Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
AILI.
NÄYTELMÄ VIIDESSÄ NÄYTÖKSESSÄ,
KUUDESSA KUVAELMASSA.
Matti Kurikka.
Ensimmäisen kerran ilmestynyt 1887.
KAIKKI OIKEUDET PIDÄTETÄÄN.
NEITI IIDA AALBERG.
SUURTEN HENKEIN KUVAT MEILLE LOIT,
NIMEN SUOMEMME SA KUULUVILLE TOIT!
Omistaessani tämän teokseni Teille, arvoisa taiteilija, tiedän, että Te
luette itsenne "siihen uuden ajan joukkoon, joka kirjoittaa lippuunsa:
Totuus!" Jos sitä en tietäisi, en voisi syvää kunnioitustani ja
ihailuani Teille osoittaa rauhallisena tällä teoksella, jossa lausuttuja
ajatuksia niin erilaisilla tunteilla tiedän vastaan otettavan --
julkisesti lausuttuina. Vaikkei teokseni miksikään tienraivaajaksi ole
aiottu, uskallan sen julkaista ja vielä Teille omistaa, koska olen
vakuutettu siitä, että parempi on puhumalla -- vaikka heikoin voiminkin
-- vetää esille yhteiskuntamme heikkouksia, paheita, kuin työntää niitä
yhä syvemmälle sen terveitäkin kerroksia turmelemaan.
Köpenhaminassa, Elokuun 31 p. 1887.
M. K.
HENKILÖT:
ROUVA HARTIN, valtioneuvoksen leski.
AILI, hänen tyttärensä.
AHRÉN, hovioikeuden auskultantti, Ailin sulhanen.
GRYHLING, entinen luutnantti, Hartinin veli.
TEUVO KARHI, ylioppilas.
HELLI HILTUNEN, Ailin ent. koulutoveri.
EMMA, Hartinin palvelustyttö.
ELLO KASKI, koneenkäyttäjä.
ULLAMATAMI, Emman äiti.
LÄÄKETIETEEN PROFESSORI.
"LAPSIMUORI", asioitsija ja salakapakoitsija.
JUHO, työmies.
JUHON VAIMO.
SILLMAN.
RUHAS-PEKAN AKKA.
ELSA.
SIRKKU, }
MATTI, } köyhiä lapsia.
JUKKA, }
ELLI, }
ERÄS TYÖMIES.
PALVELUSTYTTÖ.
KANTAJA.
Tapaus nykyaikana Helsingissä.
ENSI NÄYTÖS.
Komea salonki, johon perällä veranta liittyy kaikkine koristuksineen.
Verannan avoimesta kaksois-ovesta näkyy kaunis puutarha. Kummallakin
sivulla kaksi ovea.
1:n KOHTAUS.
_Emma_ ja _Kaski_.
_Emma_ ja _Kaski_ tulevat verannan kohdalle puutarhaan.
EMMA.
No hyvästi nyt.
KASKI.
Etkö voisi hetkeksi lähteä vielä tuonne meren rantaan päin kävelemään.
Katso kuinka tuo vesikin tuolla värähtelee somasti. Tule pois!
EMMA.
Stasrotinna on hirveän ankara. Jos viisi minuttiakin olen yli luvatun
ajan toruu hän jo.
KASKI.
Hm! Jään siis yksin. -- Kuinkahan tämän illan taasen kulumaan saan.
EMMA.
No, kyllä te miehet ajan aina kulumaan saatte.
KASKI.
En minä ainakaan.
EMMA.
Kuinka niin?
KASKI.
Kenenkä kanssa minä juuri --. Ei minulla ole sellaista ystävätä täällä
-- Mutta kuules, minä tulen kyökkiin kanssasi pakinoimaan illemmalla.
EMMA.
Hyvin kernaasti minun puolestani, jollei stasrotinna olisi sitä
ankarasti kieltänyt.
KASKI.
Minä tulen salaa.
EMMA.
Salaako? Ei Ello! Sitä en minä tahdo. On niin hyvä olla, kun ei tarvitse
yhtään teeskennellä eikä valehdella. Eikä se ole juuri kaunistakaan
tuolla tavoin -- --
KASKI.
Mitä pahaa siinä olisi?
EMMA.
Pahaksipa sitä vanhat ihmiset sanovat.
KASKI.
Vanhat, niin! Samalla tavoin ovat ne kuitenkin nuorena itse tehneet.
Mutta kun ne itse ovat väärin käyttäneet vapauttaan tahi kuulleet
aikuistensa syntejä, luulevat he nuorta sukupolvea niin turmeltuneeksi,
ettei siihen voi enää ollenkaan luottaa. -- Saanhan tulla?
EMMA.
Ei, ei! Kun se nyt on kerran kielletty, niin en minä -- Olen vielä liian
nuori epäilemään, mitä äitini on minulle opettanut.
KASKI.
Saanko tulla tänne huomenna sinua tapaamaan.
EMMA.
Huomennako. -- Tuota -- ai, en minä huomenna jouda. Menen äitiäni
tervehtimään; silloin on hänen syntymäpäivänsä.
KASKI.
No, jonakin toisena päivänä sitten.
Kurkistaa salonkiin.
Onpa täällä komeata!
EMMA.
Stasrooti oli upporikas mies.
KASKI.
Ja tuossa nyt rahat seisovat.
EMMA.
Kadehditko sinä toisen rikkautta?
KASKI.
En laisinkaan. Minua harmittaa vaan, että suuret rahat näin jouten
seisovat leskien hallussa. Jos kauppamies on rikas, saa hänen rahoistaan
hyötyä köyhäkin, sillä hän pitää rahansa liikkeessä. Mutta mitäpä hyötyä
on tällaisten rikkaudesta.
Tulee oven sisäpuolelle.
EMMA.
Älä Herran tähden! Jos stasrotinna sattuisi --
II:n KOHTAUS.
Rouva _Hartin_, edelliset.
HARTIN.
Tulee.
Mitä! -- Emma!
KASKI.
Kumartaa nöyrästi.
Suokaa anteeksi!
Menee.
HARTIN.
Mitä tämä on?
EMMA.
Antakaa hyvä stasrotinna anteeksi! Tuo nuori mies on minun hyvä
ystäväni. Hän saattoi minut kotiin, ja nähtyään tuosta puutarhasta tämän
kauniin salin, hän ei voinut olla -- Hänellä ei ole tilaisuutta koskaan
tällaista näkemään.
HARTIN.
Lempeästi.
No, minä uskon sanojasi. Kyllä minä luotan sinun rehellisyyteesi. --
Mutta vastedes ei se saa tapahtua. Ei se sovi, näet, että sinä annat
tuttavasi tahi ystäväsi -- --
EMMA.
En minä koskaan enää!
HARTIN.
No, mene nyt kellarista portviiniä hakemaan.
EMMA.
Kyllä.
Menee.
_Hartin_ istahtaa nojatuoliin pöydän viereen ja rupeaa Dagblad'ia
katselemaan.
III:s KOHTAUS.
Edellinen, _Aili_.
AILI.
Tulee kirja kädessä.
Äiti katsopas tätä. Tuollaiseksi tahtoisin minä meidän kesä-asuntomme,
kun naimisiin menemme, -- jos minä saisin määrätä sen muodon.
HARTIN.
Hymyilee.
No näytähän. -- Sitä sinä vaan ajattelet.
Ottaa kirjan käteensä, jonka takakanteen on kaava piirustettu.
AILI.
Ah, kuinka hupaista se on äiti, istua itsekseen kamarissaan tahi kävellä
puutarhassa ja vaan tuumailla millaiseksi uuden kotini järjestän.
Minulla on se selvillä jo pienempiin yksityiskohtiin asti.
HARTIN.
Katselee kirjan kansilehteä.
Mikä kirja tämä on?
AILI.
Niin, sen aivan unohdinkin. Eno antoi tämän minulle tänä aamuna. Hän
sanoi, että se sopii erittäin hyvin minulle. Kiltti eno! Ei huoli siitä
itse, vaikka osti.
HARTIN.
Lukee.
Utopier -- August Strindberg -- Ei Aili! Tätä et sinä saa lukea.
AILI.
Miksikä en?
HARTIN.
Tämä kuuluu siihen nykyajan epäsiveelliseen kirjallisuuteen.
AILI.
Millaista se on sitten se epäsiveellinen kirjallisuus?
HARTIN.
Se on sellaista, jota nuoret tytöt eivät saa lukea.
Panee kirjan pöydälle.
AILI.
Mutta lukevathan niitä muut tytöt.
HARTIN.
Paha kyllä. -- Mutta sinä et ainakaan ole kypsynyt niitä sulattamaan.
AILI.
No milloinka sitten?
HARTIN.
Kun olet naimisissa.
AILI.
Miksi silloin vasta?
HARTIN.
Sen sitten saat tietää.
Telefooni soi viereisessä huoneessa.
AILI.
Menee telefoonin luo.
Haloo! -- -- On! -- -- Olen! -- Hellikö se on? -- -- Mitä? -- Vai niin!
Nauraa.
-- Terve tulleita -- Hyvästi!
Tulee.
Helli sanoo tulevansa ylioppilas Karhin kanssa meille. -- -- Sepä oli
hauskaa!
HARTIN.
No kyllä se on hyvä, että vieroittavat sinut edes vähäksi aikaa
rakkausunelmistasi.
AILI.
Mitä tarkoitat?
HARTIN.
Ethän sinä tähän aikaan muuta ajattelekaan kuin Vilhelmiäsi ja tulevaa
kotiasi, milloin sen vielä saatkaan.
AILI.
Mitäs pahaa siinä on?
HARTIN.
Kaikella on rajansa.
IV:s KOHTAUS.
Edelliset, _Gryhling_.
_Gryhling_ tulee unisena, tukka pörröllään yöviitta päällä, sikaria
poltellen oikealta takimaisesta ovesta.
HARTIN.
Kaarlo! Mitä tuo nyt on taas?
GRYHLING.
Mitä?
HARTIN.
Että se tapahtuu aamulla, sitä en juuri ihmettele, mutta iltapäivällä
tulla tuollaisena muitten, -- niin miks'en sanoisi, naisten näkyviin, se
ei käy laatuun.
GRYHLING.
Jos aamupäivällä, niin miks'ei myös iltapäivällä.
HARTIN.
Omassa kamarissasi elä ja ole niinkuin sinua haluttaa, vaikka
päälaellasi kävelisit, kun se sinua huvittaa. --
GRYHLING.
Ei, kiitoksia!
HARTIN.
-- mutta meitä et epähienoilla tavoillasi saa alinomaa rasittaa. --
Sanoppas suoraan, miksi käyttäyt sinä, joka olet ikäsi elänyt hienoissa
piireissä, noin kummallisesti?
GRYHLING.
Siksi, että se minua huvittaa.
HARTIN.
Mutta meitä se ei huvita. -- Mene nyt pukemaan itseäsi, tänne tulee
vieraita kohta. -- Kuule odotahan. Saat tämän kirjan takasin. Aili ei
tahdo sellaista kirjallisuutta lukea.
GRYHLING
Sellaista kirjallisuutta?
HARTIN.
Niin juuri! Sinun pitäisi ymmärtää, ettei Strindbergin teokset sovi
nuorelle, siveälle neitoselle.
_Gryhling_ rykäsee ivallisesti, ottaa kirjan.
HARTIN.
Mene nyt! En tahdo nähdä sinua enää tuollaisena silmissäni.
Menee vasemmalle.
V:s KOHTAUS.
_Gryhling_, _Aili_.
GRYHLING.
Teidän siveellisyyttänne!
AILI.
Itsekseen.
Voi, voi! Hän luulee nyt, että minä -- --
Gryhling aikoo lähteä.
Eno, kuule!
GRYHLING.
No?
AILI.
Älä sinä minua tuomitse. Kyllä minä sen mielelläni lukisin, mutta kun
äitini kieltää.
GRYHLING.
No niin! Kyllähän minä sen arvasinkin.
AILI.
Minä niin kernaasti tahtoisin tietää, millaisia ne ovat sitten nuo
Strindbergin teokset.
GRYHLING.
Tästäpä et sitä juuri tietää saisikaan, sillä tämä on juuri teikäläisiä
"siveitä" varten tehty. Jos olisin sinulle "Giftas" nimisen teoksen
antanut, se olisi ollut toista.
AILI.
No mitä siellä on sitten sellaista?
GRYHLING.
Silittää Ailin päätä.
Jos minun tyttäreni olisit, saisit tietää kaikki.
AILI.
Miksen nyt?
GRYHLING.
Siksi että äitisi sen kieltää. -- Mutta lähdenpä nyt, etten saisi
häneltä uutta saarnaa kuulla.
Menee oikealle.
VI:s KOHTAUS.
_Aili_, sitten _Hartin_.
AILI.
Hm! Ihmeellistä! -- Mutta viis minä, heidän salaisuuksistaan; on minulla
muutakin ajateltavaa. -- Olenhan iloinen, onnellinen morsian, onhan
minulla kelpo sulhanen, joka minua sydämestään lempii. -- Välistä tosin
hänkin suuttuu ja rypistää silloin niin somasti kulmakarvojaan. Mutta
sitte tulee hän kiltiksi taasen. -- Toista on äitini laita. Hänet kun
kerran pahalle tuulelle saa, on hän totinen pitkän aikaa. -- Ja kaikesta
hän viitsii suuttuakin. -- Oliko tuo nyt niin pahaa, että enoni -- --
Mutta onhan se hänen asiansa.
Menee pianon luo.
En tahdo tuota vanhaa rimputusta! -- Jotakin uutta! -- Minä tahdon oppia
työtä tekemään.
Tuumailee.
Sepä ei olisi hullumpaa. -- Näinhän kuinka puutarhuri menetteli.
Panee sanomalehden lattialle.
Kas noin!
Ottaa yhden kukan ja kaataa, iloista laulua hyräellen, mullan ruukusta
sanomalehdelle.
Kun en vaan pilaisi.
HARTIN.
Tulee vesikannu kädessä.
Mitä teet sinä nyt?
AILI.
Panen tälle kukalle uutta multaa.
HARTIN.
No mutta herranen aika! Oletko sinä aivan --? Jätä se heti! Ei
tuollainen toimi sovi sinulle. Fyi!
AILI.
Miksikä ei?
HARTIN.
Vieläkö rupeat vastaan inttämään?
AILI.
Katsoo kysyvästi.
Sinä komennat, äiti, minua aivan kuin mitäkin --?
HARTIN.
Aili! Arvostelemaanko sinä minua rupeat! -- Minä varoitan sinua ajoissa.
Menee kannun kanssa oikealle.
VII:s KOHTAUS.
AILI.
Kummallista! Vaikka niin varmaan tiedän hänen rakastavan minua enemmän
kuin ketään muuta, voipi hän kuitenkin tuolla tavoin -- Kuinka sallii
hänen rakkautensa sellaista. Enhän minä uskalla Vilhelmilleni
vähintäkään pahaa mieltä saattaa. Onhan suurin iloni päinvastoin, kun
häntä ilahduttaa saan. Niin! Sellaista on oikea rakkaus. Omituista
todellakin kuinka se saattaa ihmisen kokonaan haltuunsa ottaa. Eihän
muuta juuri ole mielessänikään kuin hän. Vai olisiko äidin rakkaus aivan
toisellaista kuin morsiamen. -- Mutta joku tulee. -- Vilhelm
luultavasti!
VIII:s KOHTAUS.
Edellinen, _Ahrén_.
AHRÉN.
Muodikkaasti puettu herrasmies, tulee perältä.
Hyvää päivää, kultaseni.
AILI.
Juoksee hänelle kaulaan.
Terve tullut.
Syleilevät.
AHRÉN.
Mitä kuuluu, lintuseni?
AILI.
Hyvää muuten, mutta äitini on vaan hiukan pahalla päällä.
AHRÉN.
Pahallako päällä?
AILI.
Niin, hän torui minua.
AHRÉN.
Kai hänellä oli syytä siihen.
AILI.
Menetkö sinä jo hänen puolelleen, vaikka et vielä tiedä asiatakaan!
AHRÉN.
Kuule Ailiseni. Ei tytär saa äitiään arvostella. Niinkuin Jumalan työt
meistä usein ovat selittämättömiä, emmekä häntä vastaan kuitenkaan
nurista saa, niin täytyy meidän mukaantua vanhempiemmekin tahdon alle,
erittäinkin sinun, joka olet vielä niin nuori ja kokematon.
AILI.
Mutta jos sattuisi niin, että vanhemmat tekisivät lapselleen suoraa
vääryyttä.
AHRÉN.
Niin ei ole sittenkään lapsen asia ruveta heitä rankaisemaan.
AILI.
Mistä on hänen silloin oikeutta etsiminen?
AHRÉN.
Hänen tulee olla kärsivällinen vaan. Pahuus kyllä rankaisee itse
itsensä.
AILI.
No niin kai se lienee.
AHRÉN.
Jos sinä vaan olet kiltti ja kuuliainen, niin kyllä hänkin on hempeä
sinua kohtaan. Kiitä Jumalaa siitä, että sinulla on niin hyvä äiti.
AILI.
Kyllä minä olenkin aina hänen tahtoaan noudattanut, niin vaikealta kuin
minusta ensin tuntuikin hillitä poikamaista luontoani.
AHRÉN.
Tuntuuko se vieläkin vaikealta?
AILI.
Tuntuu joskus. Minun mieleni tekisi välistä olla iloinen ja vallaton.
AHRÉN.
No mutta eihän äitisi sitä kiellä.
AILI.
Minä tarkoitan toisella tavoin. Tahtoisin telmata tuolla ulkona niinkuin
pojat, tahtoisin juosta ja vihellellä. Kuules!
Viheltää.
Enkö osaa?
AHRÉN.
Onko tuo sinusta niin hauskaa?
AILI.
On kyllä. -- Tuleppas painimaan. Mutta sinä vaan yhdellä kädellä. --
Tuleppas!
AHRÉN.
Sinun pitää muistaa, että olet hieno daami.
AILI.
Sepä en tahtoisikaan olla!
AHRÉN.
Silittää Ailin päätä.
Voi millainen lapsi sinä olet vielä.
AILI.
No niinhän minä olen.
AHRÉN.
Tämmöisenä sinusta juuri enimmin pidänkin. Minä tahtoisin, että pysyisit
aina tällaisena viattomana lapsena.
AILI.
Tahtoisitko?
AHRÉN.
Onhan naisen tärkein tehtävä kodin sulostuttaminen. Kun mies häärii
raskaissa virkatoimissaan, on vaimon hellyys, sulous hänen paras
virvokkeensa. Sellaisena on perheelämä ihaninta, sellaisten avioonni on
aina varma.
Ottaa Ailin syliinsä.
AILI.
Eikö vaimo voisi kumminkin olla suloinen, hellä, vaikkei hän lapsellinen
olisikaan. Eihän se lapsellisuus kuitenkaan kauan kestä.
AHRÉN.
Hyvää on säilytettävä niin kauan kuin mahdollista. Silloin kun vaimo jo
oppii tuntemaan ihmiselämän varjopuolet, silloin ovat aviopuolisot
itsekin päässeet jo tuon ensimäisen hurmaustilan ohitse. He vakaantuvat
askareihinsa ja mies näkee silloin jo uusia olentoja, joissa äidin
entinen viaton lapsellisuus on täydellisyydessään.
AILI.
Tarkoitat lapsia.
AHRÉN.
Hiukan hämillään.
Niin!
AILI.
Minä olen välistä ajatellut millaista olisi olla äitinä. Eikö se liene
ihanata, kun saa sellaisten pikkuisten olentojen kanssa viereksiä
lattialla, painia ja leikkiä kuurupeittosilla.
AHRÉN.
Eiköhän se liene.
AILI.
Minä tahtoisin, että meillä olisi neljä lasta -- kaksi poikaa ja kaksi
tyttöä. -- Poikien nimenä olisi --
AHRÉN.
Aili! Ei nyt puhuta sellaisista. -- Kyllä niistä ennätämme vielä.
IX:s KOHTAUS.
Edelliset, _Hartin_.
HARTIN.
Tulee kannun kanssa.
Kas, johan sinä olet täällä. Fyi, sylitysten! Ei se käy laatuun vielä.
AHRÉN.
Suutelee Hartinia kädelle.
Päivää.
AILI.
Miksi en minä Vilhelmin sylissä istua saa?
HARTIN.
Panee kannun kädestään.
Naimisiin kun olette menneet, silloin saatte olla niinkuin tahdotte, nyt
ei se sovi vielä. -- Se näyttää rumalta. -- No, mitä kuuluu Vilhelm?
AHRÉN.
Hyvin vaan! Mitä teillekin?
HARTIN.
Miksi et eilen täällä käynyt?
AHRÉN.
Käy tyytyväisenä istumaan kiikkutuoliin.
En tahtonut puhua teille koko asiasta sanaakaan, ennenkuin olin
varmuutta saanut.
AILI.
No?
AHRÉN.
Oletko utelias! Kannattaapa ollakin. Eilen kävin enoni puheilla.
HARTIN.
No? Mitä arveli senaattori?
AHRÉN.
Hän lupasi minulle viran senaatin kamaritoimikunnan kansliassa.
AILI.
Lupasiko?
Riemuissaan.
Voi, voi, sitten voimme pian viettää häät.
HARTIN.
Aili! Mitä tuo nyt on! Ei sinun sovi häistä puhua.
AHRÉN.
Kuukauden päästä pääsen ylimääräiseksi kopistiksi, josta sitten on
helppo vakinaiseen virkaan päästä.
AILI.
Sepä hauskaa! Toivotan onnea.
AHRÉN.
Kiitos vaan!
HARTIN.
Erittäin hauskaa. Pääasia nyt on vaan, että vakinaisen arvokkaan viran
saat. Minä pidän sitä prinsiipin vuoksi ihan välttämättömänä, voidaksesi
tyttäreni kanssa naimisiin mennä. Niin, ja sekin on erittäin hyvä, että
viran Helsingissä saat.
AHRÉN.
Siinä noudatinkin kokonaan teidän tahtoanne. Olisinhan hovioikeuteen
milloin hyvänsä päässyt.
HARTIN.
No kuinka paljon palkkaa saat?
AHRÉN.
Ei se ensi alussa suuri ole, mutta onhan siitä sitten helpompi hyvän
palkan ääreen päästä. Ensi alussa korkeintaan pari tuhatta markkaa.
HARTIN.
Se on liian vähän. Et sillä voi vaimoasi elättää.
AHRÉN.
No -- eihän sillä juuri yksinäänkään kovin reimasti elää voi, mutta --
--
HARTIN.
Mutta?
AHRÉN.
Mutta -- tuota. -- Mitä aioinkaan sanoa? --
AILI.
Onhan meillä äiti, sen sijaan varoja.
HARTIN.
Ei sellaisen miehen kuin Ahrénin kunniatunne salli hänen ruveta elämään
vaimonsa varoilla.
AHRÉN.
Itsekseen.
Perhanan eukko!
AILI.
No mutta eikö se ole yhdentekevää, kenen varoilla --
HARTIN.
Sinä et käsitä tällaisia asioita. Mies on liian, -- liian ylpeä
voidakseen, niin sanoakseni, mennä vaimonsa hankkimaan kotiin. Hän
tahtoo ensin itselleen vankan aseman, hän panee uuden kotinsa täyteen
kuntoon ja tuo sinne sitten vaimon, olkoon tämä rikas tahi köyhä. Eikö
niin, Vilhelm?
AHRÉN.
Aivan oikein. Minä tarkoitinkin, että voipihan sitä ehkä saada tuon
palkan lisäksi sivutuloja.
HARTIN.
Toivokaamme.
X:s KOHTAUS.
Edelliset, _Helli_ ja _Karhi_.
_Helli_ ja _Karhi_ tulevat.
AILI.
Kas siinähän te olettekin! Terve tulleita!
HELLI.
Hyvä päivä!
KARHI.
Päivä!
HARTIN.
Terve tulleita.
Esittää.
Varatuomari Ahrén -- ylioppilas Karhi.
HELLI.
Ailille.
Minulla oli oikein ikävä sinua.
KARHI.
Tänään annetaan Suomalaisessa teatterissa rouva Edgrenin mainio kappale
"Todelliset naiset." Minä pyysin neiti Hiltusta kanssani sitä katsomaan,
mutta hän pani ehdoksi, että jos te tulisitte myöskin, niin hän kyllä --
AILI.
Voi äiti kulta! Mennään.
HARTIN.
Se riippuu siitä, millainen tuo kappale on.
KARHI.
Rouva Edgren ruoskii siinä mestarillisesti nykyaikaista
epäsiveellisyyttä.
HARTIN.
Vai niin!
KARHI.
Vaikka se meidän oloillemme liioitetulta tuntuukin, on sen merkitys
täälläkin suuri.
HARTIN.
Sääli, ettei Aili voi tulla sitä katsomaan.
KARHI.
Miksikä ei?
HARTIN.
Eihän ne sellaiset sovi nuorelle neitoselle.
KARHI.
No mutta --
HARTIN.
Minä pyydän, ei siitä sen enempää. Jotta Ailin mieli ei pahaksi kävisi,
voisitte te nuoret mennä esimerkiksi -- --
AHRÉN.
Populäärikonserttiin.
HARTIN.
Aivan niin!
HELLI.
Kyllä minä teatteriin menen.
AHRÉN.
Minä puolestani lähden paljon kernaammin konserttiin, sillä en ole juuri
mikään teatterimies.
HELLI.
Mitä sillä tarkoitatte?
AHRÉN.
Mitäkö tarkoitan. Että käyn harvoin teatterissa.
KARHI.
Ohhoh!
AHRÉN.
Mikä painava "ohhoh."
AILI.
Sulhoni on, näet, ollut niin ahkerissa lukuhommissa näihin aikoihin
asti, ettei hän ole joutanut juuri -- -- --
HELLI.
Sen verran on jokaisella aikaa.
AHRÉN.
On muutamilla,
Vilkasee Karhiin.
mutta ei kaikilla.
HARTIN.
No mutta painakaa puuta, hyvät vieraat. Olipa hauskaa, että tekin herra
Karhi kerran taasen meille tulitte. Erittäin hauskaa.
KARHI.
Ainakin minulle.
HARTIN.
Taidatte tekin olla kovissa lukuhommissa.
KARHI.
Tavallani.
HARTIN.
Mitä tarkoitatte?
KARHI.
Minä tutkin innolla nykyaikaista kirjallisuutta, mutta vähemmän olen
pitänyt lukua yliopistoluvuista.
AHRÉN.
Tuo on yleinen vika nuorissa ylioppilaissa. Kulutetaan kallista aikaa
kaikellaisiin tarpeettomiin lukuihin ja --
HELLI.
Tarpeettomiin?
AHRÉN.
Niin! Tarpeettomiin niille, jotka pitävät tutkintonsa suorittamista
pääasiana.
KARHI.
Hymyillen.
Minäpä en pidäkään tutkintojen suorittamista pääasiana.
AHRÉN.
Ettekö?
Ivallisesti.
No mitä sitten?
KARHI.
Minä luen, opiskelen tuntemaan niitä nykyajan tärkeitä "kysymyksiä",
jotka virtana vierivät sivistyneen maailman läpi, yhteiskuntaamme sen
ytimiin asti kosketellen.
AHRÉN.
Mihinkä luulette niillä tiedoilla pääsevänne?
KARHI.
En leivän ääreen, mutta sitäpä varten en ole yliopistoon tullutkaan.
Olisin minä leipää tarpeikseni saanut renkinäkin.
AHRÉN.
Nauraa pilkallisesti.
Vai niin!
AILI.
Vilhelm älä naura. Herra Karhi voi olla hyvinkin oikeassa.
AHRÉN.
Niin sitä luulisi puusta katsoen. Mutta nuo ovat sellaisia nuoren miehen
mielikuvituksen tuotteita, joille todellisuus pian tekee surkean lopun.
Te tunnette kai, herra Karhi, tuollaisia arvoisia, vanhoja siiviksiä,
joita löytyy kutakin osakuntaa koristamassa.
KARHI.
Kiivastuen.
Niitä on monellaisia! Älkää sekoittako laiskureita, juoppoja ahkeriin
vilpittömiin työntekijöihin.
AHRÉN.
Hartiniin kääntyen.
Minulla on tuttava, joka tuli ylioppilaaksi samana vuonna kuin minäkin.
Hän sai jo ensi lukukautena päähänsä, ettei muka professorien luennoista
ole mitään hyötyä, koska kirjoista muka saapi paljon selvemmin ja
mukavammin samat tiedot, mitä yliopiston opettajat kuivasti esittävät.
KARHI.
Minä yhdyn häneen täydellisesti -- ainakin jos hän on filoloogi.
AHRÉN.
Hän on ylioppilas vieläkin, tulematta koskaan miksikään.
KARHI.
Saisiko tietää, ketä tarkoitatte?
AHRÉN.
Miksei. Se on Pekka Toivonen.
KARHI.
Mies, jolle ei vedä vertoja yksikään noista vix-maistereista, jotka
suurimman viftinsä muistoksi kultasormusta etusormessaan pyörittelevät.
Hänestä toivon minä paljonkin. -- Perin syvämietteinen, sivistynyt mies.
AHRÉN.
Se riippuu siitä ketä sivistyneenä pidetään.
KARHI.
Pistävästi.
Ei sitä ainakaan titteli tee.
AHRÉN.
Mutta kuitenkaan ei pääse minnekään ilman tuota -- titteliä.
HELLI.
Surkeasti kyllä.
AHRÉN.
Mutta tuo syvämietteinen sivistynyt mies on nyt korviinsa asti veloissa
ja voipi joutua milloin hyvänsä hunnikolle, deekikselle, kuten sanotaan.
KARHI.
Rikkaalla on rahaa, köyhällä velkoja. -- Oletteko te, herra varatuomari,
rikas?
AHRÉN.
En suinkaan!
KARHI.
Teillä on sitten velkoja.
HARTIN.
No, no herrat! Älkää kiivastuko!
AHRÉN.
Menee Ailin luo, hiljaa.
Epähieno keltanokka.
Menevät verannalle ja siitä puutarhaan.
HARTIN.
Minä pidän tuollaisista väittelyistä, kunhan ei mennä liiallisuuksiin.
Vasemmalta kuuluu asteitten rämäys, niinkuin joku lasiastia olisi rikki
mennyt.
Herranen aika!
Rientää vasemmalle.
XI:s KOHTAUS.
_Helli_, _Karhi_.
HELLI.
Kuinka itserakas tuo herra.
KARHI.
Hän varatuomari, minä vaan ylioppilas.
HELLI.
Kosketittepa kipeään kohtaan.
KARHI.
Kiivastuuhan sitä vähemmästäkin.
HELLI.
Hyvää se tekee, kun nolaa tuollaisia herroja.
KARHI.
Pahaksi onneksi sellaiset eivät juuri ymmärrä nolausta. He ovat niin
varmat sanojensa erehtymättömyydestä, ettei heidän itseluottamustaan
millään saa järkähtämään.
HELLI.
Se se juuri kiusallisinta.
KARHI.
Tässä kohden ovat teoloogit ja juristit samallaisia. Molemmat ovat he
yhtä vakuutettuja itsensä kuin toiset raamatun, toiset lain
erehtymättömyydestä.
HELLI.
No, no. Älkää nyt ruvetko liioittelemaan.
KARHI.
Hm. Tietääpähän silloin ainakin koko totuuden sanoneensa, jos vähän
enemmänkin.
HELLI.
Aina te osaatte itseänne puollustaa.
KARHI.
Ja aina te minua ymmärrätte.
Menevät myöskin puutarhaan.
XII:s KOHTAUS.
_Gryhling_, _Emma_.
GRYHLING.
Tulee oikealta.
No minne ne vieraat niin äkkiä haihtuivat. Taikka menkööt minun
puolestani. En minä kuitenkaan heidän seurassaan menestyisi.
_Emma_ tulee vasemmalta, tuoden tarjottimella karafiinin viiniä ja
useita lasia.
Viiniä! Sepä hyvä.
Lähestyy Emmaa.
No mitä se pikku sirkku niin alas katselee?
Taputtaa poskelle.
EMMA.
Herra!
GRYHLING.
Oho! Oletko äkänen -- -- No, en minä enää!
Taputtaa taasen.
EMMA.
Stasrotinna tulee.
XIII:s KOHTAUS.
Edelliset, _Hartin_, _Karhi_, _Helli_, _Aili_, _Ahrén_.
HARTIN.
Tulee.
No missä vieraat?
GRYHLING.
Ottaa viiniä.
Minä juuri ajattelin, että tekisipä hyvää lasi viiniä.
Lähtee menemään omalle ovelleen päin.
HARTIN.
Älä nyt pakene taasen.
GRYHLING.
Osh!
Käy istumaan.
HARTIN.
Menee verannalle.
Missä ne nuoret?
Huutaa.
Kuulkaa, hyvät vieraat! Aili ja Vilhelm! Tulkaa viiniä ottamaan, olkaa
hyvät!
Itsekseen.
Kuinka hauskaa nähdä nuo molemmat niin onnellisina. Kun kerran heidät
saa rinnatusten nähdä polvillaan alttarin edessä, silloin tuntunee, kuin
olisi elämäni työ lopussa. Jospa kaikki äidit panisivat niin paljon
huolta tyttäriensä kasvatukseen. Mutta ei moni viitsi, usea ei voikaan.
Helli ja Karhi tulevat, tervehtivät Gryhlingiä.
KARHI.
Harvinaisen kaunis puutarha teillä.
HELLI.
Ja tuo ihana näköala sitten.
Aili ja Ahrén tulevat juoksien sisään.
HARTIN.
Kas vaan kuinka keveä se Vilhelmikin vielä on.
AHRÉN.
Rakkaus tekee nuoreksi.
HELLI.
Niinkö te arvelette. Minä luulisin päinvastoin.
KARHI.
Samaa mieltä olen minäkin.
AHRÉN.
Silittää Ailin kättä.
Sanotte niin siksi, että ette ole tunteneet vielä todellista rakkautta.
KARHI.
Kun nuorukainen tuntee rakkauden siteillä itsensä toiseen liitetyksi,
alkaa hän paljon vakavammin katsomaan eteensä, rupeaa paljon enemmän
vaatimaan itseltään. Onko se lapsellinen tunne?
AHRÉN.
Jokainen ihminen katsoo eteensä, vaatii itseltään sen enemmän, minkä
vanhemmaksi tulee. Siihen ei rakkautta tarvita. Rakkauden maukas neste
sulostuttaa, keventää elämää, saattaa lapsen tavoin unohtamaan kaikki
huolet ja vastoinkäymiset. Eikö niin Ailiseni?
Silittää Ailin kättä.
AILI.
Kyllä se niin on.
AHRÉN.
Me tiedämme mikä rakkaus on, me! Etsiä saapi kihlatuita, jotka ovat niin
onnellisia ja samalla niin varmoja toistensa ikuisesta rakkaudesta, kuin
me.
HELLI.
Itsekseen.
Kuka tietää!
Ääneen.
Tänään on kaunis ilma.
HARTIN.
Niin on. Kaunis on kevät.
AHRÉN.
Minä en muista koskaan näin varhaista kevättä olleen. Tavattoman on
kaunis ja lämmin.
HELLI.
Itsekseen.
Sitä odotinkin.
Ääneen.
Kun ei vaan tulisi takatalvi kevään urpuja jäädyttämään.
AHRÉN.
Vielä mitä. Nytkö enää talvi voisi tulla. Olkaa nyt!
HELLI.
Omituisella painolla.
On tapahtunut joskus, että kevään surkealla tavalla katkasee odottamaton
takatalvi, jolloin kevätpäivän lämpimään tottuneesta ihmisestä se tuntuu
kahta kamalammalta. Ei saa olla mistään ihan varma!
AILI.
Hellille.
Minä ymmärrän tarkoituksesi. Ei se voi olla mahdollista.
_Gryhling_ nousee, aikoo lähteä.
HARTIN.
Kuule Kaarlo! Etkö lähde meidän kanssamme teatteriin?
GRYHLING.
Niin minäkö?
HARTIN.
Sinä juuri.
GRYHLING.
Mitä minä siellä teen.
HARTIN.
Annetaan "Todelliset naiset."
GRYHLING.
Hymyilee.
Mitäpä minä niistä.
HELLI.
Kuinka te niin voitte sanoa?
GRYHLING.
Minä olen saanut tarpeekseni niistä jo muutenkin.
HARTIN.
Oletpa kohtelias.
AILI.
Ehkä enolla on siihen syytäkin.
HELLI.
Mutta ettehän te toki kokonaan teatterin hyödyllisyyttä kieltäne?
GRYHLING.
Mitäpä hyötyä siitä on sitten?
HELLI.
Se luopi eteemme eläviä kuvia ihmiselämästä.
GRYHLING.
Minä näen niitä mielestäni aivan kyljikseni teatterin ulkopuolella, ja
paljon paremmin todellisuudessa näytellään kuin näyttämöllä.
AHRÉN.
Tuo ei ole hullusti sanottu. Ja jos siellä sitten esitettäisiin vaan
kauniita kuvia ihmiselämästä, mutta ei. Etsitään alinomaa mitä
likasimpia ja rumimpia.
KARHI.
Se, joka ei näe kuvan varjopuolia, ei käsitä valoisiakaan.
AILI.
Niinkö arvelette?
HARTIN.
Jopa te olette väärällä tolalla. Sen mukaan pitäisi johdonmukaisesti
nuorille tytöille opettaa kaikki rumimmatkin asiat maailmassa.
KARHI.
Luonnollisesti.
HARTIN.
Ailille.
Mene nyt pukeutumaan, lapsukaiseni, pian on lähdettävä.
AILI.
Tule, Helli, sinä minun kanssani.
HELLI.
No -- tuota -- voinhan minä --
HARTIN.
Menkää te tytöt vaan rupattelemaan siellä rauhassa asianne. Me täällä
väittelemme vähän vielä, koska --
Hymyilee.
herra Karhilla näkyy niin hyvä halu olevan.
AILI.
Sinä Helli, näyt niin mielelläsi ottavan osaa keskusteluun. Jää sinä
tänne vaan.
Katkerasti.
Minä menen yksin.
Menee.
XIV:s KOHTAUS.
Edelliset, paitsi _Aili_.
KARHI.
Aili neiti näkyy niin vastenmielisesti luopuneen keskusteluamme
kuulemasta.
HARTIN.
Minä en tahdo hänen lapsellista mieltään häiritä millään oudoilla
asioilla. -- Se on minun kasvatustapani. Pysyköön hän viattomassa
tietämättömyydessään, niin kauan kuin se on mahdollista. -- Niin! Minä
pyytäisin selitystä äsköiseen kummalliseen väitteeseenne. Tulisiko
meidän äitien puhua suoraan tyttärillemme mitä epäsiveellisimmistä
asioista, vai mitä tarkoitatte?
KARHI.
Juuri äidin velvollisuus on selittää ne perin pohjin tyttärilleen,
vieläpä pojilleenkin.
HARTIN.
Kuinka luulette te luonnollisen häveliäisyyden sitä sallivan?
KARHI.
Se tapahtukoon askel askeleelta neitosen kasvaessa niin, ettei hän
täysikäiseksi tultuaan tiedä milloin se on tapahtunutkaan.
GRYHLING.
Miksei kerrassaan!
AHRÉN.
Kylläpä te näytte suurta arvoa antavan immen puhtaudelle,
häveliäisyydelle, joka kuitenkin on neidon paras koristus.
KARHI.
Mitä oli Eevan häveliäisyys, ennenkuin hän oppi synnin tuntemaan. Yhtä
vähän voi puhua pienokaisen lapsen kuin Eevan häveliäisyydestä ennen
syntiinlankeemusta. Te tahdotte, ettei nuori neito tietäisi mitään
niistä asioista, joitten suhteen hänen pitää häveliäs olla, ja kuitenkin
pidätte häveliäisyyttä hänen parhaana koristuksenaan. Hänelle ei sanota,
mikä synti on, mutta kielletään syntiä tekemästä. Pitäähän meidän tuntea
vihollisemme voidaksemme häntä välttää, vastustaa.
HARTIN.
Hellän äidin on mahdotonta sellaisilla asioilla puhtaan lapsen sielua
tahrata. Jos hän kerran miehelään joutuu selviävät ne asiat kaikessa
tapauksessa.
GRYHLING.
Nauraen.
Eiköhän!
HARTIN.
Siksipä jätämmekin nuo asiat miesten selitettäviksi.
HELLI.
Mutta kuinka käy tavallisesti noitten puhtaitten sielujen, jos minunkin
sallitaan mielipiteeni lausua? Saatuaan ensikerralla äidiltä vastauksen,
joka ei tytärtä tyydytä, käyttää hän tilaisuutta uudelleen kysyäkseen,
mutta saa tietysti samallaisen vastauksen. Vaikkapa hän ei saisikaan
äidiltään tuota varomatonta muistutusta "ettei sellaisia asioita saa
kysellä", huomaa hän asian arkuuden ja tulee uteliaaksi. Nuoren
vilkkaalla mielikuvituksella luulottelee hän asiata kahta kamalammaksi,
pyrkii kuuntelemaan vanhempien, kokeneempien toveriensa sopotuksia,
nuuskii salaa luvattomia romaaneja, joista hän nuoren intohimolla imee
itseensä kaiken tuon kelvottoman, siten todellakin tahraten puhtaan
sielunsa. Onko tuo nyt parempi kuin että äiti luontoperäisellä
hienotunteisuudellaan samat asiat ajoissa hänelle selittäisi sen sijaan,
että hän koettaa asioita kiertelemällä ja vääristelemällä vieläpä
valheillakin ulkokultaista puhtautta säilyttää?
GRYHLING.
Bravo!
KARHI.
Ja luuletteko te, että miehestä tuntuu paremmalta saada haltuunsa
koskematon orvokkia kasvava niitty tahi rikkaruohojen täyttämä pelto,
kuin valmis, tarkalla silmällä hoidettu uhkuva laiho?
GRYHLING.
Minä sanoisin yhtyväni teihin täydellisesti, jollette puhuisi noin
kiertelemällä ja koristelemalla selviä asioita, vaan sanoisitte suoraan,
että sellainen nainen vaan nykyjään kelpaa avioliittoon, joka jo on
aivan selvillä siitä, kuinka --
HARTIN.
Kaarlo! Muista, että tässä on naisia myöskin.
_Gryhling_ nauraa hohottaa.
Te herra Karhi puhutte niinkuin ainakin sellainen, joka nykyaikaista
kirjallisuutta on ahminut. Mutta älkää luulko vanhoja vuosisatojen
kokemukseen perustuvia periaatteita voitavan muutamien kynäniekkojen
mielikuvaelmilla kumota.
AHRÉN.
Nuori mies sellainen kuin te, herra Karhi, luopi mielellään itselleen
kaikenlaisia kauniilta näyttäviä ilmalinnoja, jotka sitten, kun on
opittu maailmaa tuntemaan tarkemmin, haihtuvat kuni tuhka tuuleen.
KARHI.
Saanko vapaasti puollustaa itseäni, rouva Hartin.
HARTIN.
Tietysti!
KARHI.
Ahrénille.
Meidän nuorien silmille viskataan niin usein tuo muistutus: "Mitä sinä
keltanokka höpiset!", ettei se enää vaikuta.
AHRÉN.
Paha merkki.
HARTIN.
Minä lienen kylliksi iäkäs antamaan teille sen äidillisen neuvon, että
hankkikaa itsellenne ensin kokemusta, tulkaa isäksi ja kasvattakaa
lapsenne uusien periaatteittenne mukaan, mutta ruvetkaa sitten vasta
vanhaa kasvatustapaa vastustamaan, kun kokemus on takananne ja työnne
hedelmät näkyvissä, -- sitten vasta.
KARHI.
Hedelmistä minä juuri näen ettei äitiemme kasvatusoppi ole oikea, sillä
olenhan itse ja onhan kaikki veljeni ja sisareni sen mukaan kasvatettu.
-- Mutta en minä sillä väitä, että minun puollustamani uusi kasvatustapa
olisi ehdottomasti aivan oikea, vaikka olenkin varma, että vanha on
väärä.
HARTIN.
Te tahdotte siis repiä alas vanhan, voimatta tarjota uutta ehdottomasti
parempaa sijaan.
KARHI.
Kyllä se sitten selviää itsestään, kun vanha on murretuksi saatu.
XV:s KOHTAUS.
Edelliset, _Aili_.
AILI.
Tulee.
Nyt olen valmis.
HARTIN.
No, voimme sitten lähteä.
AHRÉN.
Konserttihan alkaa vasta puoli kahdeksan.
AILI.
Ja minun pukeutumiseni kanssa pidettiin sellaista kiirettä.
HARTIN.
Aili!
Ahrénille.
No te voitte viipyä täällä vielä hetken. Ei ole sopivaakaan tulla sinne
liian aikaiseen. Me lähdemme siis!
KARHI.
No niin! Hyvästi!
AILI.
Hyvästi! Käykää meillä vastakin.
HELLI.
Hyvästi, Aili.
AILI.
Sinun pitää käydä useammin meillä.
HARTIN.
Mennessään.
Ajatte sitten vosikalla. Tähän aikaan liikkuu jo kaikellaista väkeä
kaduilla.
Menevät.
XVI:s KOHTAUS.
_Aili_, _Ahrén_, _Gryhling_.
AILI.
Mitä keskustelitte te täällä minun poissa ollessani?
AHRÉN.
Karhihan se täällä urheili kielensä kanssa.
GRYHLING.
Vahinko, ettet ollut kuulemassa. Olisi siitä sinulle hyötyä ollut. Sillä
on kieli hallussaan, sillä pojalla.
AHRÉN.
Lörpöttelee puita heiniä niinkuin keltanokka ainakin.
GRYHLING.
Ei suinkaan! Päinvastoin näkyy hän ymmärtävän hyvinkin asioita.
AILI.
Sen verran kuin minä Karhia tunnen, en toden totta luulisi häntä
pelkäksi lörpöttelijäksi. Kyllä hän on teräväjärkinen, ajatteleva
nuorukainen.
AHRÉN.
Niinkö arvelet. No, sittenhän te kaksi
Osoittaa Gryhlingiä ja Ailia pilkallisesti.
sovitte hyvin yhteen.
AILI.
Enoni ja minäkö? No, se on tietty.
_Ahrén_ menee verannan ovelle.
Vaikka äiti aina enoa toruu, pidän minä hänestä paljonkin.
Taputtaa Gryhling'iä kädelle.
Ollaanhan me hyviä ystäviä, vai kuinka, eno?
GRYHLING.
Joll'et sinä sisareni tytär olisi, voisi meistä tulla hyvinkin hyvät
ystävät.
AILI.
Mitä tarkoitatte?
GRYHLING.
Sinä olet kasvatettu niin kokonaan toisellaisia ihmisiä varten, kuin
minä olen, ett'et sinä minua voisi ymmärtää.
AILI.
Minä tahdon oppia tuntemaan sinua.
GRYHLING.
Hm!
AILI.
Mitä se Vilhelm siellä katselee? Oletko loukkaantunut? Fyi, kuinka
lapsellinen. Vai oletko mustasukkainen?
AHRÉN.
Mustasukkainen!
AILI.
No, ethän sinä siitä toki loukkaannu, ett'en minä ole ihan samaa mieltä
sinun kanssasi, ja uskallan sen sanoa.
GRYHLING.
Jos muistat äitisi oppia, et sano niin.
AILI.
Kuinka?
GRYHLING.
Eikö sinua ole opetettu kaikessa mukaantumaan toisen tahdon alle, ensin
äitisi ja sitten --?
AILI.
Sitten?
GRYHLING.
Hm!
AILI.
Aina sinä lopetat tuolla kummallisella "hm".
GRYHLING.
Hm! -- Mutta te tahdotte kai olla kahden kesken. -- Minä jätän teidät.
AILI.
Ei! Istu vaan täällä. Onhan hauskempi kolmen pakinoida.
GRYHLING.
Hm!
XVII:s KOHTAUS.
_Ahrén_, _Aili_.
AHRÉN.
Kuule, Aili, minä tahdon sanoa sinulle vakavan sanan.
AILI.
Leikillisesti.
No!
AHRÉN.
Tämä ei ole mitään leikkiä.
AILI.
Tekeytyy totiseksi.
No, annas tulla!
AHRÉN.
Sinun pitää olla varovainen tuon enosi suhteen.
AILI.
Kummastuen.
Enoni suhteenko varovainen?
AHRÉN.
Katso, sinä et sitä ymmärrä. Hän on entinen upseeri, on elänyt aikoinaan
noin "liian vapaasti", hänellä on sanalla sanoen ominaisuuksia, jotka
tekevät hänet sopimattomaksi sellaisen nuoren immen kuin sinun
luottamusmieheksi.
AILI.
Minä en ymmärrä.
AHRÉN.
Enempää ei sinun ole tarviskaan ymmärtää. Lupaathan noudattaa neuvoani?
AILI.
No, mutta selitähän. Mitenkä on hän elänyt sitten vapaasti? Mitä pahaa
siinä on?
AHRÉN.
Hm!
AILI.
Taasen tuo harmillinen, salaperäinen "hm". Tiedätkö, sinä teet minut
uteliaaksi. Sanoit nuo sanat "liian vapaasti" niin kummallisella
äänellä, että minusta tuntuu niissä piilevän jotakin, jota en ole
käsittänyt tähän asti laisinkaan.
AHRÉN.
Upseerit, näetsen, elävät tavallisesti hyvin hurjasti, juovat, lyövät
korttia ja muuta sellaista. He ovat huoletonta väkeä, joilla ei ole
mitään syvempiä ajatuksia, periaatteita. Heiltä ei neitonen voi mitään
hyvää oppia, päinvastoin.
AILI.
Enostani on minulla, Vilhelm kulta, toisellainen ajatus. Hänellä on
päinvastoin hyvinkin paljon tuollaisia itsenäisiä ajatuksia, joilla hän
useasti saattaa äitinikin hämilleen. Jos hän on aikoinaan juonut ja
korttia lyönyt, en minä häntä tuomitse. Ei hän minulle sellaisia
opettamaan rupea. Kyllä sinä tuomitset häntä väärin kokonaan.
AHRÉN.
Eikä hänen elämänsä nytkään ole moitteetonta. Päinvastoin liikkuu
hänestä pahojakin huhuja.
AILI.
Pahoja huhujako? Millaisia?
AHRÉN.
Hm!
AILI.
Taasen tuo "hm". Se rupeaa rasittamaan minua oikein. Selitähän,
millaisia huhuja?
AHRÉN.
Sinä et nyt ole vielä siinä ijässä, siinä asemassa -- -- Niitä löytyy
asioita, joita ei voi nuorelle immelle selittää.
AILI.
Ja saamatta tietää syitä, pitäisi minun ruveta kammoamaan enoani.
Tiedätkö, tuo tuntuu minusta keveimmin sanoen kummalliselta.
AHRÉN.
Se saattaa siltä tuntua, mutta minä en nyt voi pitempiin selityksiin
ruveta. Pitäisihän sinun toki luottaa minuun sen verran, että, vaikka en
selitäkään syitä, uskot minun vakuutuksestani puhuvan.
AILI.
Niin, kyllä, kyllä. Miksi en minä uskoisi sitä, mutta voithan sinäkin
erehtyä. -- Ja minusta tuntuu muuten niin luonnottomalta, ettemme me
edes saa puhua avoimesti keskenämme mistä asioista hyvänsä. Se aivankuin
vieroittaa minua sinusta.
AHRÉN.
Mitäpä me sille voimme, kun se kerran on luvatonta.
AILI.
No emmekö me koskaan saa sellaisista puhua?
AHRÉN.
Kyllä, sitten kun olemme naimisissa.
AILI.
Nousee.
Siis kaikki on suljettu avioliiton verhon taakse.
AHRÉN.
Maailman järjestys on nyt kerran sellainen. -- No riittää tällä kertaa.
-- Jo on aika lähteä konserttiin.
Menevät.
XVIII:s KOHTAUS.
_Gryhling_, sitten _Emma_.
GRYHLING.
Tulee.
No, johan ne ovat menneet. Saapas nähdä, kuinka kauan sitä kevättä
kestää. Ei ollut tyhmä sen Hellin ennustus takatalvesta. Oireita näyttää
jo alkavan ilmaantua. -- Hm! Peijakkaan poika se Karhikin. Pani eukon
pään aivan pyörälle saarnoillaan. Niin sitä tuli vaan, kuni vettä
syksyiseltä taivaalta. Hm! Tosin vähän lapsellinen! Toisellaiset
seuraukset olisi hänen kasvatusopistaan. -- Annas kun naiset, nuoret
likat, oppisivat kaikki hävyttömät asiat tietämään niinkuin miehetkin,
niin kyllä sitä sitten --. Saisi jutellakin kaikista asioista noin
suoraan vaan. -- Ei olisi se hullumpaa! Silloin ei kiusaisi ihmistä tuo
pirullinen siveellisyys, jota täytyy milloin varovasti silitellä,
milloin kaartaa kuni äkäistä rakkia. No, silloin kun minä laskettelisin
sukkeluuksia, että hörkössä olisi heidän korvansa.
_Emma_ tulee astioita korjaamaan.
GRYHLING.
Itsekseen.
Siksipä saan tyytyä tällaisiin. Näitten kanssa saa olla, kuten tahtoo.
Panee verannan oven kiinni.
No, Emma! Etkö tahdo viiniä?
EMMA.
Ei, kiitoksia.
GRYHLING.
Mitä vielä.
Kaataa.
Skoolataanpas. Olemmehan me hyviä ystäviä.
EMMA.
No, jos herra tahtoo.
Juopi lasin reunasta hiukkasen.
GRYHLING.
Mitä siitä maistelemisesta. Juodaan pohjaan.
EMMA.
No, jos tahdotte.
Juopi pohjaan.
GRYHLING
Pitäähän meidänkin jollain tavoin itseämme huvitella, kun olemme kotiin
jäädä saaneet. Käyppäs istumaan tuohon. Ole sinä rouva, minä olen herra.
EMMA.
Kuinka leikkisä herra tänään on.
GRYHLING.
Painaa Emman harteista istumaan sohvaan.
Kas noin!
EMMA.
No, mutta!
GRYHLING.
Kuinka vanha sinä olet?
EMMA.
Toisella kymmenellä.
GRYHLING.
Kas vaan, kuinka sukkela!
Ottaa vyötäisistä Emmaa.
EMMA.
No, mutta herra!
GRYHLING.
Pelkäätkö sinä minua? Olenko minä mielestäsi liian vanha ystäväksesi.
EMMA.
Mutta eihän sovi, että -- --
GRYHLING.
Mitä joutavia. Juodaanpas enemmän.
EMMA.
Älkäähän nyt toki!
GRYHLING.
Eikö se ollut hyvää?
Kaataa.
Kas noin!
Antaa Emmalle pikarin käteen.
Juo nyt vaan.
EMMA.
Voi, voi!
GRYHLING.
No, ei tässä nyt auta.
EMMA.
Eihän nuori tyttö saa väkeviä juoda.
GRYHLING.
Juopihan Ailikin.
EMMA.
Se on totta.
GRYHLING.
Kun minä sinulle tarjoan, ei sinun tarvitse mitään pelätä.
Viepi pikarin suulle.
Kas noin!
EMMA.
Juopi.
Minä tulen humalaan.
GRYHLING.
Mitä vielä. Ei tämmöisestä humalaan tulla. -- Minä pidän sinusta,
tiedätkö, Emma. Sinä olet niin reipas tyttö! Sanoppas, tahtoisitko sinä
jotakin. Pyydä minulta jotakin.
EMMA.
Minäkö?
GRYHLING.
Pyydä vaan!
EMMA.
Ettekö te suutu?
GRYHLING.
Mitä vielä.
EMMA.
Itsekseen.
Voi, voi! Jos uskaltaisin.
GRYHLING.
No?
EMMA.
Jos -- te -- nyt välttämättä tahdotte niin --
Hieroo ujosti lettiänsä.
GRYHLING.
Mitä? Sano vaan.
EMMA.
Niin voisittehan te -- -- --
GRYHLING.
Anna tulla!
EMMA.
Huomenna on äitini syntymäpäivä.
GRYHLING.
Tahtoisitko ostaa hänelle jotakin. -- Sehän on kaunista! -- No, mitä
tahdot sinä -- -- Mustan silkkiliinanko tahi -- --
EMMA.
No, vaikka. Mutta minua hävettää.
GRYHLING.
Minähän sinulle sitä tarjoan. Siis mustan silkkiliinan. -- No, mitä se
maksaa. Riittääkö kaksi kymmentä markkaa?
EMMA.
Riittää. Siinä on liikaakin, mutta minä tuon loput takasin.
GRYHLING.
Ei ole tarpeen!
EMMA.
Kiitoksia, hyvä herra luutnantti.
GRYHLING.
Ei sinun tarvitse näin kahden kesken ollessamme minua herraksi nimittää,
sano vaan Kalleksi tahi jotain sellaista. --
EMMA.
Voi, kuinka lystikäs te olette. Kalleksiko minä --
GRYHLING.
Niin, mutta minä tahdon ensin palkan lahjasta, ennenkuin sen saat.
EMMA.
Palkanko?
GRYHLING.
Yhden suukkosen.
EMMA.
Ohhoh!
GRYHLING.
Onko se muka liian paljon.
Vetää Emman luokseen.
Ole nyt kiltti vaan.
EMMA.
Äitini on kieltänyt suutelemasta ketään miestä.
GRYHLING.
Äitisi! Niin kaikki äidit kieltävät ja kuitenkin suutelevat kaikki
tytöt.
EMMA.
Kaikki tytötkö?
GRYHLING.
Poikkeuksetta!
EMMA.
Se ei ole totta.
GRYHLING.
Enköhän minä tunne paremmin maailmaa kuin sinä.
EMMA.
Mutta eihän Aili ainakaan --
GRYHLING.
Eikö Ahréniakaan?
EMMA.
Niin, omaa sulhastaan?
GRYHLING.
Hän on kihloissa. Siksi saa hän vaan sulhastaan suudella; mutta sinä
olet vapaa, sinä!
EMMA.
Mistäpä minä sellaisia asioita ymmärtäisin.
GRYHLING.
Suutelee.
Kas noin!
EMMA.
Voi, voi!
GRYHLING.
Suutelee ja hyväilee.
No, tule nyt minun kamariini, niin saat rahat. Saatpa katsoa minun
kauniita kuvakirjojanikin.
EMMA.
Mutta ettehän minulle mitään pahaa tee?
Aikovat mennä.
GRYHLING.
Säikähtää.
Joku tulee. --
_Emma_ menee verannan ovea avaamaan.
GRYHLING.
Itsekseen.
Hyvä alku ainakin!
Menee kamariinsa.
XIX:s KOHTAUS.
_Emma_, _Aili_, _Ahrén_.
_Aili_ ja _Ahrén_ tulevat.
AILI.
Miksi tämän oven lukkoon panit?
EMMA.
En minä -- -- sitä kiinni pannutkaan. Herra luutnantti sen taisi panna.
AILI.
Vai niin. Kenen kanssa sinä puhuit täällä.
EMMA.
Herra luutnanttihan se -- --
AILI.
Rauhallisesti.
Vai niin, vai niin. Minä jo ajattelin.
_Emma_ ottaa tarjottimen, menee.
AHRÉN.
Itsekseen.
Kas vaan Gryhlingiä.
XX:s KOHTAUS.
_Aili_, _Ahrén_.
AILI.
Kas niin! Täällä on paljon hauskempi olla. Eikö niin? -- Ethän sinä
suuttunut minuun ole, Vilhelm.
AHRÉN.
Mitä vielä. Minä vaan kummastelen sinua. Olethan kuin tuulen pyörtämä.
AILI.
No, kun minä nyt olen sellainen.
AHRÉN.
Sanoppas oikein, mistä se pisti päähäsi, ett'et tahdokaan konserttiin
mennä.
AILI.
Tahdotko sen tietää.
AHRÉN.
No?
AILI.
Tuumailee.
Mitenkä sen selittäisinkään. No, en keksi sopivaa vertausta. Mutta etkö
sinä käsitä, että se harmittaa, kun minut käsketään konserttiin, jossa
alinomaa saa käydä -- siksi, että minä tahdoin teatteriin päästä. Minä
en saa syödä, mitä tahdon, vaan minulle puretetaan niinkuin
pienokaiselle.
AHRÉN.
Hm! -- No, millä nyt rupeamme itseämme huvittelemaan.
AILI.
Tuleeko sinulle täällä ikävä?
AHRÉN.
No, ei juuri ikävä.
AILI.
Mene sinä vaan toveriesi luoksi, kyllä minä kotona toimeen tulen. On
minulla tekemistä.
AHRÉN.
No mitä? Jos saan luvan kysyä.
AILI.
Mitäkö?
Hämillään.
Minä, -- minä -- soitan, laulan, luen -- tahi -- tahi --
XI:s KOHTAUS.
Edelliset, _Sirkku_.
_Sirkku_ tulee verannan ovelle, niijaa nöyrästi.
AHRÉN.
Joka paikkaan ne kerjäläiset! Mitä sinä tahdot?
SIRKKU.
Vähän leipää.
AHRÉN.
Kyökistä sellaista pyydetään.
AILI.
Lähestyy Sirkkua.
Voi sinä pikkuinen olento! Mikä sinun nimesi on?
SIRKKU.
Sirkku.
AILI.
Kenen tyttö sinä olet?
SIRKKU.
Äitini.
AILI.
Eikö sinulla isää ole?
SIRKKU.
Ei!
AILI.
Onko äitisi köyhä?
SIRKKU.
On.
AILI.
Onko sinulla nälkä?
SIRKKU.
On.
AILI.
Itsekseen.
Voi, millainen suloinen olento tuollaisissa repaleissa.
Ääneen.
Tuleppas tänne.
Taluttaa Sirkun tuolin luo, käy itse istumaan.
Tahtoisitko sinä tulla rikkaaksi?
SIRKKU.
Katselee pelottomasti ympärilleen.
Mitä?
AILI.
Tahdotko sinä rikkaaksi tulla?
SIRKKU.
En.
AILI.
Etkö? No, miksikä et?
SIRKKU.
Rikkaat ovat pahoja ihmisiä.
AILI.
Kuka sinulle niin on sanonut?
SIRKKU.
Äiti.
AILI.
Mutta pyydäthän sinä kuitenkin leipää rikkailta,
SIRKKU.
Kun täytyy.
AILI.
Mitä sinä tekisit, jos kuitenkin saisit paljon rahaa?
SIRKKU.
Katsoo suurin silmin Ailiin.
Minä, minä ostaisin leipää äidille, Ellille, Jukalle, Matille ja, ja
Viitasen Maikille ja Pekalle ja --
AILI.
Nauraa herttaisesti.
Voi sinä pikku enkeli!
Ottaa rahaa kukkarostaan.
Vie nyt tämä äidillesi ja pyydä häntä ostamaan ruokaa.
SIRKKU.
Kiitoksia! Voi, voi! Näin paljon! Minä menen äidin luo.
Juoksee pois.
AILI.
Vaipuu ajatuksiin.
Kuinka en ole ennen tuollaisia olentoja huomannut! Tiedätkö, Vilhelm,
mitä aion?
AHRÉN.
No?
AILI.
Minä rupean köyhiä lapsia hoitamaan. En tahdo enää toimettomana olla.
AHRÉN.
Uusi päähänpisto!
TOINEN NÄYTÖS.
Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vasemmalle vievän, takimaisen
oven vieressä olevalle tuolille on heitetty päällysnuttu.
I:n KOHTAUS.
_Aili_ yksin.
AILI.
Istuu kiikkutuolissa, kirja kädessä.
Kuka tätä viitsii lukea. Mokomaa löröä! Valitsee se äitikin aina
viisaudessaan juuri sellaisia kirjoja, jotka minua ei enää huvita.
Antaisi edes lukea kelpo kirjoja, kun ei tässä muullakaan saa aikaansa
kulumaan. Kun katselee köyhiä, jotka hommaavat ja työtä tekevät leipänsä
tähden, niin oikein kateeksi käypi; kun näkee nuorien miehien lukevan ja
virkoihin pääsevän, en voi muuta kuin surra, ett'en ole mieheksi luotu.
Miksi pitää meidän ylhäisten naisten näin työttöminä, aivan ilman mitään
innostuttavaa tointa olla. Tuleehan rikkaus ja sivistys täten vaan
kiroukseksi. -- -- Niin, niin! Kummallinen tämä maailma sentään on.
Kaikellaisia kysymyksiä hyörii alinomaa kuni pyörteenä aivoissani. Jos
vaikka keneltä kysyn, kaikki he vastaavat samalla tapaa: "Ette te
sellaisia asioita ymmärrä." "Te olette vielä liian nuori." Miks'en minä
ymmärtäisi niinkuin muutkin. Olenhan huomenna jo 19 vuotias. Mutta lapsi
vielä kuitenkin. -- Siksikö että olen naimaton neitonen. Jos olisin
poika tahi rouva, en olisi enää lapsi. -- -- Äiti, äiti! Miksi tahdot
sinä välttämättä minua lapsena pitää, vaikka en enää lapsi ole. Lapsena
opetit minut jo täysi-ikäisten tavoin käyttäytymään! Nyt olen todella
täysi-ikäinen, ja sinä tahdot minua lapsena pitää. Mikä ristiriitaisuus!
-- Kun minä kylven, et uskalla sisään tulla, sillä häveliäisyyteni,
hienotunteisuuteni ei muka sitä salli. Minä omaa äitiäni häpeäisin!
Niin! Ja kuitenkin on enon albumi täynnä alastomien naisten kuvia.
Sitten vasta saan oppia noita heidän salaisuuksiansa tietämään, kun
naimisiin pääsen. Niinhän he aina sanovat! Hm! Mitä tekevät sitten mies
ja vaimo sellaista, ettemme me tytöt sitä tietää saisi. -- Rippikoulussa
selitti kirkkoherra puoli tuntia kuudetta käskyä, enkä kuitenkaan
ymmärtänyt siitä sanaakaan. -- Oh, kuinka minun mieleni tekisi repiä
rääsyiksi tuo kiusallinen verho. Miksi emme me tytöt sen taakse katsoa
saa, kun naimattomat miehet saavat. Minä tahdon tästä päästä. Tahdon
lentää vapauteen, vaikka siivet taittuisivat. Tahdon tietää kaikki,
kaikki. Tahdon oppia tuntemaan maailman, jotta voisin sitten sen
kimppuhun käydä.
II:n KOHTAUS.
Edellinen, _Helli_.
HELLI.
Tulee juoksujalassa.
No terve tullut takasin kaupunkiin.
AILI.
Helli!
Heittäytyy kaulaan.
Voi kuinka minä olen sinua kesäaikana ikävöinyt. Minä tarvitsen sinua
lähelläni.
HELLI.
Mikä sinua vaivaa?
AILI.
Tyhjyys rinnassa, kahleet jaloissa!
HELLI.
Aili parka! Sinä et ole onnellinen. Kasvosi sen todistavat.
AILI.
En!
HELLI.
Etkö rakasta sulhoasi?
AILI.
Katsoo suurin silmin Helliin.
Ky--yllä!
HELLI.
No, miksi sitten onneton olet?
AILI.
Onhan onnen ensimmäinen ehto tyytyväisyys?