa asemalle.

Antti väitti meidän ajavan nyt yhtä hyvää kyytiä kuin minun tullessani

myllystä, mutta minusta kulki vaunu siksi liian tasaisesti. Pientä

hölkkäjuoksua tämä vain taisi olla. Kuta parempi vauhti, sitä huimemmin

paiskelehtavat ajopelit, ja juuri tämä on minusta pääasia koko ajossa.

Mutta Ouluun tullessamme avattiin vaunun ovet ja Antti pyysi

junailijalta, että ne saisivat olla junan kulkiessakin avoinna. Tämä ei

tosin ollut ihan sääntöjen mukaan, mutta kun Antti ei sanonut tulevansa

matkustajansa kanssa muulla tavalla toimeen, tämä kun rakasti

ulkoilmaelämää, myöntyi junailija hänen pyyntöönsä. Ja totta tosiaankin

huomasin minäkin Oulusta lähtiessämme, ettei ollut vanha Musta

aisoissa. Monta kertaa olin Jaakkoa, tuota vanhaa koiranleukaa,

kadehtinut, mutta nyt luulin todellakin itse lentäväni. Matka tuli

tästä lähtien paljon hauskemmaksi. Joka asemalle oli väkeä kokoontunut

kunniatervehdykselle ja asemapäälliköt tekivät kunniaa käsi lakin

reunustalla sekä tullessamme että lähtiessämme, aivan samaten kuin

koulupojat olivat opettaneet minua tekemään ystävälleni opettajalle.

Antti väitti, ettei ensiluokankaan matkustajia kunnioiteta näin paljon.

Jo seuraavana päivänä loppui kuitenkin suureksi ikäväkseni yhdessäoloni

Antin kanssa. Tulimme oman pitäjän asemalle ja tästä olin saava toisen

ajajan. Antti kertoi minulle, että isäntä oli lahjoittanut minut

Helsinkiin, jossa saisin hyvän hoidon, tilavan asumuksen ja

sivistyneitä huonetovereita.

Asemalle oli kokoontunut paljon väkeä Herralan Nallia katsomaan.

Opettajakin oli tullut koko koulu mukanaan, mikä minua suuresti

ilahdutti. Mutta eikö ollut vanha vainoojani isäntärenki niin hävytön,

että kehtasi tulla sinne minulle ilkkumaan. Koko kunnianosoitus olisi

muuten tapahtunut ilman ainoatakaan häiritsevää kohtaa. Mutta moinen

häpeämättömyys oli liikaa. En voinut itseäni pidättää. Karjahdin niin,

että koulutytöt hypähtivät sinne tänne. Muutamat rupesivat itkemäänkin,

jota en mitenkään ollut tarkoittanut. Myös tuo tyttö, jonka kanssa olin

kerta painia lyönyt ja jolla näkyi olevan vieläkin häviämisestään

pientä vihan kaunaa minua vastaan, näkyi väkijoukossa. Hän oli nyt

suuri, hieno mamselli, kädessään silkkinen päivänvarjo, joka loisti

kuin tuli. Hänkin tuli vaunun viereen minua tervehtimään. Mutta

tervehdykseksi pisti hän minua sateenvarjollaan kylkeen. Samassa

hetkisessä oli tuo korea kapine ryysyinä jalkaini alla. Varren

katkaisin ja heitin hänelle takaisin. Loppumaton ilo vallitsi

asemasillalla. Kuulin koulupoikien huutavan: "Hävisitpä tälläkin

kertaa."

Antti pyysi nyt junailijalta saada seurata mukaan Helsinkiin asti ja

saada sieltä vapaakyydin kotiin takaisin. Hän ei uskonut kenenkään muun

tulevan minun kanssani toimeen. Mutta tätä ei hänelle myönnetty.

Rautatievirkailija, jonka piti tästä lähin tulla ajajakseni, oli

tavattoman suuri, roteva mies. Hän nauroi Antin arveluille ja tuumi

tulevansa toimeen, missä tuommoinenkin pojannaskali. Antti pisti siis

kätensä häkkiini ja puristimme yleisön mielihyväksi monta kertaa kättä.

Antti hyppäsi maahan, junailija pani ajajani käskystä ovet kiinni, ja

juna lähti.

Uusi ajomieheni näytti olevan tyly mies. Hänellä oli kohtalaisen paksu

rautakanki kädessään, mutta ei hän kuitenkaan minulle mitään pahaa

tehnyt. Se minua vain suututti, ettei hän antanut minun katsoa ulos,

vaan oli määrännyt ovet kiinni pantaviksi. Sillä Antti oli minulle

kertonut, että kuta lähemmäksi Helsinkiä tullaan, sitä enemmän

parannetaan vauhtia. Tästä minulla ei ollut nyt mitään lystiä, vaan

matkan alku tuli kovin yksitoikkoiseksi, sitä enemmän kun valoa tuli

vain muutamasta pienestä ikkunasta katon rajasta.

Onnellinen tapahtuma muutti kuitenkin loppuosan matkaa minulle oikein

hauskaksi, korottaen minut kuskipenkille. Ja aina olen ollut mieluummin

ajajana kuin ajettuna.

Kun ajajani huomasi minut siivoluontoiseksi, tahtoi hän ottaa selkoa

siitä, miten häkkini ovi oli avattava. Hänen asiansa kai oli sitten

matkan päässä avata ovi. Minä kyllä hyvin tunsin tuon tempun -- paha

vain ettei häkin sisäpuolelta päässyt pontimeen käsiksi.

Miten siinä ajomieheni painaa töhersikin ponninta, nosti hän oviluukkua

vähäisen. Aivan vähäisen vain, mutta sen verran kuitenkin, että sain

toisen kämmenen pistetyksi alle. Jos miehellä olisi nyt ollut

rautakankensa kädessä, olisi kämmeneni voinut käydä hullusti. Mutta sen

oli hän jättänyt vaunun nurkkaan tutkiessaan häkin lukkoa, ja hänen

yrityksistään painaa luukku takaisin minä välitin viisi. Minulla oli jo

molemmat kämmenet raossa, ja tiesin hyvin, ettei ponnin mene kiinni,

ellei luukku ole ihan alhaalla. Miehen vastustuksesta huolimatta nousi

luukku, ja minuutin perästä olin vapaa.

Sortajani yritti nyt hypähtää vaununnurkkaan saadakseen aseensa, mutta

minä olin nopsempi kuin hän. Ajoin hänet häkin toiselle puolelle, ja

pian syntyi piiritanssi häkin ympärillä, mikä oli mielestäni

erinomaisen huvittavaa. Mies olisi mielellään ottanut kangen käteensä,

mutta minä pidin tarkoin silmällä, ettei se temppu päässyt onnistumaan.

Äkisti luiskahti miehen jalka, ja hän kaatui kumoon ihan häkin

avonaisen luukun eteen. Ennenkuin hän pääsi uudestaan jaloilleen, olin

jo hänen vieressään, ja pelon valtaamana heittäytyi hän sisään häkkiin.

Luksis, luukku luiskahti alas ja ponnin kiinni. Tehtävät olivat

vaihtuneet. Minä olin nyt herrana, hän vankina. Tämä oli minusta paljon

edullisempaa, erittäinkin matkan päähän tullessamme.

Junan pysähtyessä ensi kertaa yritti vankini huutaa apua. Mutta kun

miehellä ei nyt ollut rautakankea ja minä uhkasin käyttää väkivaltaa,

jos hän soittaisi suutansa, oli hänen pakko pysyä ääneti. Seuraavalla

asemalla kulki vaunumme monta kertaa edes takaisin, mutta mitään lähtöä

ei tullut. Ymmärsin, että olimme matkan päässä. Kun nyt kuulin useitten

henkilöitten puhelevan vaunun vieressä, arvasin, että nyt tullaan heti

ovea avaamaan. Mutta virkailija, jonka piti tervehtiä kunniaa

tekemällä, makasi nyt häkin pohjalla eikä voinut siis tehtäväänsä

täyttää, ja virkalakkinsakin, jota ilman hän ei tehtäväänsä pystynyt,

oli tanssiessamme pudonnut vaunun lattialle. Sitä paitsi tuo tehtävä

kuului kai oikeastaan nyt minulle, koska minä tällä haavaa toimin

ajajana. Olinhan minä poikien opettamana voimistelutunneilla tehnyt

vaikka kuinka monta kertaa opettajalle kunniaa. Nyt en muistanut

kuitenkaan enää varmasti tuota temppua, kun pitkään aikaan en ollut

sitä harjoittanut. Jäin siis seisomaan paikalleni enkä liene näyttänyt

paljon viisaammalta kuin vartioitavanikaan. Ovet avautuivat, mutta

miehet näyttivät säpsähtävän, koska työnsivät ne heti takaisin kiinni.

Huomasin, ettei sinilakkia ollutkaan mukana. Miehet menivät nyt häntä

hakemaan, eikä kauaa kestänytkään ennenkuin hän jo saapui.

Valitettavasti oli hänellä mukanaan kaksi miestä pyssyt kädessä.

Kun miehet uhkasivat tähdätä minua, ymmärsin hyvin mitä he tahtoivat,

avasin luukun ja laskin vankini pois. Hän näytti hyvin nololta

ryömiessään vaunusta ulos.

Näin monen miehen tahtoa ei käynyt vastustaminen, jonka tähden heitin

entisen ajajani lakin hänen jälkeensä ja menin kauniisti vankilaani

takaisin, lopsauttaen samassa oven jälkeeni kiinni.

Miehet näyttivät tähän tulokseen hyvin tyytyväisiltä, koska hurrasivat

minulle ja lähettivät pyssyniekat pois.

Nyt pistettiin tangot häkkini sivuihin ja minut nostettiin semmoiselle

koneelle, joka osaa maantielläkin kulkea, ja lähdettiin ajamaan koko

kaupungin läpi. Olinhan ennenkin tottunut väkeä näkemään, mutta näillä

markkinoilla oli enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt. Ajaja

vihellytti konettaan, pojat hurrasivat, ja koko juhlakulkueen

seuraamina ajoimme rannalle. Siellä siirryimme suureen veneeseen, sillä

jäätä ei enää näkynyt paljon ollenkaan, ja läksimme saarelle.

* * * * *

Nykyinen asumukseni on tilava. Pesä on mukava ja oivasti sisustettu.

Toverit ovat sivistyneitä, ja ruokaa saa enemmän kuin riittävästi.

Hyvät pojat ja tytöt antavat minulle pyörikkäitä ja muuta hyvää. Mutta

Anttia ja vanhaa Mustaa on minulla useasti ikävä. Ja vapaa elämä

metsissä, nevoilla ja vuorten rinteillä ei mene ikinä mielestäni pois.