Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän".
Nyt tuli kauniita kesäpäiviä, ja mummu koetti niin paljon kuin
mahdollista hankkia Stinelille tuon tuostakin jonkun vapaahetken; mutta
kodissa karttui työtä yhä enemmän. Riko seisoi pitkät ajat kotinsa
kynnyksellä ja katseli vastapäistä ovea, odotellen, että Stineli pian
tulisi.
Syyskuussa, kun ihmiset usein istuivat asuntojensa edustalla iloiten
viimeisistä lämpimistä illoista, istui opettajakin joskus oman ovensa
luona; mutta hän näytti laihtuneelta, ja henkeä ahdisti yhä enemmän.
Eräänä aamuna, kun hän aikoi nousta vuoteeltaan, eivät voimat
riittäneetkään, ja hän vaipui takaisin päänalukselleen. Siinä hän sitte
makasi aivan hiljaa ja alkoi ajatella miten kävisi, kun hänen täytyi
kuolla. Hänellä ei ollut lapsia, ja hänen vaimonsa oli aikoja sitten
kuollut; taloutta hoiti vain vanha palvelija. Pääasiallisesti hän
tuumaili, mihin hänen tavaransa joutuisivat, kun häntä ei enää olisi,
ja kun hän tuli katsoneeksi viuluaan, joka riippui seinällä aivan
vastapäätä, sanoi hän itsekseen: "Tuokin minun täytyy jättää." Ja hänen
mieleensä muistui se päivä, jolloin Riko oli seisonut hänen edessään
viulua soittamassa, ja hän olisi paljon kernaammin suonut viulunsa
pojalle kuin eräälle kaukaiselle sukulaiselle, joka ei lainkaan osannut
soittaa. Sitte hän ajatteli, että ehkäpä Riko voisi ostaa viulun, jos
se olisi saatavissa huokealla hinnalla; ehkä isä sittekin oli jättänyt
pojalle hiukan peruja. Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että jos
hänen kerran on luovuttava viulusta, ei hänellä rahoistakaan enää ole
hyötyä. Mutta voiko hän noin vaan ilmaiseksi lahjoittaa pois
soittokoneen, joka oli hänelle maksanut kaksitoista hohtavaa
hopearahaa? Näin hän yhä tarkemmin tuumaili, miten tässä olisi
meneteltävä; kuinka mahdotonta hänen oli ihan ilmaiseksi antaa pois
viulunsa ja kuinka siitä toki olisi jotakin saatava. Mutta lopulta
selvisi aina, että mihin ei voinut viedä viulua mukanaan, sinne ei
voinut viedä muutakaan tavaraa, vaan kaikki oli jätettävä tänne.
Sillä välin oli kuume noussut nousemistaan ja kaiken iltaa ja koko yön
vaivasivat kaikellaiset ajatukset häntä ja mieleen muistui vanhoja
asioita, jotka hän jo aikoja sitten oli unohtanut, ja ne ahdistivat
häntä niin, että hän aamulla oli lopen väsynyt ja hautoi vain yhtä
ajatusta: hän tahtoi kernaasti tehdä jotain hyvää; heti paikalla hän
tahtoi tehdä jonkun hyvän työn.
Hän koputti sauvallansa seinään, kunnes vanha palvelija astui
huoneeseen, ja tämän hän lähetti mummun luo pyytämään vanhusta tulemaan
koululle; mutta hänen oli tultava heti.
Pian mummu saapuikin sairaan luo; mutta ennenkuin hän ennätti
kuulustella tämän vointia, sanoi opettaja: "Olkaa hyvä ja ottakaa tuo
viulu seinältä ja viekää se pienelle orpopojalle; minä lahjoitan sen
hänelle; hänen on vain hoidettava sitä hyvin."
Mummu oli hyvin ihmeissään ja tuon tuostakin hän huudahti: "Mitähän nyt
Riko tekee? Mitähän Riko sanoo?"
Sitte mummu huomasi, että opettaja näytti hiukan levottomalta,
ikäänkuin asialla olisi ollut kiire. Sentähden mummu heti heitti
hyvästi ja riensi lahja kainalossa kedon poikki niin kiireesti kuin
pääsi. Hän tuskin itse malttoi odottaa hetkeä, jolloin Riko saisi
tietää onnestaan.
Tuolla Riko seisoikin ovensa edustalla; mummu viittasi häntä luokseen,
ja hän juoksi vanhusta vastaan.
"Katsopas, Riko", sanoi mummu ja näytti hänelle viulua, "tämän lähettää
opettaja sinulle lahjaksi; se on nyt sinun".
Riko seisoi kuin unta nähden, mutta totta se sittekin oli; mummu
todella ojensi hänelle viulua.
"Ota se, Riko, se on nyt sinun", sanoi mummu taas.
Vapisten ilosta ja liikutuksesta tarttui Riko viuluunsa, laski sen
käsivarrelleen ja katsoi siihen yhtä mittaa ikäänkuin peljäten, että se
vielä voisi hävitä häneltä, jos hän vain hiukan liikahtaisi.
"Sinun on myöskin hoidettava sitä hyvin", täydensi mummu saamaansa
tehtävää; mutta hänen täytyi samalla nauraa, niin turhalta tuntui
hänestä tämä varoitus. "Ja, Riko, muista myöskin opettajaa äläkä
milloinkaan unohda mitä hän on tehnyt sinulle; hän on nyt hyvin
sairas."
Nyt mummu meni tupaansa, ja Riko riensi aarteineen ullakkokamariinsa,
missä hän aina sai olla yksin.
Sinne hän istuutui ja soitti soittamistaan ja unohti tykkänään syömisen
ja juomisen ja ajan kulun. Vasta kun alkoi hämärtää, nousi hän ja meni
portaita alas. Täti tuli kyökistä ja sanoi: "Huomenna saat syödäksesi,
tänään olet käyttäytynyt niin, ettet saa mitään ruokaa."
Rikon ei ollut vähintäkään nälkä, vaikkei hän ollut syönyt sittekuin
aamulla aikaisin. Ei hän nytkään olisi muistanut ruokaa ja meni
sentähden varsin iloisena naapuriin, missä pujahti kyökkiin; hän etsi
nyt mummua. Stineli seisoi uunin vieressä tulta sytyttämässä. Kun hän
näki Rikon, alkoi hän heti riemusta huutaa, sillä siitä saakka kun
mummu oli kertonut mitä oli tapahtunut, oli lattia kaiken päivää
polttanut hänen jalkojaan; hän olisi halunnut ulos ilmaisemaan iloaan
Rikolle; mutta hän ei voinut päästä pois silmänräpäykseksikään. Nyt hän
oli aivan kuin suunniltaan ja huusi yhtä mittaa: "Nyt se on sinun! Nyt
se on sinun!"
Melun kuultuaan tuli mummu tuvasta, ja Riko meni heti hänen tykönsä ja
sanoi: "Mummu, voinko mennä kiittämään opettajaa, kun hän on niin
sairas?"
Mummu mietti hetkisen, sillä opettaja oli jo aamulla näyttänyt kovin
sairaalta; sitte sanoi hän: "Odota hiukan, Riko, minä tulen mukaasi",
ja meni panemaan yllensä puhtaan esiliinan. Sitte he yhdessä läksivät
koulutalolle. Mummu meni ensin opettajan huoneeseen, sitte Riko tuli
hiljaa jäljestä, viulu kädessä; sillä siitä saakka kun hän sen sai, ei
hän silmänräpäykseksikään ollut laskenut sitä luotaan.
Opettaja makasi hyvin heikkona; Riko astui vuoteen viereen ja katsoi
viuluaan; hän ei saanut sanaa suustansa, mutta hänen silmänsä loistivat
niin, että opettaja varmaankin ymmärsi hänet. Hän katsoi iloisesti
poikaa ja nyykäytti päätään. Sitte hän viittasi mummua luokseen. Riko
astui syrjään ja opettaja sanoi heikolla äänellä: "Mummu, minulle olisi
mieleistä, jos rukoilisitte 'Isä meidän'; minua niin peloittaa."
Samassa kuuluikin rukouskellon soitto. Riko pani heti kätensä ristiin,
samoin teki mummukin ja rukoili "Isä meidän". Sitte oli huoneessa ihan
hiljaista. Mummu kumartui hiukan ja painoi vanhan naapurinsa silmät
umpeen; sillä hän oli kuollut. Sitte hän tarttui Rikon käteen ja läksi
hiljaa hänen mukanaan huoneesta.