VARJAKKA (synkkänä ja toivottomana). Tätä minä en osannut ottaa lukuun.
(Jää seisomaan tuijottaen yhteen kohtaan.)
HILMA. Olenko tehnyt tyhmästi, väärin ja pahasti? Luulin tekeväni
hyvää. Uskoin, että keksitte jonkun keinon heitä vastaan.
EEVA. Tietävätkö komesrootilla, että Onni lähtee näin varhain?
HILMA. Eivät sitä tiedä, mutta touhussa siellä ollaan.
EEVA. Hyvä! Minulla on keinoja. Jos ei yksi auta, niin toinen.
HILMA. Jumalan kiitos!
EEVA (Hilmalle). Kiitoksia, että tulitte sanomaan. Teitte oikein hyvän
työn. (Varjakalle.) Minne setä meni?
VARJAKKA. Rajalinskan luo.
EEVA. Mitä sinne?
VARJAKKA (nolona). Hommaamaan niitä meidän kihlajaisiamme.
EEVA (nauraen). Meidän kihlajaisia ja me täällä? (Hilmalle
leikillisesti.) Ne ovat niitä miesten hommia: jättävät perunat pois
vellistä! (Varjakalle.) Lähdetään toki mekin, että saamme olla mukana.
(Rientää Varjakan kanssa oikealle etualalle.)
HILMA (yksin, lukee arkun kannesta). Janne Poikonen. Siinähän on Jannen
arkku. Kai hän sitten pian tulee. (Silmää vasemmalle.) Tuolla jo
tuleekin. Minnekähän minä menisin piiloon? (Menee suojakatokseen.)
NEITSY JANNE (tulee vasemmalta, katsellen ympärilleen). Eihän täällä
ole ketään, vaikka näytti kuin täällä olisi liikuttu. (Katsoo oikealle
etualalla.) Tuollapa meneekin. Kapteeni Varjakka ja joku neito. Onkohan
meidän kapteenilla morsian? (Huokaa.) En saanut tavata Hilmaa. (Menee
istumaan arkkunsa kannelle ja laulaa.)
(HILMA yhtyy lauluun kahden ensimäisen säkeistön aikana.)
Ja meitä oli kaksi, poika ja neitonen,
Kun taipui rakkahaksi luontomme iloinen.
(Puhuu ihmetellen) Tässäpä omituisesti kaikuu. Noista makasiineista kai
se vastaa. (Laulaa)
Jo piennä ollessani tuon tulin kokemaan,
Ett' hälle rinnassani syän sykki nopeaan.
(Puhuu) Jopa kaikuu ihmeen kauniisti! (Laulaa)
Ah voi, mun tyhmyyttäni; se sai sen aikahan:
Vieroitin ystäväni kauniin ja rakkahan.
(Puhuu.) Nyt ei enää vastannutkaan? (Laulaa.)
Nyt on mun mielestäni kaikk' ilo puuttunut,
Kun kallein ystäväni on mulle suuttunut.
HILMA (on viimeisen säkeistön aikana lähestynyt Neitsy Jannen selän
taakse ja laulun loputtua panee kätensä hänen silmilleen, matkii
rumpua). Sutiputi, sutiputi sukkaan kenkään, aamulla varhain vaatetta
selkään, torille, torille rumpu se käski, merelle, merelle Janne kun
läksi. (Päästää kätensä, nauraa.) Minkä vuoksi sinä meidän talon
kohdalla rummutit niin hassusti: ensin hiljaa, sitten kovasti, sitten
taas hyvin hiljaa ja taas kovasti?
NEITSY JANNE (iloisen hämmästyksen vallassa). Sinä et olekaan minulle
vihassa?
HILMA. Olin minä hyvin pahoillani, kun sinä et minua kutsunut pariksesi
lähtiäisiisi. Mutta eihän minulla ollut mitään oikeutta olla sinulle
vihassa.
NEITSY JANNE. Silloin minun syntini on kahta kauheampi.
HILMA. Selitä toki, että ymmärrän suuttua ja sitten antaa anteeksi.
(Istuutuu arkulle.)
NEITSY JANNE. Hilma, minä sinua rakastan.
HILMA. Ja siitäkö minun pitäisi olla vihassa? Sinähän vaadit
tavattomia!
NEITSY JANNE. Mutta minähän sinua eilen siellä tanssiaisissa loukkasin
pahoin: muistolahjasi toin sinulle takaisin ja sillä tavoin.
HILMA. Minä siitä olin iloinen. Sillä siitä huomasin, että sinä minusta
pidät. Tässä on kukkarosi.
NEITSY JANNE (hämmästyneenä). Täällähän on paksu tukku rahoja?
HILMA. Ne olivat siellä.
NEITSY JANNE (antaa kukkaron takaisin). Ne eivät ole minun.
HILMA. Siellä oli myöskin tämä sormus, jonka Sihvonen oli minulta
ryöstänyt. Tämä on sinulle. Isävainajani tahdon mukaan se on muistoksi
koko perheen puolesta, jonka sinä silloin kovana aikana pelastit
nälkäkuolemasta.
NEITSY JANNE. En minä ole koskaan ajatellut sitä niin suureksi asiaksi,
mutta minusta on ollut hauska muistella sitä aikaa.
HILMA. Se oli autuuden aikaa. Monta kertaa tuskan vedet silmiini
kiertyivät, kun minua aneluretkillämme paleli ja kun sinä kadulla
lumella hieroit paleltuvia käsiäni tahi poskiani, mutta sydän oli
tulvillaan iloa. Se oli ihanaa aikaa. Oli paljon niin suuria ja
ihmeellisiä tapauksia kuin saduissa. Jos minulle sanottaisiin, että
minulla on ainoastaan yksi päivä enää elettävänä, mutta saan valita
elämästäni minkä päivän hyvänsä sellaisena kuin olen sen elänyt, niin
valitsisin jonkun tuollaisen pahimmista pakkaspäivistä, jolloin
kuljimme talosta taloon palaten kotiin onnellisina siitä ilosta, mikä
siellä meidät ympäröi.
NEITSY JANNE. Mutta eteenpäin elävän mieli. Meillä on ilon ja onnen
päiviä edessämmekin. Eikö niin?
HILMA. Jumala suokoon.