ONNI. Oh, sehän on ikävää! Mutta eihän se tule paremmaksi tuolla
sisälläkään. Istupas nyt tuohon vähäisen!
HILMA. Teillä ehkä on vielä joku salaisuus papan kanssa --?
ONNI. Hahaha, salaisuus papan kanssa! Ei enää, kultaseni, ei enää. Ja
kyllä se kohta tulee ilmi, koko juttu. Mutta minullapa on toinen
salaisuus, ja se on sinulle, Hilma.
HILMA. Minulle?
ONNI. Mutta se ei milloinkaan tule ilmi, ellet sinä nyt kauniisti jää
tänne.
HILMA. Vai niin.
ONNI. No, jäätkö sinä?
HILMA (hymyillen): Täytyyhän tuota sitten.
(Istuutuu oikealle).
ONNI. Kas, se oli oikein! No, mitenkäs nyt on pääsi laita? Pakottaako
sitä niin kovasti?
HILMA (katsoo alas): Eihän tuo nyt niin järin kovasti.
ONNI. No, sitähän minäkin. (Istuutuu hänen viereensä). Kuule, Hilma,
ollaanko nyt ystäviä taas?
HILMA (häneen katsomatta): Olenhan minä aina ollut sinun ystäväsi,
mutta sattuuhan välistä niin, että tulee huonolle tuulelle, vaikka ei
tiedä oikeastaan mistä syystä.
ONNI. Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä! Tiedänhän minä sen omasta
kokemuksestani.
HILMA (hymyillen): Oletko sinäkin välistä huonolla tuulella? Sitä ei
sinusta luulisi.
ONNI. Olenhan minä. Mutta silloin sanon aina itselleni: Älä ole tyhmä,
Onni -- niin, en minä sinua tarkoittanut; en, en millään muotoa. Se on
vain --