Kamreeri. Onni.
KAMREERI. Juutas kaikkia, kun jo oli tulla koko asian perille, tuo
mamma! Mutta kuule nyt, niin kerron sinulle tuon jutun kaikessa
lyhykäisyydessä, sillä aika on täpärällä. (Tarttuu Onnin takinnappiin
ja sanoo melkein kuiskaamalla:) Asian laita on semmoinen, että olen
kutsunut tänne viisitoista henkeä aamiaiselle.
ONNI (hämmästyneenä): Viisitoista henkeä aamiaisille! Ja täti ei tiedä
tuosta mitään?
KAMREERI. Ei tiedäkään, veliseni!
ONNI. Mutta kuinka, taivaan nimessä, te nyt aiotte menetellä, setä?
KAMREERI. Olenhan minä sitä jo vähän aprikoinut -- ja sitten minä olen
uskaltanut luottaa sinuun, jos nimittäin siihen suostut?
ONNI. Mielelläni, jos se vain minun vallassani on. Mutta en ymmärrä,
kuinka setä tuli noin --
KAMREERI (jatkaen): Noin rohkealle tuulelleko? aioit sanoa. En sitä
itsekään käsitä. Taisi olla viskaalin ja pormestarin syy. He seurasivat
meitä, kun valtuusmiesten kokouksesta menimme seurahuoneelle, ja
tarjosivat sitten minulle kilpaa totia. Ensin oli erittäin hauskaa.
Puhuttiin hauskoja juttuja, postisihteeri soitti pianoa ja pappi lauloi
ja löi eteispoikaa. Mutta sitten nuo irvihampaat rupesivat minua
pilkkaamaan.
ONNI. Ohoh! Vai pilkkaamaan?
KAMREERI. Niin, väittivät näet, etten muka ole herra talossani, että
olen tohvelin alla ja muuta semmoista, josta hiukan suutuin. Ja kun
sitten tulin tyrkänneeksi viskaalia rintaa vastaan, hän kun oli pahin
kaikista, niin siitäkös sitten melu nousi!
ONNI. Ha ha, vai niin!
KAMREERI. Huusivat, että tämä oli ihmisrääkkäämistä ja että siitä tulee
käräjäasia, ja eläintohtori, joka myöskin oli saapuvilla, koputti
viskaalia rintaan ja määräsi että sinne pitäisi panna jotakin
laastaria, ja kun pormestari siksi ehdotteli hienot aamiaiset kaikille
läsnäolijoille, niin ei ollut minulla muuta neuvoa, kuin myöntää vaan.
Ja sitten kaikki hurrasivat ja nauroivat ja nostivat minua -- ja sen
perästä en muista muuta, kuin että istuin vossikassa ja tulin kotiin.
ONNI. Ha ha ha! Niin, kyllä ne ovat semmoisia junkkareita, että menepäs
heidän kanssaan sormikoukkua vetämään, ha ha ha! Mutta eikö sitä voi
peruuttaa koko kutsua? Eihän setä silloin ollut aivan oikein --
KAMREERI. Ei, ei! Ei se sovi. Sittenhän ne nauraisivat minulle vielä
enemmän.
ONNI. Mutta tuossa tapauksessahan ei ole muuta jäljellä kuin ilmoittaa
kaikki tädille. Milloinka ne tulevat?
KAMREERI. Kello kaksitoistahan se oli puhe -- kahden tunnin perästä.
Ei, minulla onkin toinen tuuma.
ONNI. No, antakaapas kuulua!
KAMREERI. Minä en virkakaan mammalle mitään, ennenkuin vieraat ovat
täällä, silloin on hänen myöhäistä enää ruveta panemaan vastaan. No,
mitä siihen sanot, veliseni?
ONNI. Eipä hullumpaa! Setä aikoo tehdä tuommoisen äkkiarvaamattoman
rynnäkön, huomaan minä.
KAMREERI. Juuri niin. Äkkiarvaamaton rynnäkkö, se on oikea sana.
ONNI. Mutta, suokaa anteeksi, onko teillä niin paljon ruokatavaraa
kotona, että noin yks' kaks' voitte puhaltaa kokoon semmoisen aterian?