Me olimme kahden kesken. Rivet ja eno olivat kadonneet tien
käänteiden taakse. Ja minä tein hänelle oikean rakkaudentunnustuksen,
pitkän, lempeän, taivutellen häntä ja suudellen hänen sormiaan. Hän
kuunteli tätä kuten uutta ja mieluisaa asiaa, tietämättä, mitä siitä
piti oikein uskoa.
Lopulta minä tunsin itseni hämmentyneeksi sanojeni johdosta. Minä
olin kalpea, rasittunut, ja minua värisytti. Ja hiljaa minä kiedoin
käsivarteni hänen vyötäistensä ympäri.
Minä puhelin matalalla äänellä hänen käherrettyihin kutreihinsa,
jotka kiertelivät korvia. Hän tuntui kuolleelta, niin oli hän
vaipunut unelmiinsa.
Sitten hänen kätensä osui minun käteeni ja puristi sitä; minä
likistin häntä hiljaa vyötäisistä ja syleilin häntä vavisten ja
yhä kiihkeämmin. Hän ei väistänyt ollenkaan. Minä kosketin hänen
poskeaan huulillani, ja äkkiä minun huuleni etsimättä tapasivat hänen
huulensa. Siitä tuli pitkä, pitkä suudelma, ja ties, miten kauan sitä
olisi kestänytkään, jollen minä olisi kuullut takanani muutamien
askelten päästä: "hm, hm."
Hän pakeni metsikön halki. Käännyin ympäri ja näin Rivetin, joka
yhtyi minuun.
Hän pysähtyi keskelle tietä ja sanoi nauramatta: "Kas niin, silläkö
lailla sinä järjestät Sika-Morinin asiaa?"
Vastasin itserakkaasti: "On parasta tehdä parhaansa, ystäväni. Ja
entäs eno? Mitäs sinä olet saanut aikaan hänen kanssaan? Minä kyllä
vastaan sisarentyttärestä, minä."