On kyllä.
AILI.
Minä en ole elämääni tyytyväinen. Lapsena olin tyytyväinen, silloin olin
myöskin onnellinen.
HELLI.
No, mikä sinut on nyt tänä kesänä niin äkkiä tyytymättömäksi tehnyt?
AILI.
Silmäni ovat auenneet. Minä tunnen itseni orjaksi, jolta oma tahto
kielletään. En saa askeltakaan ottaa ilman, että minulle heti
huomautetaan: "Ei niin saa tehdä, ei se sovi."
HELLI.
Niin, äitisi taitaa pitää sinua kovalla.
AILI.
Sinä sen kyllä jo aikaa huomasit, mutta et minua herättänyt.
HELLI.
Hm! Enhän voinut teidän perheasioihinne sekaantua.
AILI.
No, kyllähän minä ymmärrän.
HELLI.
Mutta onko sinulla kylliksi tahdon voimaa?
AILI.
On kyllä!
HELLI.
Vapauta itsesi kahleistasi.
AILI.
Kuinka olisi se mahdollista?
HELLI.
Ethän hyväksy äitisi mielipiteitä?
AILI.
En suinkaan.
HELLI.
Mitä sitten muuta kuin asetut häntä vastaan. Ei sinun tarvitse
tällaisissa asioissa hänen periaatteitaan noudattaa.
AILI.
Äitiänikö vastaan nousisin! Sitä en toki voi!
HELLI.
Ymmärrä minua oikein. Sinä olet uuden ajan lapsi, äitisi vanhan. Ei hän
voi ymmärtää, mitä nykyajan henki oikeana pitää. Hän on siksi liian
piintynyt vanhentuneihin tapoihinsa. Samoin kuin tiede, taide,
kirjallisuus aina muuttaa suuntansa, parantuu, samaten täytyy meidänkin
muuttua, joll'emme tahdo jälelle jäädä. Yhtä vähän kuin voitaisiin
väittää, että meidän on maata pidettävä kakkarana, jonka yli aurinko
kerran vuorokaudessa vierähtää, siksi että vanhanajan ihmiset niin
luulivat, yhtä vähän tarvitsee meidän kaikkea sitä oikeana pitää, mitä
vanhat ainoana oikeana pitivät.
AILI.
Tahdotko sinä saada minut epäilemään kaikkia niitä asioita, joita äitini
on minut opettanut pyhinä totuuksina pitämään.
HELLI.
En suinkaan! Minä vaan arvelen, ett'ei totuutta voi löytää, ennenkuin
kaikkea on epäillyt.
AILI.
No, jos jokainen olisi oikeutettu omin päin kaikkea epäilemään, voisi
yksi luulla yhtäällä, toinen toisaalla totuuden löytäneensä.
HELLI.
Pääasia on, että jokainen viimein saa sellaisen vakuutuksen, ett'ei hän
sitä voi enää epäillä.
AILI.
Vaikka eri ihmisten vakuutus samasta asiasta olisi kuinka erilainen
hyvänsä?
HELLI.
Luonnollisesti. Eiväthän ne voikaan samallaisia olla. Niin on äitisikin
laita. Hänellä on omat periaatteensa, mutta ei sinun siksi niitä oikeina
tarvitse pitää. Hän tahtoo sinua kasvattaa ahtaudessa, mutta sinä
tarvitset vapautta. Ei ole muuta keinoa, kuin että vapaudut siteistäsi.
Koetti minunkin äitini minua aikoinaan kesyttää, mutta minä tein
kerrassaan lopun niistä yrityksistä.
AILI.
Kuinka vapaa ja raikas sinä sentään olet! Tuo tuntuu minusta niin
kummalliselta -- samalla aivan kuin unelmalta vaan. Minun luontoni oli
näet alkuaan paljon hilpeämpi, vallattomampi kuin sinun. Sinun kouluun
tullessasi rupesin jo muuttumaan. Kun minä lapsena pääsin metsään
pujahtamaan, tuntui minusta niin suloiselta, tuntui niinkuin rinnaltani
olisi paino vierähtänyt. Minä hengitin vapaasti ja liitelin hurjan
lailla puulta puulle, kiveltä kivelle. -- Mutta sivistys pani kahleet
jalkoihini. Minua alettiin opettaa puhumaan niinkuin sivistyneen naisen
tulee, minua kiellettiin juoksentelemasta, sillä se ei muka sopinut
hienolle neitoselle. Neljätoista-vuotiaana pantiin päälleni entisen
lyhyen hameen sijaan epämukava pitkä leninki, jossa en enää saanut
pitkiä askeleitakaan ottaa. Oo, kuinka minä kärsin nähdessäni lasten
Esplanaadin hietikolla kilpaa juoksevan tahi Kaisaniemen nurmikolla
viereksivän! Kuinka olisi mieleni tehnyt poikien kanssa laipiolla
ratsastamaan! -- Vakaana, totisena sain sen sijaan käydä töpsyttää
äitini rinnalla, tohtimatta edes taakseni vilkaista. -- Juoksunhaluinen,
uppiniskainen koira saadaan nöyrtymään. Oliko ihme sitten, että minä
taivuin?
HELLI.
Aili kulta! Ensi kerran kuulen sinun näin puhuvan. Tosin olen huomannut,
että sinussa piili jotakin, mutta näin paljoa en voinut aavistaa.
Muistathan, kuinka sinua koulussa pilkkasin fröökinämäisyydestäsi! Anna
se minulle anteeksi.
AILI.
Siihen oli sinulla täysi syy. Äitini sai minut todellakin niin mielensä
mukaisesti veistetyksi, että ansaitsin pilkkaasi. Mutta nyt sinä käsität
minua. Tunnen itseni niin onnelliseksi, saadessani nyt sinulle avata
sydämmeni. Me tulemme nyt hyviksi ystäviksi.
HELLI.
Olemmehan ennenkin olleet!
AILI.
Se oli toisellaista. Minä tahtoisin, että sinä olisit aina luonani.
Sinun vapaa, mutta kuitenkin vakava käytöksesi antaa minulle rohkeutta,
se saattaa minut unhottamaan kärsimykseni.
HELLI.
Sinä tiedät nyt tien vapauteen. Seuraa sitä!
AILI.
Niin, minä tiedän sen. -- Joku tulee.
HELLI.
Minä kohtasin Esplanaadilla Karhin. Kuultuaan minun tänne tulevan,
lupasi hän tulla perässä hetkisen päästä. Ehkä se on hän.
AILI.
No, sepä hyvä! Minä pidän hänestä niin paljon.
HELLI.
Ja minä sitten.
Menevät verannalle päin. Lapsia menee verannan sivuitse.
AILI.
Hoidokkaanihan ne siellä --
HELLI.
Mennään heitä puhuttelemaan.
AILI.
Voi, kuinka minä olen heihin kiintynyt. Jos voisin, kokoaisin luokseni
kaikki köyhät lapset.
Menevät.
III:s KOHTAUS.
_Sillman_ yksin.
SILLMAN.
Tulee vasemmalta takaovesta hiipien sisään.
Ei ole ketään! Hihhihhii sen pojan rohkeutta.
Hoksaa päällysnutun.
Tuonko ottaisin? Ei hemmetissä!
Koettaa taskuja.
Täältä ehkä löytäisi leipärahan. Kas!
Vetää ulos hopeaisen kotelon.
Tuo se kelpaa meidän pojalle.
Menee kiireesti pois samaa tietä, taakseen vilkaisten.
IV:s KOHTAUS.
_Emma_, _Gryhling_.
EMMA.
Tulee vasemmalta.
Herra Jumala! Mitä pitää minun tehdä? -- Mutta miksi en hänelle sanoa
voisi. -- Niin!
Avaa Gryhling'in oven.
Herra! Saanko tulla sisään?
GRYHLING.
Sisältä.
Et!
Tulee ulos.
Mitä asiata?
EMMA.
Olen jo kauan aikonut sen teille sanoa, mutta aina se on jäänyt.
GRYHLING.
Tulee rauhattomaksi.
No, mitä nyt?
EMMA.
Jollet minua nyt auta, olen hukassa.
GRYHLING.
Mitenkä auta?
EMMA.
Minä pelkään pahinta -- tahi oikeammin minä olen varma siitä.
GRYHLING.
Oma asiasi!
EMMA.
Minun oma asianiko! Olenko minä siihen syypää.
GRYHLING.
Kuka sitten?
EMMA.
Kas vaan. Etkö sinä minua narrannut? En minä koskaan olisi langennut,
joll'et olisi silloin maalla humalaan juottanut ja viekoitellut.
GRYHLING.
Yhtäpaljon viekoittelit sinä minut.
EMMA.
Minäkö?
GRYHLING.
Niin, juuri sinä. Otithan jo edeltäkäsin keväällä maksun.
EMMA.
Minäkö maksun? Herra Jumala! Nekö 20 markkaa äitini silkkihuiviin?
GRYHLING.
Yhden tekevää, mihin ne käytit. Ja riittää nyt. Mitä minä tein, siitä
vastaan, mitä sinä, siitä saat itse vastata.
EMMA.
No mutta olethan sinä seurauksiin ainakin yhtäpaljon syypää kuin
minäkin.
GRYHLING.
Nauraa pirullisesti.
Me söimme yhdessä makeata soppaa. Jos sinä siitä kipeäksi tulit, en minä
siihen syypää ole.
EMMA.
Mutta olethan sinä, Herran tähden, lapsen isä niinkuin minä olen --
Hyrähtää itkemään.
GRYHLING.
En minä tässä keskellä päivää rupea kanssasi pakinoimaan -- -- Sinä sait
minusta pian tarpeiksesi, pidä nyt huoli kakarastasi!
EMMA.
Vai olisi minun, siksi, että ensi alussa annoin itseni vietellä, pitänyt
ruveta sinun jalkavaimoksesi!
GRYHLING.
Silloin olisin sinusta tahi ainakin penikastasi huolen pitänyt.
EMMA.
Ajattelehan toki! Täytyyhän sinun siitä kuitenkin huoli pitää. Sinun
lapsesihan se on!
GRYHLING.
Vai täytyy! Todellako!
EMMA.
Joll'et hyvällä suostu, niin pakoitan sinut siihen.
GRYHLING.
Nyt loppuu kärsivällisyyteni!
EMMA.
Ja minun myös!
GRYHLING.
Mene matkoihisi näkyvistäni tahi --
EMMA.
Älä peloittele! -- Tuollainen hirviö! Viattomalta, köyhältä tytöltä
ryöstit hänen ainoan aarteensa, kunnian, ja kehtaat sitten tuolla tavoin
-- --
GRYHLING.
Vai niin! Kyllä minä sinulle näytän, kuka tässä -- Odota vaan!
Menee verannalle.
EMMA.
Sitä en olisi uskonut.
Menee itkien pois.
V:s KOHTAUS.
_Gryhling_, _Aili_, _Helli_.
_Aili_ ja _Helli_ tulevat.
AILI.
Täällähän on enokin.
HELLI.
Hyvä päivä.
_Gryhling_ antaa äänetönnä kättä.
AILI.
Miksikä, hyvä eno, olet noin totisen näköinen?
GRYHLING.
Hm!
AILI.
Taasen hm! Mikä sinua vaivaa?
GRYHLING.
Ei mikään!
AILI.
Eno kulta, mikä sinun on? Olethan sinä aina niin tyyni ja rauhallinen,
ei sinua koskaan näe pahalla päällä, jollei kasvoissasi juuri riemun
ilmauksiakaan huomaa. Käyhän nyt tuohon istumaan.
Gryhling käypi istumaan, Aili tulee hänen polvelleen.
Katsoppas minua nyt suoraan silmiin.
Kääntää Gryhlingin pään itseensä päin.
Kas noin! -- kyllä siellä pohjalla on jotakin. -- No, en minä tahdo olla
utelias. Mutta heitä se unholaan, mitä lieneekin.
Silittää poskelle.
Tätä enoani rakastan minä, tiedätkö, Helli, niin suuresti.
HELLI.
Kai hän sen sitten ansaitsee.
AILI.
No se on tietty!
GRYHLING.
Sinä olet sellainen suloinen olento!
Silittää Ailin päätä, nousee, menee päällysnuttunsa luo, etsii taskusta.
Missä se minun sikarikoteloni lienee!
Menee oikealle.
AILI.
Mikä kumma häntä nyt vaivaa? Sinä et taida tuntea vielä oikein häntä.
HELLI.
En ollenkaan. Omituiselta hän vaan tuntuu.
AILI.
Niin, hän on omituinen mies. Vaikka päältäpäin totisen näköinen, ivaa
hän mielellään kaikkea. Minusta tuntuu, kuin olisi hänkin tyytymätön
oloihimme. Ja se se kiinnittää minut häneen kahta enemmän.
VI:s KOHTAUS.
Edelliset, _Karhi_, sitten _Ahrén_.
KARHI.
Tulee.
Hyvä päivä!
AILI.
Terve tullut. Se oli oikein tehty.
KARHI.
Saavuin jo viime viikolla kaupunkiin, mutta en ole tullut teille
pistäyneeksi.
AILI.
Painakaa puuta. Mitä kuuluu uutta?
KARHI.
No, eihän tässä juuri sen kummempaa. Olin, kuten tiedätte, koko kesän
Kuopiossa. Asuin aivan lähellä kaupunkia eräässä maatalossa. Siellä sain
soudella ja käyskennellä yksinäni metsissä, kirja kainalossa.
AILI.
Luitteko kovasti?
KARHI.
Aina vähän. Filosofiiaahan minä koko kesän tutkiskelin.
AILI.
Filosofiiaako! Onko se hauskaa?
KARHI.
No niin erinomaisen! Voi niitä suuria salaisuuksia, niitä ihania
aatteita, mitä niistä kirjoista löytää.
AILI.
Te miehet olette onnellisia saadessanne kaikkea sellaista tutkia. Toista
on meidän kanssamme.
KARHI.
Kuinka niin?
AILI.
No, jos minä esimerkiksi rupeaisin filosofiiaa lukemaan, niin luulisi
äitini minun hulluksi tulleen. Eihän me naiset sellaista lukea saada.
HELLI.
Miksikä ei! Minä olen käynyt usein yliopistossa filosofiian
luennoillakin.
AILI.
Sinäkö?
HELLI.
Niin, minä ja useita muitakin tyttöjä.
AILI.
Älä nyt! Etkä ole ennen sitä minulle sanonut? Minä lähtisin niin
mielelläni mukaan, jos äitini vaan sallisi, mutta sitäpä hän ei tee. Hän
on liian tarkka vanhan ajan sääntöjen noudattaja.
KARHI.
Te siis vastahakoisesti niitä seuraatte?
AILI.
Tietysti! Ne rasittavat minua.
KARHI.
No, mutta herrainen aika! Tiedättekö, jos minä nyt rehellisesti sanon
ajatukseni --
AILI.
Sanokaa vaan.
KARHI.
-- niin on teissä vika itsessänne.
AILI.
Minussako?
KARHI.
Ei täysi-ikäistä neitoa voi mihinkään pakoittaa.
AILI.
Hyvä teidän on niin sanoa. Olisittepa itse lapsuudestanne asti
kasvatettu häkissä istumaan. -- Ja katsokaapas vaan kanarialintua. Jos
sen päästääkin vapaaksi ulko-ilmaan, niin joutuu se aivan ymmälle. Ei se
osaa käyttää hyväkseen vapauttaan.
KARHI.
Mutta jos se näkee muita vapaita, iloisia kanarialintuja, yhtyy se
joukkoon ja oppii pian vapautensa arvoa käsittämään.
AILI.
Niin! Minä ymmärrän teitä. Tehkäämme me kolmen liitto. Minä yhdyn teidän
vapaasen seuraanne. Tahdotteko?
KARHI ja HELLI.
Riemulla!
AILI.
Ja nyt rupeatte te, herra Karhi, meitä sinuttelemaan.
KARHI.
Kernaasti. Ja tekin nimitätte sitten vaan Teuvoksi minua.
AILI.
No tietysti.
Kättelevät.
HELLI.
Me sinuttelemme toisiamme jo ennestään.
AHRÉN.
Tulee.
Kas vaan, kuinka sydämmellinen kättely.
AILI.
Oo! Sulhonikin siinä. Terve tullut.
AHRÉN.
Tervehtii.
Onko äiti kotona?
AILI.
Ei ole, mutta kyllä hän pian tulee.
AHRÉN.
Itsekseen.
Sen arvasin.
AILI.
Mitä hänestä?
AHRÉN.
Ei juuri mitään erityistä, mutta --
KARHI.
Hellille.
Ehkä jätämme heidät.
HELLI.
Niin, menemme vaikka puutarhaan.
Menevät.
AILI.
Minnekä te --?
AHRÉN.
Ailille.
Antaa heidän mennä. Tahdon puhua kanssasi.
VII:s KOHTAUS.
_Aili_, _Ahrén_.
AILI.
No mitäpä sinulla nyt niin vakavia tuumia?
AHRÉN.
Minä käyn suoraan asiaan.
AILI.
Heittäytyy huolettomana sohvaan.
No!
AHRÉN.
Minua eivät miellytä nuo sinun ystäväsi.
AILI.
Pistävästi.
Vai niin!
AHRÉN.
Tahdon siitä syystä ajoissa sinua varoittaa. Sinä olet kokematon tyttö
vielä ja annat siksi kaikellaisten aineksien helposti itseesi vaikuttaa.
AILI.
Niinkö luulet!
AHRÉN.
Minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse.
AILI.
Vai niin!
AHRÉN.
Sinä et koskaan voi tulla onnelliseksi aviopuolisoksi, jos avaat korvasi
tuon keltanokan hurjille mielipiteille.
AILI.
Millaisia ne sitten ovat?
AHEEN.
Olisihan hän valmis vaikka kumoamaan kokonaan meidän yhteiskuntamme.
AILI.
Ivallisella hymyllä.
Mutta jos minulla oli samallaista halua.
AHRÉN.
Lähestyy.
Älähän nyt ole niin ajattelematon. Muista äitiäsi ja minua.
Käy istumaan sohvalle Ailin viereen.
Äitisi on kasvattanut sinut niin puhtaaksi, niin, -- niin -- kuinka
sanoisinkaan. Hän iloitsee äärettömästi siitä, että hänen on onnistunut
kasvattaa sinut juuri sellaiseksi, jommoinen hänen mielestään immen
esikuva on. Kuinka voisit sinä turmella hänen vaivaloisen työnsä
hedelmät.
Hyväilee Ailia.
AILI.
Mutta minä en voi olla sellainen, kuin hän tahtoo.
AHRÉN.
Muistahan minuakin. Olenhan oppinut sinua kunnioittamaan, ihailemaan
juuri sellaisena, jommoiseksi äitisi sinut kasvatti. Tahdotko sinä nyt
minun toiveeni murtaa?
AILI.
Onhan sinulla elämä edessä ja maailma auki. Hankit toisen, joka paremmin
vastaa toiveitasi.
AHRÉN.
Kuinka voit sinä tuolla tavoin puhua. Nyt olemme toista vuotta
kihloissa; minä olen yhä paremmin oppinut sinua tuntemaan, ja rakkauteni
on samassa määrässä kasvanut. Sinä olet nyt maailmani, koko
tulevaisuuteni. Enhän voi sinutta enää toimeen tulla.
Nojaa päänsä Ailiin.
AILI.
No, etkö sinä voisi sitten enää minua rakastaa, jos minä muuttuisin
toisellaiseksi, kuin mikä olen ollut tähän asti?
AHRÉN.
Kyllä! -- Mutta minä kärsin kuitenkin, jos näen sinun menettävän
kalliimman ominaisuutesi.
Suutelee.
Eikö sinusta tunnu kuitenkin suloiselta istua näin minun rinnallani,
sylitysten, kaulatusten.
AILI.
Kuinka kummallista! Äsken vielä kuohui aivoissani uusia ajatuksia, uusia
näköaloja. -- Nyt haihtuvat ne jo kokonaan. Yksi ainoa suloinen hurmaava
tunne vallitsee sielussani. Äsken vallitsivat aivoni, nyt olen kokonaan
sydämmeni vallassa....
AHRÉN.
Eikö näin olisi paras aina olla?
AILI.
Hiljaa.
Minkä lähemmäs rintaasi minut painat, sen syvemmälle vaivun tuohon
selittämättömään hurmauksen tilaan. Eikö sinustakin siltä tunnu?
AHRÉN.
Kyllä!
AILI.
Ollessani näin, voin sulkea silmäni, unohtaa kaikki tyyni, sinutkin, --
tuskin voin mitään ajatellakaan. -- Mielikuvitukseni vaan on
valloillaan. Se luopi eteeni kaikellaisia ihania kuvia.
AHRÉN.
Minkälaisia?
AILI.
Minä luulen voivani todellakin sen sanoin selittää. On aivan kuin
näkisin edessäni taulun, jossa luonto uinuu äänetönnä, hiljaa seisovat
puut, värähtämättä järven pinta, kaikki, kaikki on niin hiljaa, -- mutta
kuitenkin tuntuu siltä, kuin kaikki odottaisi kärsimättömänä jotakin, --
aurinkoa. Se rusottaakin jo itäisen taivaan rannalla, ulottuvatpa sen
tuliset säteet jo korkeimman koivun latvaan, jossa lehdet vienosti
käyvät värähtelemään. -- Tuollainen kuva on edessäni.
AHRÉN.
Etkö muista, kuinka lapsena usein näit samallaisia kuvia, heti kun vaan
silmäsi ummistit. Ainoastaan onnelliset, viattomat lapset sellaista
mielikuvituksen leikkiä näkevät.... Etkö nyt huomaa, kuinka äitisi on
sinussa kaikkia lapsen kalliita ominaisuuksia säilyttänyt? Sinä olet
lapsi vielä!
AILI.
Herää unelmistaan.
Lapsiko? En ole lapsi enää. Toisellaisia olivat ne kuvat, joita lapsena
näin. Viaton ja puhdas olen kyllä, mutta lapsellinen en.
On silitellyt Ahrénin kättä.
Katso, missä on kihlasormuksesi?
AHRÉN.
Itsekseen.
Perhana!
Ääneen.
Olen unohtanut sen sattumalta kotiin pöydälleni... Ole huoletta, ei se
sieltä minnekään joudu.
Suutelee. Sitten itsekseen.
Hitto vieköön! Mihin olen sen jättänyt. Kun ei olisi vaan se Elsan
riivattu --
EMMA.
Tulee.
Saisinko, neiti, astiat ja lusikat.
_Aili_ ottaa pöydältä avaimet, menee.
AHRÉN.
Minä tulen mukaan.
Menee perässä.
VIII:s KOHTAUS.
_Helli_, _Karhi_.
_Helli_ ja _Karhi_ tulevat puutarhasta, keskustellen innokkaasti.
KARHI.
Muista, mistä väittely alkoi. Minä väitin vaan, ett'ei miehet suinkaan
yksistään ole syypäät naisen poljettuun asemaan, vaan naiset itse
myöskin, sillä eiväthän he ennen muuta juuri vaatineetkaan kuin miehen
suojelevaa ystävällisyyttä ja korkeintaan herruutta omien ovien sisällä.
Turvautuvathan he Ranskassa vieläkin pääasiassa lumousvoimaansa.
HELLI.
No niin, no! Eihän meistä väittelijöiksi ole. Meillä on liiaksi
samallaiset mielipiteet.
KARHI.
Siinä sanot aivan oikein. Meillä on liian samallaiset mielipiteet,
voidaksemme riidellä.
HELLI.
Minua todella tuo oikein kummastuttaa välistä.
KARHI.
Itsekseen.
Nyt jos milloinkaan.
Ääneen.
Tuota, minä tahdon puhua sinulle nyt suoraan asian, josta kyllä jo
olisin ennen puhua voinut, mutta se on aina jäänyt. Olet ehkä huomannut,
että minä olen sinua kohtaan käyttäytynyt toisella tavoin kuin kaikkia
muita, ja olenhan, kuten sanotaan, suorastaan sinua hakkaellut. Minä
tahdon kerrankin selittää syyn käytökseeni. Ystävyyteni sinua kohtaan ei
ole ollut teeskenneltyä eikä tuollaista salonki-ihailua. Käytöstäni ei
ole määränneet mitkään salaiset syyt, joita en voi tunnustaa. Minä olen
suoraan ja koristelematta puhuen seurannut luonnollista taipumusta, olen
oppinut pitämään, miksen käyttäisi runollisempaa sanaa, rakastamaan
sinua. Siinä kaikki. Tahdoin vaan tämän ilmaista, että tietäisit minut
rehelliseksi mieheksi, jos asianhaarat meidät eroittaisivat toisistamme.
Toivon, että tämä tunnustukseni tekee meidät vielä paremmiksi ystäviksi
kuin tähän asti olemme olleet. Eikö niin?
HELLI.
Hämillään.
No, -- tie -- tys -- ti!
IX:s KOHTAUS.
Edelliset, _Hartin_, _Aili_, _Ahrén_.
Hartin tulee ulkoa.
KARHI.
Itsekseen.
Kas niin. Nyt se on tehty.
HARTIN.
Täällähän on vieraita.
KARHI.
Tervehtii.
Terveisiä Kuopiosta.
HARTIN.
Kiitoksia.
Hellille.
Aili on sinua kovasti ikävöinyt.
HELLI.
Niin hän sanoi.
Aili ja Ahrén tulevat.
HARTIN.
Oletpa sinä kohtelias, Aili. Jätät vieraat yksin --
AILI.
Me olemme niin hyviä tuttuja.
HARTIN.
Vaikka olisittekin. -- Ei se käy laatuun sittenkään.
_Emma_ tuopi kahvia.
AILI.
Minun käy sääliksi sinua, äiti, kun sinä aina olet huolissasi
käytöksestäni. Kyllä sinä jo voit rauhoittua. Minä kyllä kykenen itse jo
itseäni hoitamaan.
HARTIN.
Ankarasti.
Mitä sinä sanot?
KARHI.
Älkää ymmärtäkö väärin, rouva Hartin, tytärtänne. Aili neiti tarkoittaa
vaan hyvää. Eikö teistä itsestännekin tunnu tarpeettomalta valvoa niin
älykkään immen käytöstä, kuin Aili on.
HARTIN.
Pyydän anteeksi. Mutta minä soisin, ettette koettaisikaan turkuttaa
minuun mielipiteitänne. Kyllä minä olen liian vankka omissani.
AILI.
Minä en todellakaan voi ymmärtää sinua. Olethan sinä itse ollut lapsi,
ollut neitonen. Piditkö sinä 19-vuotiaanakin äitisi huolenpitoa
tarpeellisena?
HARTIN.
Minä olinkin silloin jo naimisissa.
AILI.
No muuttaako se asian?
HARTIN.
Et ymmärrä, tyttöseni, sellaisia asioita.
AILI.
Kuinka tyhmänä minua pidätkään! Jos 17-vuotiaana olisin naimisiin
mennyt, olisinko silloin kehittyneempi ollut käytöksestäni huolta
pitämään, ymmärtämään "sellaisia asioita" kuin nyt? Vai
vihkimys-toimituksellako on niin suuri vaikutus?
HARTIN.
Silloin olisi sinulla ollut oikeus ja velvollisuus ainakin siihen.
AILI.
Mutta ei nyt! Onnetonta!
KARHI.
Jos sinulla nyt sitten on --
AHRÉN.
Itsekseen.
Sinulla!
KARHI.
-- niin ääretön halu päästä holhonalaisuudesta ja naiminen on ainoa
keino, niin miksi ette mene naimisiin?
HARTIN.
Asianhaarat eivät sitä vielä salli.
KARHI.
Olisipa hauska tietää, mitkä asianhaarat voivat kahta ihmistä naimisiin
menemästä estää.
HARTIN.
Ohhoh! Pidättekö te sitä vaan niin helppona asiana?
KARHI.
Sulhanen menee papin luo, pyytää kuuluutusta, kolmen viikon päästä häät;
sillähän se on tehty.
HARTIN.
Niinkö kevytmielinen te olette?
KARHI.
En suinkaan. Minä pidän päinvastoin avioliittoa niin tärkeänä, ett'en
anna sitä minkään asioitten estää. Ei saa edes varojen puutekaan --
AHRÉN.
Pilkallisesti.
Kuinka luulette sen päinsä käyvän, mennä avioliittoon ilman varoja,
ilman varmaa leipää?
KARHI.
Aivan yksinkertaisesti. Jos kaksi henkilöä kerran ovat toisiinsa
ehdottomasti liittyneet, eivätkä tahdo pitkällä, toivottomalla
kihlauksella toisiaan näännyttää, niin on heillä ainoana keinona mennä
naimisiin. Muuta keinoa ei yhteiskuntamme salli. Joll'eivät he naimisiin
mene, tekevät he itselleen sekä toisilleen vääryyttä, jos menevät, ei
siitä kukaan tule kärsimään, ei ainakaan he itse.
HARTIN.
Hymyillen.
No, kuinka panevat he kuntoon yhteisen kodin, joll'ei --
KARHI.
Joll'ei tilaisuutta, varoja löydy, niin asuvat erillään toisistaan kuten
ennenkin.
AILI.
Mutta tuo kuuluu ainakin kauniilta. Kuinka moni pari on naimisiin
menemättä siksi, ettei heidän varansa riitä kodin perustamiseen.
AHRÉN.
Ja te luulette todellakin käyvän päinsä, olla naimisissa ja asua
erillään.
KARHI.
Täytyyhän heidän kihloissa ollessaankin erillään asua.
AHRÉN.
Se on aivan toista.
KARHI.
Minusta ihan samaa, vieläpä pahempaakin.
HARTIN.
Minä en todellakaan voi kyllikseni kummastella teidän
kevytmielisyyttänne. Oletteko te, nuori mies, koskaan ajatellut, mikä
oikeastaan avioliitto on, kuinka pyhä se side on, joka aviopuolet
toisiinsa liittää? Oletteko ajatellut, ettei perheesen kuulu yksistään
mies ja vaimo, vaan myöskin lapsia. Kuinka silloin niitten käypi, -- jos
tässä kerran ruvetaan --
Katsoo Ailiin.
niin avoimesti puhumaan.
KARHI.
Rakastumasta ei voi ketään kieltää, mutta siitä on välttämätön seuraus
naiminen, ainakin minun mielestäni, joka kauhistun pitkiä kihlauksia. He
menevät siis naimisiin, sillä heillä ei ole muuta keinoa. Mitä sitten
seuraa, sille eivät he mitään voi. Jos joku on janoon kuolemaisillaan,
juopi hän tarjona olevaa vettä, vaikka siinä mahdollisesti myrkkyä
olisi. Kuinka lasten käypi, siitä he eivät ole edesvastauksessa. Joko
niistä sitten pitäköön valtio huolen, tahi yksityisten perustamat
laitokset, taikka täytyy heidän pysyä lapsettomina.
HARTIN.
Kauhistuen.
Mitä tarkoitatte?
KARHI.
Sitä, mitä sanoin.
HARTIN.
Mutta mitä te nyt höpisette?
AHRÉN.
Itsekseen.
Tämä on jo liikaa!
AILI.
Aivan oikein, Karhi. Minä ymmärrän sinua. Tässä kohden on yhteiskuntamme
väärälle tolalle joutunut. Tuo seikka kannattaa kaikkien ajattelemista.
HARTIN.
Itsekseen.
Katso nyt!
Ääneen.
Aili kulta, älä viitsi joutavien tähden päätäsi vaivata.
AILI.
Joutavienko! Minä en pidä niitä laisinkaan joutavina, päinvastoin. Tuo
on seikka, jota minä pystyn ajattelemaan, sillä minä tunnen itse, kuinka
paljon niissä on perää. Minussa ne ovat löytäneet hedelmällisen maan.
HARTIN.
Liikutettuna.
Suokaa anteeksi vieraat, mutta minä en nyt voi olla suoraan puhumatta.
Minä kadun suuresti sitä, että annoin teidän, herra Karhi, lasketella
hurjia tuumianne. Minä tahdon siitä nyt tehdä lopun.
Karhi ja Helli nousevat seisomaan.
KARHI.
Mitä tarkoitatte?
AHRÉN.
Minä olen samaa mieltä stasrodinnan kanssa. Te olette tuoneet tänne
ajatuksia, joita voisi kenties lausua julki ylioppilashuoneen
ravintolassa tahi visti-pöydän ääressä, -- mutta --
KARHI.
Suuttuu.
Tämä menee liian pitkälle.
AILI.
-- No mutta --
HARTIN.
Ailille.
Mene kamariisi, Aili!
AILI.
Tuimasti.
Minäkö?
Taistelee hetken, menee tulipunaisena oikealle.
HARTIN.