Odysseus heitti nyt rääsyt yltään ja asettui ovelle huudahtaen:
"Kas niin, nyt päättyivät kilpailut, mutta sen sijaan alkavat toiset
leikit!"
Ja kohottaen jousensa hän ampui maljaansa kohottavaa Antinouta, niin
että nuoli tunkeutui niskasta ulos ja Antinous kaatui, veren virtanaan
valuessa, kuoliaana maahan. Silloin nousi salissa kova melu. Kosijat
silmäilivät seinille aseita etsien, mutta ei ainoatakaan näkynyt.
"Olet murhannut Itakan jaloimman miehen ja siitä koituu sinulle kosto",
he huusivat.
Mutta Odysseus virkkoi, luoden heihin katkeran katseen:
"Mielettömät, ette luulleet minun Troiasta koskaan palaavan, siksi
olette täällä julkeasti elelleet ja kosineet puolisoani, vaikka minäkin
olen vielä elossa. Te ette ole pelänneet jumalain enemmän kuin
ihmistenkään kostoa, mutta nyt se jo leijailee päittenne päällä."
Kauhun vallassa kosijat koettivat keksiä jotakin pelastuskeinoa, kunnes
Eurymakos vihdoin alkoi:
"Sanoit oikein, Odysseus, Itakan kuningas, paljon pahaa on näissä
saleissa harjoitettu. Mutta katso, tuossa makaa kaiken pahan alku ja
juuri, Antinous, joka kaiken suunnitteli. Mutta hän on jo saanut
koston, ole armelias ja säästä meitä, sinun kansaasi olemme ja sinulle
monin kerroin maksamme, mitä täällä on tuhlattu."
Mutta synkkänä Odysseus vastasi:
"Ei riitä se, Eurymakos. Vaikka kaiken omaisuutenne toisitte ja vielä
enemmänkin, ette sillä ole tekemäänne pahaa korvanneet. Nyt teille
asetan rehellisen taistelun tai paon, jos pakoon pääsette. Mutta se
tuskin onnistuu ainoallekaan."
Vavisten seisoivat kaikki.
"Ystävät, ei hän ketään säästä kerran jouseen tartuttuaan. Vetäkäämme
miekkamme ja rynnätkäämme kaikki hänen kimppuunsa. Kun hänet saamme
oven suusta syrjään, riennämme heti apua hakemaan", lausui Eurymakos,
juosten miekka ojossa Odysseuta kohti. Mutta samalla lensi surman nuoli
Odysseun kädestä ja Eurymakoskin kaatui kuoliaana maahan. Nuori
Amfinomos riensi miekka paljastettuna ovea kohti, mutta hänet kaasi
Telemakon keihäs. Telemakos ehdotti nyt isälleen, että hän hakisi
heille sekä molemmille uskollisille paimenille kypärin ja kilven sekä
keihäät.
"Riennä, mutta palaa nopeasti, ennenkuin nuoleni loppuvat, silloin jään
yksin aseetonna heitä vastaan", kehoitti Odysseus, ja heti kiirehti
Telemakos asekammioon valiten sieltä neljä parasta kypäriä ja kilpeä,
samoin myös kahdeksan oivaa keihästä.
Odysseus ampui sillä aikaa kosijan toisensa jälkeen. Ei yksikään nuoli
lentänyt harhaan. Mutta nuolien loputtua hän painoi päähänsä
töyhtöpäisen kypärin ja tarttui keihäisiin. Aivan hänen lähellään oli
seinässä ovi, joka johti ulos. Tähän Odysseus asetti Eumaion. Joku
kosijoista ehdotti sitä tietä käytettäväksi, mutta Melanteus arveli
sitä turhaksi. Sen sijaan hän lupasi tuoda heille aseita yliskamarista,
jonne hän arveli ne viedyiksi. Hetken kuluttua huomasikin Odysseus
kahdellatoista kosijalla hyvät varustukset. Silloin Odysseus alkoi
epäillä taistelun päättymistä ja hän virkkoi Telemakolle:
"Poikani, katso, mistä nuo aseita saavat? Onko joku neitosista heidän
apunaan, vai Melanteusko heitä auttaa."
"Oi, isä, minussa on vika. Unohdin ovet auki. Mutta riennä, Eumaios ja
katso, ken heille apuna toimii", lausui Telemakos.
Samassa Eumaios huomasi Melanteun pujahtavan ovesta.
"Katso, suuri Odysseus, tuolla meni tuo petollinen mies. Mitä teen
hänelle, jos hänet voitan? Surmaanko, vai tuonko luoksesi?"
Odysseus virkkoi:
"Kätensä ja jalkansa sitokaa ja hänet korkealle kattoon ripustakaa.
Siellä hän saa kärsiä tuskallisen kuoleman."
Molemmat paimenet riensivät yliskamariin ja, aivan oikein, siellä
Melanteus oli perimmässä nurkassa aseita kokoamassa ja palasi juuri
sieltä kilpiä ja keihäitä käsissään. Paimenet hyökkäsivät silloin hänen
kimppuunsa, sitoivat kädet ja jalat lujasti ja hinasivat hänet
kattoparrujen tasalle.
"Kas, siellä sinun kelpaa pehmeillä untuvilla levätä. Kunhan et vaan
nukkuisi liian kauan, vaan heräisit huomisaamuna ajoissa ajamaan vuohia
kosijoille", pilkkaili Eumaios, kiiruhtaen Odysseun luoksi. Salissa
olikin ankara taistelu käymässä, heitä oli vain neljä miestä kosijain
suurta parvea vastaan. Samassa läheni Atene Mentorin muodossa.
"Terve, Mentor, tule avuksemme ja muista minua, ikä- ja sotatoveriasi",
lausui hänelle iloisena Odysseus, aavistaen sen sittenkin olevan
Atenen.
"Mentor, ethän toki meitä jätä", huudahti Agelaos. "Varo silloin
itsesi! Kun sekä isän että pojan olemme surmanneet, tulee sinun
vuorosi. Ja silloin emme säästä sinua, enemmän kuin omaisuuttasikaan,
emme myös puolisoasi emmekä lapsiasi."
Mutta vale-Mentor puhui tyytymättömänä:
"Ei näy sinussa, Odysseus, enää olevan samaa urhoutta, jota Priamon
muureilla osoitit ihanan Helenan vuoksi taistellessasi. Nytkö pelkäät
kosijoita! Seiso rinnallani, niin näet, miten ystävyytesi palkitsen."
Mutta sittenkään hän ei vielä sallinut ratkaisua, vaan koetteli sekä
Odysseun että Telemakon urhoollisuutta. Yht'äkkiä hän katosi, mutta
istahti pääskynä katon harjalle.
Etevimmät kosijoista olivat jo kaatuneet ja nyt johtivat taistelua
Agelaos, Eurynomos ja viisas Polybos.
"Pian tuon kurjan miehen murramme", huudahti Agelaos. "Katsokaa, eihän
Mentorkaan häntä auttanut, vaikka siinä kerskaili. Heittäköön nyt vain
kuusi joukostamme keihään, toiset säästäkööt sillä aikaa aseitaan."
Voimakkaasti heitti kuusi, henkensä puolesta taistelevaa aseensa
ainoankaan osumatta. Mikä meni oveen, mikä seinään, mikä mihinkin,
mutta kun Odysseus pienine joukkoineen heitti, kaatui taas neljä
kosijoista ja loput pakenivat kauhuissaan salin perimmäiseen nurkkaan.
Mutta armoa ei annettu ja toinen kaatui toisensa jälkeen. Ainoastaan
kaksi joukosta sai jäädä henkiin, toinen oli soittaja Femios, joka
kosijain pakottamana oli palatsissa soitellut, toinen Medon, jonka
Telemakos todisti aina kohdelleen häntä hyvin.
Odysseus katseli tarkoin ympärilleen, olisiko kukaan päässyt
piiloutumaan ja siten säästynyt, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei
näkynyt, ruumiita vain kasoittain.
"Poikani, riennä heti kutsumaan Eurykleia tänne", käski Odysseus.
Telemakos kiirehti täyttämään isänsä määräystä, ja kun Eurykleia saapui
ja näki koko hävityksen, valtasi hänet suuri riemu. Mutta Odysseus,
joka verentahriman leijonan tavoin seisoi keskellä kaatuneita, virkkoi:
"Ystävä, kätke ilosi, on väärin riemuita tässä ruumiitten keskellä. He
ovat saaneet palkkansa. Vaan sano, montako petturia on palvelijattarien
joukossa ja kuinka moni on uskollisena minulle pysynyt."
"Kuningas, viisikymmentä on täällä palvelevaa neitoa ja niistä on
kaksitoista, jotka eivät minua tottele, eivät edes Penelopea. Mutta
joko riennän tulostasi ilmoittamaan kuningattarelle, joka äsken vaipui
uneen?"
Odysseus käski kuitenkin jättämään kuningattaren rauhaan, mutta sen
sijaan tuli Eurykleian lähettää uskottomat neidot hänen luokseen. Nämä
ratkesivat itkuun nähdessään kosijat, ystävänsä, kuolleina, mutta
Odysseus pakotti heidät kantamaan pois ruumiit ja puhdistamaan salin.
Sitten seurasi neitosten rangaistus. Heidät ripustettiin hirsipuuhun.
Melanteuskin kuljetettiin pihalle ja sai hänkin osakseen häpeällisen
kuoleman. Eurykleia toi nyt saliin tulikiveä, jota Odysseus siellä
poltti hävittääkseen kaikki jäljet ja kehoitti sitten Eurykleiaa
kutsumaan saliin Penelopen ja toiset palvelijattaret.
"Mutta, kuningas, tuon sinulle uudet vaatteet, jätä jo nuo rääsyt",
pyysi Eurykleia. Odysseus kieltäytyi kuitenkin vielä pukua vaihtamasta.
Itkien ja soihdut käsissä astuivat palvelijattaret saliin ja Odysseun
polvia syleillen he toivottivat hänet tervetulleeksi kotiin.