Olin siis ryhtynyt omakseni, ja minusta oli tavallaan tullut
mökkiläinen.
Suloiselta tuntui olla omana isäntänänsä, suloiselta, mutta myös
huolestuttavalta. Ellei mökkiläinen pysty omilla ansioillaan itseänsä
elättämään, ei paljon kukaan siitä välitä, elääkö hän vai kuolee. Sen
tunsin nyt hyvin selvästi. Olin sentähden hyvin iloinen siitä, että
syksyllä olimme jättäneet latoon niin paljon hyvää ruokaa. Kaikki oli
mitä parhaimmassa kunnossa. Päätin aina ollessani kotoa poissa pitää
ladon oven tarkoin suljettuna. Ladon ylimmäinen ovipelkka on näet
laitettu saranoille ja on salvalla avattava ja suljettava. Isäntä oli
jo ensimmäisenä keväänä, yhteisellä kalastusmatkalla ollessamme,
opettanut minulle, miten salpa on avattava ja suljettava. Tehtävä on
hyvin helposti opittu. Koira ei tee sitä suullaan, kuten moni luulee,
vaan käpälällä. Mutta tiedän varmaan, ettei varasteleva kettu
opettamatta ymmärtäisi ovea avata. Muuten olisi kai varastoni nyt jo
ollut sen aina nälkäisessä vatsassa.
Ensimmäinen tehtäväni seuraavana aamuna koski jo muonakysymystä, Menin
isännän kaataman karhun lihoja tarkastamaan. Vasten luuloani eivät
ketut olleet uskaltaneet karhuun koskea. Karhun haju oli heidän
nenästään tuntunut liian väkevältä. Korppi ei myöskään ollut karhun
runkoa löytänyt, sillä isäntä oli laahannut sen tiheään kuusikkoon,
joten se ei ilmasta päin näkynyt. Mutta aukeassa paikassa oleva eläimen
raato ei ikinä jää tuolta mustalta linnulta huomaamatta. Sillä on siksi
liian tarkkanäköiset silmät. Yksinkertainen kansa luulee sillä olevan
haistimenkin. Enpä minä korpin haistimesta monta kopeekkaa maksaisi.
Mutta näön vaihtaisin mielelläni, vaikka omanikaan ei ole mitenkään
huono.
Rupesin nyt käymään joka päivä karhun lihaa syömässä säästäen siten
kotoiset varat keväämmäksi.
Iltaisin kääntelin itseäni aina niin monta kertaa heinissä, että sain
oikein mukavan makuukuopan. Heinissä oli minulla paljon lämpimämpi
makuusija kuin ennen talon tuulisella pihamaalla. Jalkojani ei
pakottanut enää juuri koskaan, ja tunsin miten lihakset ja nivelet
päivästä päivään pehmenivät. Keväämmällä, kun aurinko rupesi
keskipäivällä lämmittämään ja ladon edusta vapautui lumesta, raavin
hyvän heinätukon ladosta edustalle ja rupesi loikomaan suuren osan
päivää siinä päivää paistattamassa. Tämä oli erinomaisen lämmin ja
suojainen paikka. Taviokuurnat ääntelivät metsässä, käpylintupari
laitteli pesäänsä niitynlaidassa, tikka rummutteli kuivaa männynoksaa,
ja elämä oli vielä kerta kuin silkkiä.
Kun pälviä rupesi näkymään siellä täällä niityllä ja metsässä, läksin
ensi kertaa omaksi isännäkseni tultuani jänistämään. Suureksi ilokseni
huomasin nyt, että tämän talven heinissä-makaaminen oli saattanut
jalkani entistään paremmiksi. Olin niin notkea kuin ei jaloissani olisi
koskaan ollut luuvaloa. Päätin olla vastaisuudessa varovaisempi
makaamatta enää sydäntalvella taivasalla, ainakaan lumella.
Jänistäessäni käytin vanhaa temppuani, joka harvoin pettää. Pienet
"hankipojat" tarttuvat keväällä usein katajapensaisiin, eikä niitten
kanssa tarvitse paljon kursastella, elleivät satu löytämään hyvää
kätköpaikkaa. Mutta se jänis, jonka nyt ihan kosken toiselta puolelta
panin jaloittelemaan, ei ollutkaan mikään hankipoika, vaan vanha
ukkojänis, jonka tavallinen yösija oli minulla tiedossa, kun olin sitä
monta kertaa viime syksynä ja edellisenäkin vuonna juoksuttanut. Se oli
noita elämästään viisastuneita, jotka eivät koskaan pysähdy vihellystä
kuullessaan, vaan päinvastoin lisäävät vauhtia. Isäntä aina luodikolla
ampuessaan tavallisesti viheltämällä houkutteli jänikset pysähtymään,
mutta viime syksynä oli hän jo onnistunut haulikolla ampumaan pari
jänistä juoksusta.
Minun täytyi siis, kuten jo sanoin, ryhtyä vanhaan temppuuni, juoksutin
jänistä yhtä kyytiä toista tuntia, pitäen koko ajan täyttä vauhtia.
Tullessamme jotenkin leveän nevan rannalle olin ihan sen kintereillä.
Jänis ei ehtinytkään pyörtää takaisin metsään, vaan tuli pakko ruveta
loikkimaan nevan yli. Nousin heti kivelle nevan rannalle katsomaan.
Niin pian kuin jänis huomasi minun heittäneen takaa-ajon, vähensi se
heti vauhtiaan, teki muutamia lyhyitä harppauksia ja istuutui lepäämään
pienelle kinokselle, joka oli jäänyt sulamatta keskelle suurta
pälvipaikkaa. Jänö oli vielä valkoinen, joten se suli kokonaan yhteen
kinoksen kanssa. En voinut tähystyspaikaltani sitä mitenkään nähdä, sen
vain huomasin, ettei se kinokseltaan poistunut. Sulan maan yli
kulkiessaan olisi se heti taasen näkynyt.
Minäkin panin nyt kivelle maata päivää paistattamaan joksikin tunniksi.
Tiesin hyvin, ettei pupujussi lähde näin hyvästä turvapaikasta
liikkeelle ennenkuin iltahämärässä. Sen pitkät koivet tarvitsevat kyllä
lepoa tuommoisen hitsin kestettyänsä. Jos se saa tunnin ajan levätä
rauhassa, ovat sen takakoivet jo parahiksi puutuneet -- minun
aikomukseni täytäntöönpanoa varten.
Tarpeekseni läähätettyäni nukahdin hetkeksi ja läksin sitten hiljakseen
jäniksen jälkiä seuraamaan. Lähestyessäni isoa pälveä olin joutuvinani
jäljiltä ja tein ison kierroksen pälven ympäri. Tein sitten useampia
kierroksia itse pälvellä, ikäänkuin jälkiä etsien, lähestyen yhä
enemmän kinosta, jolla jänis makasi korvat selkää pitkin, silmin
tarkasti seuraten jokaista liikettäni. Kun minusta väli oli parahiksi
pitkä, karkasin äkkiarvaamatta sen kimppuun. Se yritti tehdä pitkän
harppauksen poistuaksensa, mutta kun lumi oli pehmeää ja jäniksen
koivet puutuneet, ei harppaus onnistunut. No niin, se kuoli yhtä äkisti
kuin luodin tappamana. Monta kertaa kun jänis on tämmöisessä
tapauksessa istunut kovalla maalla, on tapahtunut, että se on hypännyt
molemmat puutuneet takajalkansa poikki. -- Vein saaliini kotiin, ja nyt
minulla oli ensi kerta jäätymätöntä ruokaa pariksi päiväksi. On
itselliskoirallakin omat ilonsa. Jos olisin ollut tässä tilaisuudessa
toisen isännyydessä, olisi minun velvollisuuden mukaisesti ollut
vieminen saaliini isännälleni. Isäntävainajani sanoikin: kissa yksin
saaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin. Mutta tästälähin minäkin
rupesin yksin saalistani syömään enkä ole siitä sen kyyryselkäisemmäksi
käynyt.
Siihen aikaan kuin sain ensimmäisen jäniksen, olivat jo karhunreisistä
luut vain jälellä eikä ollut lintujakaan enää aivan monta. Leipä- ja
ryynivarastoon en ole koskenut. Säilykööt ne suurimman nälänhädän
varaksi.
Nyt alkoi herttainen aika. Kinokset sulivat nopeasti, koski kasvoi
kasvamistaan, pian jäät lähtivät joesta, vesilinnut saapuivat, ja
kaikkialla oli elämää ja touhua. Riistaa oli enemmän kuin tarpeekseni,
ja pikku kätköjä oli minulla kymmenittäin sekä metsässä että
kotiniityllä. Koko kesä meni kuin unennäkö, mutta mahdottoman hauska
kesä se oli.
Nyt totutin itseni ammattiin, jota en ollut ennen yrittänytkään paitsi
ensimmäisenä keväänä Harjuskoskella, jolloin olin isäntävainajan
avustajana.
Olen kertonut, että Harjuskoski kuivempana vuodenaikana sekä kesällä
että talvella oli jakautuneena useaan ojantapaiseen haaraan. Kalat,
melkein yksinomaan harjuksia ja taimenia, käyttivät uidessaan virtaa
ylös paraasta päästä yhtä näistä ojista, jossa oli pieni, tuskin
jalankorkuinen putouksen tapainen. Kalat tekivät tässä paikassa
korkeita ilmahyppäyksiä päästäkseen niskan yläpuolelle. Monesti osuivat
ne heti veteen takaisin, mutta monesti putosivat kiviselle reunalle,
jolloin kiireesti sätkyttelivät veteen takaisin. Rupesin eräänä iltana
kun niitä putosi tavallisuutta enemmän reunalle, ottamaan leikilläni
niitä kiinni ja heittämään rannalle. Raaka kala on aina ollut minusta
vastenmielistä, mutta tänäpänä olin metsästyksessä ihan epäonnistunut,
niin että minulla oli vain muutama metsähiiri vatsassani.
Vatsantäytteeksi söin silloin pari pientä taimenta ja huomasinkin ne
paremmiksi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Rupesin tästälähin syömään
kalaa milloin hyvänsä en sattunut saamaan metsänriistaa, ja olin pian
niin taitava kalastaja, että useasti onnistuin saamaan kalat ilmastakin
suuhuni. Tämä oli minusta hyvin hauskaa huvitusta. Aluksi yrittäessäni
saada kalat ilmasta suuhun putosin innoissani hyvin useasti koskeen,
mutta tämä vain oli lisää huvitusta.
Olen aina ollut hyvä marjoja syömään ja tänä kesänä pistin valokkia ja
mustikoita poskeeni enemmän kuin koskaan ennen. Syksyllä olin niin
lihava, että rupesin tuntemaan olevani jo vähän kömpelö. Hyvässä
lihassa olin siis ottamaan talvea vastaan. Mutta talvimuonasta ei ollut
muuta tietoa kuin mitä koskesta ehkä voisin saada. Talvella eivät kalat
kuitenkaan liikkuneet läheskään niin paljon kuin kesällä. Ja syystulvan
aikaan kuten kevättulvallakin oli koko koski yhtenä vetenä. Silloin en
nähnyt ainoatakaan kalaa.
Koko kesän aikana ei minulle sattunut mitään seikkailua tai muuta
outoa. Ketun tapossa kevätkesällä olin varomaton ja satuin saamaan
pureman toiseen etujalkaani, josta aluksi onnuin vähäisen, mutta sekin
parani lyhyessä ajassa.
Mutta myöhään syksyllä, kun joki oli jo melkein kaikkialla jäässä,
tapahtui jotain. Minulle tuli vieras.
Varhain aamulla, ennen auringonnousua, kuulin kaikuvaa koiranhaukuntaa
metsästä ladon takaa. Haukunta päättyi äkisti jäniksen rääkynään.
Tiesin mitä oli tapahtunut. Hetken perästä sain myös todistuksen
asiasta, kun jäniskoira, kantaen suussaan vasta tapettua jänistä,
heittäytyi heinilleni ladon edustalle. Toinen ihan samannäköinen koira
jäi makaamaan kosken rannalle. Se yritti useita kertoja lähestyä ladon
edustalla makaavaa toveriaan, mutta kun tämä joka kerta nousi
murisemaan, täytyi sen taasen poistua. Sovussa oli metsästys
tapahtunut, ja nyt olivat valmiit tappelemaan saaliista. Heidän
menettelynsä muistutti elävästi mieleeni erään tapahtuman, joka sattui
muutamalla kaupunkimatkallani. Aivan lähellä kaupunkia ajoi pari koiraa
jänistä; minäkin yhdyin heihin, ja samassa kun tulimme pienelle
aukeamalle, paukahti kaksi laukausta, ja jänis heitti kuolleena
kuperkeikan. Kaikki oli siis käynyt niin hyvin kuin mahdollista.
Mutta nytpä tapahtui kummia. Kummaltakin puolelta aukeamaa astui esille
herra pyssy kädessä. Kumpikin tahtoi ehdottomasti omistaa jäniksen. He
osoittivat sormella toinen jäniksen toista kylkeä, toinen toista.
Toinen huutamalla huusi, että hänen laukauksestaan oli jänis tehnyt
kuperkeikan ja että toisen ei olisi pitänyt yrittää kuollutta jänistä
vielä kuolleemmaksi ampua. Toinen taasen, joka näytti vielä
kiukkuisemmalta, väitti, että juuri hän oli ensin ampunut, löi
kämmenellä pyssynsä perää ja sanoi: "Tunnetko tätä pyssyä ja sitä
miestä, joka pitää sen varresta kiinni?" -- Heidän koiransa näyttivät
paljon rauhallisemmilta ja katselivat ihmeissään herrainsa menettelyä.
Jäniksen olivat herrat riidellessään jo heittäneet maahan, ja kun ei
kukaan näyttänyt siitä enää välittävän, korjasin minä sen suuhuni ja
pujahdin takaisin puitten väliin. Sieltäpäin katselin riidan loppua ja
näin kuinka herrat, jotka eivät olleet suvainneet minua huomatakaan,
rupesivat, kun eivät löytäneet jänistään, koiriansa potkimaan, kunnes
näitten oli pakko ulvoen paeta metsään. Herrat silminnähtävästi
uskoivat koirainsa syöneen viidessä minuutissa jänisparan suuhunsa.
Sillä kertaa pistettiin jäniksenlihat minun suuhuni.
Mutta jouduin kertomuksestani syrjään.
Katseltuani hetkisen ladolta päin tulokkaiden keskinäistä kinaa
ilmestyin minä niin äkkiarvaamatta riitapaikalle, että molemmat
jäniskoirat vingahtaen katosivat metsään.
Toinen heistä jäi tälle matkalle. Mutta jäniksen omistaja palasi heti
takaisin. Kumpikin teimme itsemme niin korkeiksi kuin mahdollista ja
astuimme lyhyin, arvokkain askelin toistemme viereen, kuten
tämäntapaisissa tilaisuuksissa hyvä tapa vaatii. Pistin pääni tulokkaan
hartioitten yli ja rupesin murisemaan, jolloin toinen vastasi samalla
tavalla, välistä lisäten murisemista äkäiseksi ärjäisemiseksi. Kun
tästä huomasin, ettei vieraani ollut mikään pelkuri raukka ja kun
kohteliaana isäntänä mieluummin tahdoin näyttää vieraanvaraisuutta kuin
turhaa riidanhalua, huiskuttelin vähäisen häntääni rauhallisten
tarkoitusteni merkiksi.
Tulokkaalla ei myöskään näkynyt olevan mitään rauhantarjoustani
vastaan. Muutimme siis tuon ensimmäisen "en gard"-asentomme, joka on
yhtä sopiva hyökkäykseen kuin puolustukseenkin, ja ryhdyimme
vaihtelemaan tavanmukaisia kohteliaisuudenosoituksia. Kysyimme siis
ensin toistemme terveyttä ja hyvinvointia. Kun ei tässä asiassa ollut
mitään moitittavaa kummaltakaan puolelta, katsoin voivani käskeä
vieraani tervetulleeksi taloon ja ehdotin, niinkuin tavallista on
ennenkuin koira ottaa toisen kotiinsa vastaan, vierailukorttien
vaihtoa. Ehdotukseni hyväksyttiin, ja tämän tapahduttua voitiin meidät
pitää yhtä hyvinä ystävinä kuin jos olisimme veljenmaljan juoneet. Ei
ollut enää muuta tehtävää kuin raapia takakäpäläin kynsillä vähäisen
ruohoa ja tomua paikalle ja kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimat
muodot oli täytetty. Tämä viimeinen muotoasia osoittaa, että jos
jommaltakummalta puolelta olisi edellisessä joku erehdys tapahtunut,
olkoon se unohdettu, halveksittu, maahan kaivettu. Älköön sitä ikinä
enää muistettako.
Monet ihmiset pitävät näitten monien menojen noudattamista
naurettavana. Mutta niin ei ole. Voin vakuuttaa, että meikäläiset eivät
pidä niitä ollenkaan turhina muotiasioina vain. Näitä muka tyhjiä
formaliteetteja on tietääkseni tarkoin noudatettu niin kauan kuin
koiria on maailmassa ollut ja niitä tullaan luullakseni noudattamaan
niin kauan kuin maailmassa koiria on. Mitättömimmällä rakillakin on
toki sen verran sivistystä, että hän näitä ikivanhoja tapoja tietää
noudattaa. Seurusteluälyä ja maailmantottumusta todistavat nämä
esittelymuodot. Mitähän ihmiset ajattelisivat diplomaatista,
joka menisi vierailulle ilman vierailukorttia ja tullessansa ensi
kertaa vieraan maan ministerin luo kursastelematta kurottaisi
kätensä sanoen: "Heipä hei, poikaseni, kuinka hurisee?" Luulen,
etteivät he kovin korkeita ajattelisi hänen seurusteluälystään ja
maailmantottumuksestaan. Ja ellei häntä laskettaisi hienompiin
seurapiireihin, saisi hän siitä syyttää itseänsä.
Vieraani oli keskikokoinen, solakkarakenteinen jäniskoira,
lyhytkarvainen, mustanvärinen, mutta jalat ja pään etupuoli ruskeahkot.
Hän kertoi haukkuvansa myöskin lintuja, mutta jänistäminen oli hänellä
kuitenkin pääasiana. Hänen luonnonominaisuutensa soveltuivat siihen
paraiten. Hän oli virkatoverinsa kanssa viikko sitten lähtenyt isännän
mukana metsästämään, ja vanha viekas kettu oli heti ensimmäisenä
päivänä viekoitellut heidät kauas tuntemattomille seuduille. He olivat
nyt viikon päivät jänistäneet omalla vastuullaan ja onnistuneet hyvin.
Harva se päivä, jona eivät olleet ainakin yhtä jänistä saaneet. Mutta
yöt olivat lyhytkarvaiselle vieraalleni, joka ei ollenkaan ollut
taivasalla-nukkumiseen tottunut, olleet kamalat. Hän oli värissyt
illasta aamuun ja oli nyt erinomaisen kiitollinen minun tarjoamastani
yösijasta, joka oli sekä lämmin että kuiva. Uusi toverini käänteli
itseään niin kauan ja raapi heinissä, kunnes sai syvän ja mukavan
makuukuopan, josta ei liikkunut ennenkuin seuraavana aamuna.
Minulla sattui tällä kertaa olemaan varastossani kaksi jänistä, ja
vieraani oli tuonut yhden. Söimme nyt hyvässä sovussa aamiaiseksi yhden
jäniksen ja läksimme sitten vieraani ehdotuksesta yhdessä metsästämään.
Ensi kerran elämässäni jänistin tänä päivänä uuden toverini
menettelytavan mukaan. Hän ehdotti, että hän nostaisi jäniksen
jaloilleen ja yksin ajaisi sitä. Minun, joka näillä seuduin tarkasti
tunsin jokaisen jäniksenpolun, tulisi asettautua väijyksiin sopivalle
paikalle. Ymmärsin heti kuinka paljon edullisempi tämmöinen kahdenajo
tulisi olemaan kuin oma menettelyni, joka kuitenkin yksin ollessa on
ainoa, joka varmuudella vie tulokseen, joskin siten harvoin saa enempää
kuin yhden jäniksen päivässä. Olisin hyvinkin voinut auttaa toveriani
jäniksen nostamisessa, mutta tahdoin katsella, miten hän tässä toimessa
menettelisi, hän joka oli oikea ammattijänistäjä, ja ihmeekseni sai
hän, joka ei kuitenkaan entuudestaan tuntenut tätä metsästysaluetta,
jäniksen paljon nopeammin nostetuksi kuin olin odottanut.
Minulla on aina ollut tapana etsiä hyvin tarkasti semmoisilla ruohoa
kasvavilla aukeamilla, jossa arvaan jäniksen käyneen yöllä syömässä. Ja
jos huomaan semmoisella paikalla jäniksenjäljet, jatkan niitten
selvittämistä, kunnes vihdoin löydän sen paikan, josta jänis on mennyt
metsään takaisin. Siitä seuraan tarkoin jälkiä, kunnes tulen
makuukselle, josta jänis kuitenkin on aina lähtenyt, ennenkuin paikalle
saavun. Jäniksen kuulo on erinomaisen hieno: niin hiljaa ei voi
kukaan sitä lähestyä, ettei se heräisi, ja jos se katsoo tulijan
vaaralliseksi, korjaa se ajoissa luunsa. Sentähden onkin kansassa
semmoinen harhaluulo yleinen, että jänis muka nukkuisi silmät auki.
Kyllä jäniksen luomet riittävät sen silmämunia peittämään, ja se nukkuu
silmät ummessa kuten kaikki muutkin imettäväiset. Sattui kerran niin
somasti eräänä kesäyönä, kun makasin metsänreunassa ja katselin
niityllä kulkevan jäniksen keikahduksia ja koukerruksia, että se
poistuessaan tuli ihan siihen suuntaan, missä minä makasin. Tehtyään
tavalliset mutkalliset syrjähypähdyksensä, erehdyttääkseen
vihollisiansa sotkemalla jäljet, laski jänö maata tuskin kymmenen
askelta minun makuupaikaltani. Ja kauaa ei kestänyt, ennenkuin sillä
oli silmät ummessa, niin ummessa kuin kenenkä muun nukkujan silmät
hyvänsä.
Nyt luulin hetken tulleeksi hyvän kaappauksen tekemiseen. Nousin niin
hiljaa kuin ikinä mahdollista. Mutta jänis kuuli sittenkin liikkeeni.
Paikalla olivat sen silmät avoinna; tuskin olin vielä oikein
noussutkaan, ennenkuin se oli jo kaikkien vuorten takana.
Jäniskoiran menettely oli alusta alkaen ihan toisenlainen kuin minun.
Sekin kulki ensin lähtiessämme tavallista koiranravia. Tiedättehän,
vasen etujalka ja oikea takajalka tai myös oikea etujalka ja vasen
takajalka supisuoraan tien suuntaan, pää samaten, mutta muu ruumis
viistossa. Tämä kulku on minusta vähemmän voimia kysyvää, mutta
tietääkseni on koira ainoa eläin, joka siihen pystyy.
Mutta niin pian kuin tulimme ruohoiselle aukeamalle, oli toverini kuin
toinen eläin. Hän rupesi hyppäämään ristiin rastiin, välistä vain
jotain mätästä sivumennen haistellen. Minun täytyi pysähtyä ihailemaan
sen notkeita liikkeitä. Pidän itseäni hyvänä juoksijana, mutta ensi
silmäyksellä huomasin tässä olevan sen, joka minusta voiton viepi.
Minun ei kannattaisi kilpailua yrittääkään.
Äkisti huomasin toverini saaneen vainua jäniksestä. Jänis oli
varmaankin käynyt tässä yön aikana syömässä. -- Minä olisin tässä
tapauksessa ryhtynyt vaivalloiseen työhön saadakseni jäljistä varmaa
tolkkua. Mutta tämäpä vain hyppäsi pari kertaa ilmaan katsellen
ympärilleen ja sitten rupesi syöksymään edestakaisin pensaikossa,
välistä haukahtaenkin jonkun lyhyen haukahduksen. Ymmärsin heti, että
hänellä oli aikomuksena peloittamalla panna jänis liikkeelle. Eikä
aikaakaan ennenkuin toverini jo vingahti, ja heti sen jälkeen alkoi
haukunta niin vihainen ja mahtava, etten ole ikinä parempaa kuullut.
Isäntävainaja sanoi, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta enpä
uskoisi paljoa enemmän yhdellä kertaa siihen mahtuvan. Ja samaa vauhtia
siinä lähdettiin, kunnes haukuntaa töin tuskin enää kuuluikaan.
Haukunnan suunnasta arvasin hyvin, minkä mäen syrjässä käännös tulisi
tapahtumaan. Olen monta kertaa itsekin juuri siinä paikassa joutunut
jäljiltä ja aina saanut etsiä hetkisen, ennenkuin olen taasen oikealle
tolalle päässyt. Kuuntelin sentähden hyvin tarkasti, kuinka toverini
kävisi tuossa paikassa.
Turhia olivat kuitenkin epäilykseni. Eipä hetkiseksikään haukunta
tauonnut, ja nyt olivat sekä jänis että vieraani jo paluumatkalla.
Kiiruhdin metsänreunaan aukeaman toiselle puolelle. Siinä on paljon
käytetty jäniksenpolku, joka alkaa ison kiven kyljeltä ja johtaa
metsään. Kiven kyljelle asettauduin väijymään. Ajo läheni hurjaa
vauhtia. Jo loikkasi jänis yli aukeaman suoraan minua kohti. Sen
ollessa aukeaman keskikohdalla taukosi haukunta tuokioksi. Heti
paikalla pysähtyi jänis ja nousi seisomaan höristäen korviansa ja
katsoen siihen suuntaan, josta tiesi takaa-ajajansa tulevan. Tunsin
hyvin sen paikan, missä toverini oli jäljet kadottanut. Siinä on
pitkänlainen kallio, ihan paljas, jota pitkin takaa-ajettu jänis aina
juoksee, hyvin tietäen, ettei paljas kallio voi haihtumaeritystä
säilyttää.
Eipä aikaakaan, niin toverini oli taasen jäljet löytänyt, minkä hän
äkäisellä haukulla heti ilmoittikin.
Mutta nyt tapahtui jotain omituista. Olin odottanut jänöjussin tulevan
nyt kuin öljytty salama minua kohti. Mutta sen sijaan teki se useita
sukkelia ilmahyppäyksiä ja keikahduksia, jotka näyttivät varsin
naurettavilta, erittäinkin kun se heitti takajalatkin ilmaan, ihan kuin
olisi tahtonut sanoa: äikkis! kutti! Otappas kiinni! Kun haukunta
taasen kuului arveluttavan läheltä, läksi se uudestaan loikkimaan. Ja
samassa kun toverini tuli näkyviin aukeaman vastaiselta reunalta,
loikki jänis suoraa tietä minun suuhuni. Se kuoli kuin salaman
tappamana.
Heti sen jälkeen oli toverini paikalla ja syöksyi suorastaan minun
kimppuuni. Takaa-ajon hurmaamana oli hän ihan unhottaa nuoren
veljesliittomme. Mutta kun kohteliaasti tarjosin saaliin hänelle,
huomasi hän heti erehdyksensä ja näytti nolostuvan. Hän paneutui oitis
läähättämään ja puhkui kuin höyrykone. Kylkensä melkein tärisivät, niin
tiheästi keuhkot toimivat.
Minä kun en ollut ollenkaan hengästynyt, vaan olin toiminut ampujana,
läksin viemään saalista latoon, että voisimme estämättä jatkaa
metsästystä, joka täten toimitettuna oli minusta erittäin jännittävää.
Palatessani toveri jo piehtaroi, mutta jatkoi sen jälkeen vielä
hetkisen läähättämistään. Omituinen luonnon oikku, ettei meille
koirille ole paljon ollenkaan suotu hikoilemisen etua, kuten niin
monelle muulle eläimelle, vaan meidän täytyy haihduttaa kuumat höyryt
suun limakalvon välityksellä, hikoilla suun läpi, kuten ihmiset
sanovat. On sekin omituista, että vaikka kielemme on pitkä ja notkea,
emme voi omaa mieltämme myöten liikuttaa sitä muuta kuin ylöspäin. Kun
se läähättäessä riippuu suusta alas, on se ihan hervoton. Yläleukaa
voimme nuolla, ja nuolemmekin tarkoin puhtaaksi. Mutta jos alahuulelle
jää ruuanjätteitä, on meidän pakko poistaa ne pyyhkimällä johonkin
sopivaan esineeseen. Erittäin sopivia tähän tarkoitukseen ovat
esimerkiksi vaatteet, kuten olet ehkä joskus sattunut huomaamaankin.
Hetken perästä jatkettiin metsästystä, jonka alku oli näin hyvin ja
näin nopeasti onnistunut. Toinen jänis oli pian liikkeellä, mutta
se meni melkein heti kiven alle. Läpi, josta se oli mennyt
piilopaikkaansa, oli kovin ahdas. Pian olimme, vuorotellen raappien,
saaneet reiän suuremmaksi, ja toverini meni kiven alle. Miten hän
tuossa ahtaassa kolossa lienee töhertänyt, niin jänis pääsi pakoon
suoraan hänen ylitsensä. Onneksi seisoin vielä reiän suulla, joten
jäniksen pakomatkasta ei tullutkaan mitään. Nololta näytti kaveri
tullessaan reiästään esille. Ei puhunut kuitenkaan muuta kuin että
jänis on näsäkkäämpi eläin kuin moni luulee.
Tämä metsästyspäivä oli tavattoman onnellinen. Saimme vielä kaksi
jänistä. Ja juuri kun iltahämärässä palasimme kotiin, onnistuimme
kuivasta hiekkamäestä saamaan metsäsian. Tunsin hyvin tuon paikan,
sillä siinä asuu koko suuri joukko noita harjaksisia jörriä. Heillä on
siinä maanalaiset pesänsä pitkine käytävineen useassakin paikassa. Näin
myöhään syksyllä niitä harvoin enää näkyy. Mutta päivä oli ollut
aurinkoinen, ja mäkien etelärinteillä näkyi päivällä sekä toukkia että
kovakuoriaisia, joita ahmimassa kossu kai oli kulkenut. Aika vihaisesti
se taisteli henkensä puolesta, mutta viimeisen ateriansa se kuitenkin
oli tänään syönyt. Jäniksenliha onkin kuivanpuoleista, mutta nytpä
saatiin silavaa höysteeksi.
Kotiintullessamme kulin porrasta kosken yli. Mutta vieras kävi
mutkatien päästäksensä jäitse. Kun hän aamulla oli tehnyt samalla
tavalla, kysyin miks'ei hän käyttänyt parasta tietä. Hän kertoi silloin
että häntä oli penikka-ajoilta asti vaivannut omituinen veteen
hukkumisen pelko. Penikkana oli hän kerran kulkenut omistajansa pojan
kanssa porrasta joen yli. Oli tullut toinen poika vastaan, ja hän
joutui poikien väliin. Nuo viikarit olivat hänen vinkumisestaan
huolimatta viskanneet hänet jokeen muka uimaan. Hän oli kyllä pian
noussut vedenpinnalle takaisin. Mutta kun hän juuri oli rantaan
tulemaisillaan, oli vieras poika ollut siellä eikä laskenutkaan häntä
nousemaan rannalle. Hän oli silloin hädässään yrittänyt uida toiselle
rannalle, mutta kun joki oli leveä, ei hän jaksanutkaan kauemmaksi kuin
keskelle, johon paikkaan jäi avuttomana makaamaan. Hän olisi hukkunut,
ellei isäntä olisi sattunut tulemaan avuksi. Pojat olivat kyllä
molemmat saaneet hyvän selkäsaunan, kuten olivat ansainneetkin. Mutta
häneen oli sen tapauksen jälkeen jäänyt auttamaton veteen hukkumisen
kauhu, josta hän parhaimmallakaan tahdollaan ei voinut vapautua.
Tultuamme pesäämme takaisin tulin vieraalleni kertoneeksi tuon aamulla
ajetun jäniksen omituisista tempuista aukeamalla ja miten mielestäni
näytti ihan siltä kuin jänis olisi tahtonut takaa-ajajaansa ivata.
Minulla oli aina ollut se käsitys, että jänis juoksi henki hampaissa
kauhusta minua pakoon. Ja sentähden tuon jäniksen ilveilyä osoittavat
kujeet minusta tuntuivat varsin käsittämättömiltä. Uusi ystäväni opetti
minulle kuitenkin parempaa. Hänelle tuo ilveileminen ei suinkaan ollut
mitään uutta. Hän oli nuo samat temput nähnyt monta kertaa. Ja
hänestä ne olivat hyvinkin luonnollisia. Mikä hätä sen on ilvehtiä
takaa-ajajalleen, joka tietää voivansa juosta miltei puolta nopeammin
kuin hän ja muutamassa minuutissa jättää hänet kilometrejä jälkeensä.
Hän olikin vakuutettu siitä, että ainakin täysikasvuinen, vanha jänis
piti koko takaa-ajoa hauskana leikkinä vain. Jäniksenajo oli kuin
kilpa-ajomarkkinat, jossa parempi juoksija huvittelihe huonomman
rinnalla ja riemuitsi etevämmyydestään, kuten kilpailussa ainakin.
Mutta se oli suututtavaa, kun joku poropeukalo ampui niin kehnosti,
ettei jänis kuollutkaan paikalle, jolloin ampuja rupesi itse yrittämään
saalistaan kiinni. Jäniskoira sanoi aina semmoisessa tapauksessa
yhdellä ainoalla puremalla tappavansa jäniksen.
Sitä vastoin oli vieraani samaa mieltä minun kanssani siitä, että jos
jänis on kylläksi tyhmä menemään kiven alle ja koira ryömii hänen
jälkeensä, on kai jäniksenkin sydän nouseva kurkkuun, kun on kuolema
edessä. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljon kokemusta tässä asiassa, hän
kun tänään vasta ensi kertaa oli mennyt jäniksen jälkeen kiven alle.
Hän tavallisesti muuten tämmöisessä tapauksessa aina jäi haukkumaan
kiven eteen, kuten isäntänsä oli hänelle opettanut. Isäntä aina silloin
paikalle saavuttuansa kytki hänet vitjoihin, ja niin lähdettiin
etsimään toista kilpajuoksijaa. Kerran oli kuitenkin eräs vieras herra
rautakaristimella yrittänyt ottaa jänistä kiven alta samassa kun isäntä
sattui tulemaan paikalle. Siinä oli syntynyt kiista, sanoja ei seulottu
kummaltakaan puolelta, ja asia päättyi siten, että vieraan herran
täytyi poistua eikä häntä koskaan sen jälkeen laskettu isännän
metsästysmaille. -- Rupesin tuntemaan kunnioitusta uuden ystäväni
isäntää kohtaan. Hän näkyi olevan mies, joka kykeni viemään tahtonsa
perille.
Huomasin pian uuden ystäväni ajattelevaksi koiraksi. Ammattinsa osasi
hän oivallisesti, kuten seuraavien päivien yhteisillä ajoillamme hyvin
huomasin. Muistinsakin oli, kuten olen jo sanonut, erinomainen.
Korkeintaan parikymmentä askelta tarvitsi hänen seurata jäniksenjälkiä,
ennenkuin jo täysin varmasti tiesi, kumpaanko suuntaan jänis oli
juossut. Olen tavannut koiria, jotka täyttä kurkkua haukkuen ovat
ajaneet vastajälkiä monta sataa askelta. Keskinkertainen haisti ei
kykene lyhyellä matkalla erottamaan, kummalleko suunnalle jäniksien
haihtumaeritys tuntuu enenevän, kumpaanko suuntaan jänis siis on
juossut. Ja mitään muuta neuvoa saada tietoa jäniksen jälkien suunnasta
ei ole kuin tämä. Talvella, kun jälkien kuvat näkyvät lumessa, huomaa
tietysti silminkin, mihinpäin jänis on juossut. Vaikka ei koira tosin
talvellakaan paljon viitsi tästä välittää. Haisti se on meikäläisten
hienoin aisti. Ja sen tähden meidän onkin pakko tarkoin hoitaa tätä
kalleinta omaisuuttamme. Joka vain menee liian lämmintä ruokaa syömään
tai aivan suolaista tai väkevästi höystettyä, hän on pian koiraksi
kelvoton.
Kolme päivää yhdessä metsästettyämme oli meillä jo koko kasa jäniksiä
säästössä. Mutta nyt tunsimme illalla ilmanmuutoksen olevan tulossa.
Söimme muutamia vielä viheriöitä ruohonkorsia, ja onnistuimme myös
siten saamaan vatsalaukkumme tyhjentymään, jonka jälkeen tunsin itseni
suuresti keventyneeksi siitä omituisesta painostuksesta, jonka
ilmanmuutokset aina minussa aikaansaavat. Ja yöllä tuli lumituisku,
jota jatkui pari päivää. Ei kannattanut yrittääkään lähteä jänistämään.
Ensi lumen tultua makaavat jänikset usein monta vuorokautta
liikkumatta. Ehkä metsän ja niittyjen uusi muoto peloittaa heitä.
Kun kolmantena päivänä ilma illaksi kirkastui ja kaikkialla oli täysi
talvi, rupesi vieraani ikävöitsemään ihmisiä. Minusta oli tuommoinen
ikävä turhaa, mutta hän tahtoi ehdottomasti nyt poistua. Tietä kylään
hän ei tuntenut, enkä minä muutenkaan olisi laskenut häntä yksin
lähtemään, aivan outo kun oli paikkakunnalla. Sen verran ymmärrän toki
kohteliaan isännän tehtäviä.
Kun en voinut vierasystävääni aikeestaan luovuttaa, läksin siis illalla
opastamaan häntä tervahaudalle asti. Siitä vie poluntapainen kylään.
Lumen tultua ei ollut tosin kukaan täälläpäin kulkenut, mutta polkua
oli kuitenkin helppo seurata. Olisin seurannut mukaan kylään asti,
mutta en uskaltanut jättää jälkiäni tuoreeseen lumeen. Joku olisi ehkä
voinut urkkia olopaikastani selon.
Yö oli ihana. Täysikuu loisti täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla.
Istuuduimme hetkeksi vanhan tervahaudan reunalle ja lauloimme, vanhaa
hyvää tapaa noudattaen, kuun kunniaksi pitkäveteisen aarian. Tämmöinen
musiikki on minustakin jotain arvokasta, jopa tunnelmarikasta. Kun vain
ymmärtää soitantoaistin vaatimia määrä-pausseja tarkoin noudattaa,
kohottaa tämä musiikki mielestäni suuresti talvisen kuutamoyön
juhlallista äänettömyyttä. Mutta pianonrämpytys! Hyi kauheaa! Korkeat
äänethän vihlaisevat korvia, niin ettei voi olla huutamatta.
Kun olimme mielestäni laulaneet riittävästi, neuvoin vieraalleni
tarkoin tien Suursaloon ja kehoitin häntä hieromaan poika-Mikon
ystävyyttä. Hän voisi siinä tapauksessa hyvinkin viipyä talossa, kunnes
tulisi sopiva tilaisuus palata takaisin kotiinsa.
Hyvästeltyämme erosimme toisistamme, hän polulle Suursaloon päin, minä
halki metsän Harjuskoskelle vähän kaihomielisenä.
* * * * *
Rupesin taasen jatkamaan erakkoelämääni vanhassa pesässäni, rakkaaksi
käyneessä Harjuskosken ladossa. Jäniskoiran vierailu oli muutamiksi
päiviksi miellyttävällä tavalla keskeyttänyt yksinäisyyteni. Se oli
tuonut mukanansa tuulahduksen ulkomaailmasta. Minäkin miltei rupesin
tuntemaan jonkinlaatuista ihmisseuran kaipuuta.
Se asia erittäin rupesi minua vaivaamaan, etten tulisi ehkä ikinä
tilaisuuteen täyttämään isäntävainajan minulle uskomaa tehtävää.
Poika-Mikko siinä tapauksessa ei tulisi sukunsa vanhoja metsästysmaita
ikinä tuntemaan, ja Harjuskosken lato jäisi minun kuolemani
jälkeen ehkä ainaiseksi kylmille. Tämä ajatus kävi minulle niin
sietämättömäksi, että päätin ensi kesänä henkenikin kaupalla etsiä
tilaisuutta ilmoittautumaan poika-Mikolle ja, jos mitenkään kävisi
mahdolliseksi, täyttää isäntävainajan määräyksen. Ehkä kykenisi
poika-Mikko silloin jo suojaamaan henkeäni, ja ellei kykenisikään,
pääsisin kyllä kesänaikana huomaamatta hiipimään vanhaan turvapaikkaani
takaisin.
Tämän päätöksen tehtyäni tuli mieleni heti paljon keveämmäksi. Ruokaa
oli yllinkyllin moneksi päiväksi, pakkanen oli että paukkui metsässä,
ja minun mielestäni ei ilma pakkasesta parane. Lunta vain oli tullut
vähän liialta. Mutta ehkä ehtii taasen tulla vesisuoja, ennenkuin
ruokahuolet rupeavat uudestaan vaivaamaan. Kun vain kinokset ehtivät
mennä vähäisen kokoon, rupeaisi kai metsästys taasen käymään hyvin.
Vasten toivoani ei tullut pitkään aikaan suojaa, vaan lumi pysyi
löyhänä. Metsästys kävi vaikeaksi, ja ruokavarastoni supistui
supistumistaan. Välistä meni monta päivää, etten saanut mitään muuta
kuin muutamia hiiriä. Pysyin kuitenkin vanhassa päätöksessäni, että
vasta suurimman hädän kopistaessa ryhdyn isäntävainajan muona-arkkuun.
Tämä varasto ei ollut mielestäni minun, ja sen käyttäminen oli minusta
melkein varastelemista.
Vuoden pimeimpänä aikana kävi ruuanhankinta hyvin vaivalloiseksi, ja
rupesin pahoin laihtumaan.
Mutta silloin tapahtui jotakin.
Kuulin metsästä jonkun suuremman eläimen epävarmoin askelin lähestyvän.
Metsästä hoiperteli niitylle viimekesäinen hirvenvasikka ja pysähtyi
keskelle pihamaatani. Sen toinen etujalka oli polven kohdalta ammuttu
poikki ja se oli verenvuodosta ja väsymyksestä kovin heikko. Minuutin
jälkeen makasi se kuolleena niityllä. Olin tehnyt puhtaan laupeuden
työn lopettamalla eläimen tuskat, ja samalla olin kaikki ruokahuoleni
poistanut.
Tästälähin elelin herrain päiviä. Metsästin ainoastaan huvikseni.
Edessäni oli omalla pihamaalla aina valmiiksi katettu pöytä. Syöminen
ja nukkuminen olivat ainoina tehtävinäni, ja pian olin taasen lihava
kuin porsas.
Tätä mukavaa elämää jatkui kevättalveen asti, siihen aikaan, jolloin jo
päiväsydännä on seinänvierustalla lämmin ja suloinen maata, mutta
jolloin yöt ovat vielä katkeran kylmät.
Silloin tapahtui taasen jotakin.
Oli hyvin valoisa kuutamoyö. Makasin ladossa ihan oven suulla. Kuten
olen jo kertonut, eivät ladon ovenpelkat täyttäneet ovensuuta ylös
asti, vaan ylimpien pelkkäin sijassa oli saranoilla liikkuva salvalla
varustettu luukku. Tätä luukkua pidin kotosalla ollessani öisinkin
avoinna, joten minulla oli vapaa näköala yli pihamaan koskelle päin.
Heräsin äkisti siitä, että joku suurempi eläin varjosti kuun, joten
lato tuli melkein ihan pimeäksi. Iso susi oli pistänyt päänsä luukusta
latoon, innokkaasti vainuten. Suden pää oli ihan vieressäni, mutta kun
lato nyt oli melkein pimeä, ei se heti huomannut minua. Parempi
ennättää kuin tulla ennätetyksi, ajattelin minä käsittäen, että tässä
oli joka tapauksessa tuima tappelu syntymässä. Oven suulla ei ollut
paljon heiniä, joten makasin melkein ihan suden alla. Tämä asento, joka
olisi ollut erinomaisen epäedullinen, jos susi olisi minut heti
huomannut, tuli minulle pelastukseksi. Suden kurkku oli ylimmän
ovipelkan suojaama. Ainoa haavoittuvainen paikka oli näin ollen
alaleuka. Sivultapäin tehtynä on hyökkäys alaleukaan vaarallisempi
hyökkääjälle kuin hyökkäyksen esineelle. Mutta nyt, tehdessäni
hyökkäyksen suorastaan alhaaltapäin, kuulin selvästi rouskahduksesta,
että alempi leukaluu meni sudelta poikki. Susi riuhtaisi itsensä
samassa irti ja poistui.
Katsottuani luukusta ulos näin, että susi seisoi yskien ladon edessä ja
näytti kovin masentuneelta. Hyppäsin korkeammalta paikaltani suorastaan
sen niskaan ja onnistuin saamaan sen kumoon alleni. Mutta monta
hetkistä ei kestänyt, ennenkuin asento oli päinvastainen. Susi oli
hirvittävän suuri ja varmaankin minua monta vertaa väkevämpi. Jos sillä
olisi nyt ollut kitansa käyttökunnossa, ei olisi henkeni ollut minkään
arvoinen. Useampia kertoja se tavoitteli kurkkuani, mutta särkynyt
alaleuka ei tehnyt tehtäväänsä. Minä puolestani käytin tilaisuutta
suden tehdessä varomattoman liikkeen ja sain sen kurkun lujasti
hampaitteni väliin. En ole ennenkään pitänyt tapanani laskea hyvästä
otteesta irti ja vaikka lensin niinkuin mikäkin karvakinnas suden
koettaessa riuhtaista itseänsä minusta irti, en hellittänyt iskuani,
ennenkuin vastustajani kuukertui kumoon ja suusta virtaava veri todisti
voiton olevan minun.
Seisoin vielä kuolevan viholliseni vieressä, kun huomasin kosken
toisella rannalla koko joukon toisia. Niitä oli enemmän kuin kolme,
paljon enemmän kuin kolme, kukaties viisi, kuusi kappaletta. Hyppäsin
nopeasti latoon ja paiskasin luukun kiinni jälkeeni. Salvan ehdin töin
tuskin saada luukun eteen, ennenkuin jo koko lauma oli täydessä
tappelussa ladon edustalla. Tappelun esine, kuollut kaverinsa, oli pian
kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa.
Tuskin oli tuo toimi täytetty, ennenkuin susien huomio kääntyi minuun.
He nousivat toinen toisensa jälkeen ladon seiniä vasten ja koettivat
jostakin raosta kurkistaa latoon. Toiset purivat vihassaan ladon
ovipelkkoja, että pirstaleet irtaantuivat. Että minulla jo oli henki
hampaissa, ei sovi kieltää. Kaikki minussa kalisi pelosta, yksin
sääriluutkin.
Mutta nyt huomasi joku heistä pihamaalla olevan hirvenvasikan. Se oli
jotenkin paksun lumen peitossa, minkätähden sudet eivät sitä olleet
ennen äkänneet. Runsaampi puoli sen lihoista oli jo minun vatsassani,
kaikeksi onneksi. Nyt alkoi ilettävä ahmiminen. Sudet vuorotellen
söivät, vuorotellen tappelivat lihapaloista.
Kun sudet olivat syöneet kyllikseen, päättyi myös heidän välinen
kinastelunsa. He istuutuivat kaikki yhteen joukkoon ulvomaan.
Hirvittävä ruokavirsi! Se vihiäsi sydänjuuria ja karmi selkäpiitä.
Jospa minulla olisi nyt ollut isäntävainajan pyssy! -- -- Niin, ja
jospa olisin osannut sitä käyttää! Mutta siitä ei kannata puhua.
Isäntävainaja oli kyllä oikeassa sanoessaan, että "jollei ja ellei"
ovat mahtavia herroja ja ellei "jos" olisi joutunut väliin, olisi
ämmäkin purrut karhua.
Sudet eivät kahteen vuorokauteen tulleet uudistamaan ateriaansa.
Voimakkaasta sudenhajusta ymmärsin kuitenkin, etteivät ne olleet kauas
poistuneet. En uskaltanut mennä päivälläkään turvapaikastani ulos.
Kolmantena yönä uudistui edellinen näytäntö lauluineen kaikkineen, ja
sitä seuraavana yönä kävivät sudet vielä rääpiäisilläkin. Eivät
jättäneet vähintäkään luunnikamaa minun omistamastani haaskasta
omistajalle itselleen, nuo hävyttömät rosvoilijat. Nälkäkin rupesi jo
vähitellen vatsaani kopristamaan. Mutta muistaen vanhan sanan "miehelle
päiväksi, koiralle viikoksi" päätin odottaa vielä monta päivää,
ennenkuin toisen omaisuuteen ryhtyisin.
Pari päivää sain vielä olla rauhassa. Mutta silloin sudet palasivat
ladolle, ja nälissään kun taasen näyttivät olevan, ryhtyivät täydellä
todella minua ahdistelemaan. Yrittivät ensin päästä katolle, joka kai
olisi ollut helposti kyllä särjettävissä. Joka hypähdyksellä saivat ne
etukäpälät katonrajalle, mutta eivät onnistuneet vetämään itseänsä
katolle, vaan luisuivat takaisin vihaisesti muristen. Takakäpäläin
kynnet pinnistelivät seinänrakoihin, mutta katto ulottui liian paljon
seinästä ulos, joten ne eivät päässeet siitä paikasta ohitse.
Nyt ryhtyivät ne oviluukun kimppuun. Tiesin hyvin, ettei tämä kestäisi
pitkällistä rynnäkköä. Siinä oli laho paikka juuri toisen saranan
kohdalla, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin sudet olivat jo keksineet,
että puu oli tästä paikasta haurasta, ja nakersivat heikkoa paikkaa
suurella ahkeruudella. Pian olivat ne tehneet pienen reiän ja yksi
niistä pisti siitä kuononsa, kai vetääksensä nenäänsä sille mieluista
riistanhajua. Tätä sen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun se vetäisi
kuononsa takaisin, jäivät huulet ja suurempi osa kuononpäästä latoon.
Tunsin selvästi, miten hampaani kalisivat suden hampaita vasten tässä
toimituksessa.
Hirvittävästi ulisten poistui susi metsään. En ole sitä sen jälkeen
enää nähnyt.
Toiset sudet lakkasivat hetkeksi nakertamasta. Pian jatkoivat ne
kuitenkin turmiollista tointaan noudattaen suurempaa varovaisuutta.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Jos sudet saivat saranan
irtaantumaan, syöksyisi luukku paikaltaan, ja samassa olisi minulla
koko nälkävuosi niskassani. Tuossa tuokiossa pitäisivät sudet
tappelumarkkinat nahkani viimeisistä siekaleista.
Ettei näin hullusti kuitenkaan käynyt, voit arvata siitä, että vielä
elän ja voin sinulle tämän tapahtuman kertoa.
Hätä keinon keksii, oli isäntävainajalla tapana sanoa. Nytkin hätä
muistutti minulle, että ladossa oli yksi lattiapalkeista poikki ja että
siitä reiästä voisin ryömiä ladon alle. -- Eräänä syksynä oli näet
kettu, jota ahdistin, päässyt hiipimään ladon alustaan. Isäntä silloin
tukki kivillä visusti kiinni reiän, josta kettu oli mennyt ladon alle,
ja hakkasi lattiapalkin poikki. Minä ryömin siten syntyneestä aukosta
ladon alle ja toin ketun pois.
Kiireesti rapsin siis heinät sivulle ja ryömin lattian alle. Melkein
samassa romahti oviluukku latoon ja koko susilauma sen mukana. Ensi
hämmästyksessään ne eivät ymmärtäneet mihin heidän saaliinsa oli
joutunut ja olivat jo ruveta tappeluun keskenään. Mutta silloin ne
huomasivat isäntävainajan koivupölkyssä olevan jotain syötävää ja
ryntäsivät sen kimppuun. Rumaksi ne sitä purivat, mutta kun ne eivät
ymmärtäneet miten se oli avattava, eivät ne siitä mitään hyötyneet. Ne
syöksyivät nyt kaikki ladosta ulos ja yrittivät ulkoapäin päästä
ladonalustaan. Mutta maa oli kovassa roudassa: sitä tietä oli ihan
turha yrittääkään, sen tiesin hyvin.
Kauaa ne eivät siinä rapsineetkaan, ennenkuin taasen koko lauma oli
ladossa. Pian löysivät ne reiän, joka vei alustaan. Yksi niistä, joka
ei ollut kaverinsa kohtalosta viisastunut, yritti kohta ryömiä tästä
alustaan. Mutta tässä minulla oli erinomainen puolustusasento.
Hyökkäsin paikalla tulijan kurkkuun.
Se yritti heti vetäytyä latoon takaisin, mutta kun kaikki sudet
yhtaikaa pyrkivät reiästä alas, puristui se paikalleen niin lujasti
kiinni, ettei päässyt liikkumaan sinne eikä tänne. Sitä paitsi oli
reikä liian pieni sen päästä alustaan. Minä tietysti en hellittänyt
otettani, ennenkuin luulin vihollisen kuolleeksi, jolloin toverit heti
vetivät sen reiästä ladon edustalle. Samassa susi kuitenkin virkosi
henkiin uudelleen ja ryhtyi heti tappelemaan henkensä puolesta. Se oli
kuitenkin puremastani jo niin paljon heikontunut, että puolustuksensa
tuli lyhyeksi, ja pian oli sekin toveriensa vatsassa.
Lyhyessä ajassa olin siis onnistunut surmaamaan kaksi hukkaa ja
kolmannelle saattamaan melkoisen vahingon. Olen ennen ollut alkusyynä
kahden suden kuolemaan, mutta niitä en itse tappanut. Kerron kuitenkin
tässä yhteydessä niittenkin kuolemasta.
Suursalon porstuanovi on, kuten monen muunkin vanhanaikuisen talon,
kaksiosainen, ylempi ja alempi. Alempi suljettiin, paikkakunnan vanhan
tavan mukaan, talvisin öiksi, mutta yläosa jätettiin minun tähteni
auki. Eräänä talvi-iltana maatessani tapani mukaan keskellä pihaa
törmäsi kaksi sutta kimppuuni. Pakenin avonaisen yläoven kautta
porstuaan, missä syntyi tuima tappelu. Nuori isäntä avasi tuvan oven ja
kun hän huomasi, keitä rauhanhäiritsijät olivat, läjähdytti hän heti
porstuan yläoven lukkoon. Minä pakenin tupaan, ja kun takassa paloi
vielä valkea, eivät sudet uskaltaneet seurata. Isäntä sieppasi
kirveshäkistä kirveen, ja toinen susi, joka koetti kätkeytyä vesiammeen
taakse, sai heti surmansa. Toinen, joka näki miten kaverin kävi,
kiipesi tikapuita myöten ullakolle. Vanha isäntä panosti jo pyssyä. Hän
näet ei koskaan sallinut pitää panostettua pyssyä asuinhuoneessa, vaan
sanoi, että semmoisesta pitäisi sakottaa. Emäntä oli sytyttänyt lyhdyn,
ja saatuaan pyssyn panostetuksi meni vanha isäntä ullakolle, jossa
hukka oli löytänyt piilopaikan taikinakaukalosta. Pyssy paukahti, ja
toinenkin susi sai palkkansa hävyttömyydestään tunkeutua ihmisten
asuntoihin. Vanha isäntä oli ennenkin tappanut joitakuita susia, mutta
tämä oli kyllä ensimmäinen taikinakaukalosta ammuttu. --
Nykyisessä tilassani minulla tosin ei ollut ketään liittolaista, mutta
pakopaikkani olikin paljon turvallisempi kuin puoliavonainen porstua.
Viholliseni yrittivät vielä useasta paikasta rapsimalla päästä ladon
alle ja kävivät muutaman kerran ladossakin, mutta lattiassa olevaa
reikää näyttivät kammoksuvan. Heitä oli nyt vain kolme jälellä ja
seuraavana aamuna ei niitäkään enää näkynyt.
Viivyin vielä ladon alustassa pari päivää, mutta kun kaikki yhä oli
hiljaista, tulin vihdoin nälän ja janon ahdistamana esille. Onneksi oli
minulla kosken toisella puolella muutamia kätköjä, ja jo seuraavana
päivänä, jolloin oli suoja, sain harjuksen. Kova aika oli minulla
kuitenkin edessäni, sillä nuo peijoonit eivät olleet ainoastaan syöneet
hirvenvasikkaani suuhunsa, vaan olivat hävittäneet jäniksetkin
läheisyydestä melkein sukupuuttoon. Minun oli pakko kulkea tästälähin
laajemmalti metsästämässä. Enkä myöskään uskaltanut nukkua enää
avonaisessa ladossa, vaan rapsin itselleni vähäisen heiniä
ladonalustaan, missä nyt koko kevättalven vietin yöni.
Vaan tulipa taasen kerran herttainen kesä ja kesän kanssa ruokaa
kaikkialle yllinkyllin. En voinut kuitenkaan täysin määrin nauttia
vapaasta elämästäni. Sillä isäntävainajan antama, vielä täyttämätön
tehtävä rupesi yhä enemmän minua painostamaan. Päätin tänä kesänä
tavalla tai toisella päästä poika-Mikon puheille.
Itselliskoirana olemiseni olikin lähempänä loppuansa kuin luulinkaan.
Ihan niityn ja metsän rajalla on tavattoman vesirikas lähde, jonka
pohjahiekkaa pulppuava vesi aina pitää liikkeellä. Ojantapainen puro,
joka ei talvellakaan koskaan jäädy, vie lähteen veden suoraan
Harjuskoskeen.
Heräsin eräänä yönä ynisevästä äänestä, joka kuului tulevan purosta
päin. Hyppäsin sinne katsomaan. Puroon oli joutunut mulli, kahden
vuoden vanha kalppi, jonka heti tunsin olevan Suursalon karjaa. Koko
Suursalon karja on mustanjuurikasta ja suurempaa kuin toisten
pitäjäläisten, helposti tunnettavaa siis. Siinä kohden, johon mulli oli
tarttunut, on maan kamara kasvanut kummaltakin rannalta siten, että se
miltei peittää koko puron. Elukka oli auttamattomasti kiinni, mutta
syvemmälle ei se myöskään päässyt vajoamaan.
Kaikki talonkoiranvaistoni heräsivät heti. Mahdotonta oli jättää
elukkaa tuohon tilaan kurjasti kuolemaan. Minun täytyy heti saattaa
sanoma tapaturmasta taloon, vaikka se tapahtuisikin henkeni kaupalla.
Kauaa en ajatellut, ennenkuin olin jo täyttä laukkaa juoksemassa
kotitalolle, joka ei päivääkään ollut muististani kadonnut, vaikka oli
niin pitkä aika siitä, kun silmäni olivat sen nähneet. Tervahaudalle
pysähdyin latkiakseni hiukan vettä purosta.
Juotuani menin ilman aikojani hökkeliin katsomaan. Lavalla nukkuivat
isä Mikko ja poika-Mikko rauhallisesti vierekkäin. Herättääkseni heidät
haukahdin yhden ainoan kerran. En ikinä unohda sitä kauhistunutta
silmäystä, jonka isäntä minuun loi. Luuli kai ensi näkemällä minut
kummitukseksi, joka oli tullut häntä vaivaamaan julmasta
hirttämismääräyksestä. Mutta kun rupesin vetämään häntä takista
nousemaan ja tulemaan mukaani, muisti hän ehkä tapahtuman kirkkotiellä,
koska heti herätti poika-Mikon, ja puolijuoksua rupesivat molemmat
seuraamaan minua. Ymmärsin heti, että miehet olivat mullikkaa
etsimässä, koska isäntä kantoi olallaan isonpuolista köysikiemuraa ja
Mikon kontista pisti kirveenvarsi esiin. Joudutin matkaa minkä ikinä
miehet jaksoivat seurata, eikä aurinko ollutkaan vielä kovinkaan
korkealla saapuessamme Harjuskoskelle. Tiellä isäntä katseli minua
oudosti monta kertaa, mutta ei puhunut mitään.
Tultuamme perille rupesi isäntä heti tutkimaan, miten saada mullikka
ojasta. Maan kamara oli tässä niin kovaa, ettei voinut, kuten suossa
tehdään, käsin kaivaa köysille tilaa eläimen rinnan ja vatsan alle.
Isäntä raappi neuvottomana korvallistaan. Huomasin heti, että tässä on
lapio tarpeen. Vedin siis poika-Mikkoa takista latoon ja näytin hänelle
heinien alla olevan isäntävainajan lapioranin. Isäntä seisoi selin
latoon eikä ollut sitä vielä huomannut. Ja kun Mikko toi lapion, katseli
isäntä vielä kerta kauhistuneena minuun päin. Minusta tuntui ikäänkuin
hän olisi epäillyt minun täällä omin päin harjoittavan maanviljelystä.
Mutta jos isäntä tämmöistä ajatteli, ei hän ainakaan ehtinyt ruveta
asiasta puhumaan, sillä hänen oli pakko niin pian kuin mahdollista
yrittää eläintä ojasta, ennenkuin sen voimat aivan loppuivat. Isä ja
poika kaivoivat vuorotellen maata pois, saadakseen eläinraukan paremmin
kyljelleen. Muulla tapaa sitä ei voinut saada nostetuksi ojasta. Hiki
valui miesten otsalta, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin maahan oli
kaivettu parahiksi loiva kolo. Mulli, joka huomasi tilansa yhä
paranevan, oli ihan hiljaa, läähättäen vain uupumuksesta.
Nyt laitettiin köydet eläimen alle ja pian se oli vedetty nurmelle,
jossa se makasi hiljaa, näyttäen puolikuolleelta. Miehet hieroivat
ahkerasti sen säärilihaksia; hetken perästä rupesivat nivelet
vertymään, ja yhtäkkiä nousi mulli seisomaan jaloilleen niin
äkkiarvaamatta, että miehet olivat kaatua kumoon. Isäntä talutteli nyt
eläintä edestakaisin niityllä. Ensin se näytti kulkevan puujaloilla,
mutta hetken perästä tuntuivat nivelet pehmenevän ja kulku kävi jo
aivan hyvin.
Tällä välin näytin minä Mikolle asumukseni aarteineen. Näytin hänelle
miten isäntävainajan ruoka-arkku oli avattava ja kuinka kaikki oli
vielä täyskelvollisessa kunnossa. Mikko ymmärsi, etten ollut
palastakaan ruuasta maistellut ja taputteli hyväilevästi päätäni.
Kotimatkalle seurasin miehiä tervahaudalle asti, missä mullikka oli jo
niin terve, että yritti puskea minua, henkensä pelastajaa. Tervahautaa
edemmäksi kieltäydyin kuitenkin jyrkästi lähtemästä kaikista
houkutuksista huolimatta, kun en uskaltanut vielä isäntään luottaa.
Palasin takaisin latooni. Mutta mieleni asui apeana. Turvapaikkani ei
ollut enää kaikilta salattu. Itse olin tuntoni houkuttelemana sen
ilmaissut sille, joka ehkä vielä hautoi murha-ajatuksia minua vastaan.
Missään en voinut enää tuntea itseäni täysin turvalliseksi.
Kolme päivää tämän tapahtuman jälkeen astui poika-Mikko latoon.
Hartioita painoi isäntävainajan iso kontti, ja kädessään oli hänellä
pitkä pihlajainen vapa, uistinvapa, kuten heti älysin. Mieleni
riemastui, sillä ymmärsin, että sama elämä, jota isäntävainajan aikana
vietimme, oli uudistuva. Saisin vihdoinkin täyttää isäntävainajan
käskyn. Lähdin heti uudelle isännälleni -- ilman mitään erityistä
vaalipuhetta rupesin tästä päivästä pitämään poika-Mikkoa isäntänäni --
näyttämään perunamaata, joka olikin ihan edessämme, sekä veneen
kätköpaikkaa. Keittoperunat käytettiin nyt siemenperunoiksi, ja pari
penkkiä laitettiin hyvään kuntoon. Pulveria ei ollut, mutta Mikko
poltti paljon oksia ja risuja ja kaivoi tuhan maahan. Riittävästi
saatiin syksyllä perunoita. Nauriin siemeniä ei myöskään ollut, mutta
nauriitten sijaan istutimme herneitä, jotka syksyllä keitettyinä olivat
mielestäni paljon paremmat kuin nauriit. En voi pitää keitetyistä
nauriista. Ne ovat kyllä makeita, mutta niitten haju on minusta äitelä.
Mutta Mikko, joka söi ne raa'alta, valitteli kovin siemenen puutetta.
Nyt seurasi monta herttaista päivää. Kuljimme monet rakkaat paikat,
jotka kaikki olivat isännälleni uudet. Pistäydyimme tällä kertaa
myöskin purolle, josta isäntävainajan kanssa saimme niin runsaan
kalansaaliin. Nytkin oli purossa paljon kaloja, mutta kun meillä ei
ollut tällä kertaa verkkoa, ennustin ettemme saa evääkään. Ennustukseni
joutui kuitenkin häpeään. Sillä Mikko teki tuoreista pajunvesoista
merran, joka seuraavana aamuna oli täynnä kaloja.
Yhä enemmän rupesi minua houkuttelemaan ajatus heittää itselliskoiran
elämä kokonaan ja palata takaisin vanhaan kotitaloon. Kovin tulin
sentähden iloiseksi, kun uusi isäntäni kertoi, että maantie-Jaska oli
muuttanut pois talosta ja että talonisäntä oli lähettänyt minulle
semmoiset terveiset, että vaikka eläisin niin vanhaksi, etten jaksaisi
paikaltani liikkua, saisin elättikoirana talosta vapaan elatuksen, kun
vain palaisin kotiin takaisin. Kelpasipa tämmöisillä ehdoilla palata.
Seurasin siis Mikkoa kotiin, ja kaikki talonväki on ollut minulle
erinomaisen ystävällistä. Hirttämisestä ei ole kukaan puhunut.
Isäntäkin salli minun panna etukäpäläni hänen olkapäilleen, ja olin
juuri kiitollisuudesta nuolemaisillani hänen kasvojaan, kun hän silloin
nauraen työnsi minut lattialle takaisin. Mikon on hän luvannut joka
syksy olla pari kuukautta omanansa. Viime vuosi oli erityisen hyvä
"käpyvuosi", joten metsässä ensi syksynä varmaankin vilisee oravia.
Silloin alkaa taasen herttainen aika. En voi olla huuliani nuolematta
syksyä ajatellessani.
Oloni on taasen vanhaa, minulle niin rakkaaksi käynyttä talonkoiran
elämää. Olen uudelleen tottunut vanhoihin tapoihin. En kuitenkaan ihan
kaikkiin. Kirkossakäynnistäni on minun ollut pakko luopua, sillä vanha,
hyväntahtoinen rovastimme, joka arvokasta käytöstäni kirkossa kiitteli,
on kuollut. Ja nykyinen nuori kirkkoherramme on ankara. Hän on
minua ja muita kirkollismielisiä koiria varten julistanut kovan
kirkonkäyntikiellon. Hänellä kuuluu olevan hyvät saarnalahjat, vaikka
hän on koirille kova.
Mutta syksyllä, ensi syksynä! Silloin makaan päivää paistattamassa
Harjuskosken ladon edustalla. Aret metsästetään aamusta iltaan. Ja
sunnuntaisin nautitaan suloista lepoa omalla, ihanalla niityllä
Harjuskosken rannalla.
Tänä aamuna lähti kaikki talonväki kirkolle. Minä yksin olin pakotettu
jäämään talonvartijaksi kotiin. Makaan täällä ikävissäni päivää
paistattamassa keskellä Suursalon pihamaata.