[26] Tässä ajattelee tekijä varmaankin kamelikurkea, joka
juoksee metsästäjää pakoon. Tätä kuvaa etelämaalaiset kirjailiat
usein käyttävät. Niinkuin metsästäjä kyllä näkee tuon pakenevan
kamelikurjen, vaikk'ei se sitä luule, niin näkee Herrakin syntisen,
joka pakenee muka Herralta piiloon päästäksensä.
[27] Faustus, manikeolaisten etevin puhuja, oli afrikalainen
syntyjään ja kotoisin Mileven kaupungista. Hän ei vaikuttanut
ainoastaan kotiseudullaan, vaan myöskin Roomassa sangen paljon
manikeolaisen opin leviämiseksi. Hän kirjoitti väitöskirjan
katolilaista oppia vastaan, jonka johdosta Augustinus ystäväinsä
kehotuksesta kirjoitti v. 400 j.Kr.s. kirjansa "contra Faustum"
(Faustusta vastaan), jonka hän v. 404 lähetti Hieronymukselle.
[28] Nämä vapaat taiteet olivat silloisen käsityksen mukaan: Runous,
kaunopuheisuus, historia, kielitaito ja filosofia.
[29] Marcus Tullius Cicero, s. 3/1 106 ja k. 7/12 43 e.Kr.,
oli Roomalaisten etevin puhuja. Hän oli ylhäisistä vanhemmista
syntynyt ja sai hyvän kasvatuksen. Aikakauden etevimmät puhujat ja
oikeusoppineet käytettiin hänen opettajinaan. Myös filosofiaa sai hän
opiskella.
Ensi kerran tuli Cicero mainehikkaaksi puhujana, kun hän puhui
C. Verres'tä vastaan, joka ruununvoutina Siciliassa oli nylkenyt
ja sortanut kansaa. Sellaisella voimalla puhui C. häntä vastaan,
että hän ennenkun oli kuullut johdantoakaan loppuun jo pakeni koko
Italiasta odottamatta edes minkä tuomion oikeus hänen asiassaan
langettaisi. Vielä kuuluisammat ovat C:n puheet Catilinaa vastaan,
joka oli tehnyt salaliiton hallitusta vastaan ja samalla kapinoi
kaikkea siveellistä ja jumalallista maailman järjestystä vastaan
uhaten upottaa koko Rooman paheiden kuiluun. Hehkuvasti, voimakkaasti
kaunopuheliaasti puhui C. laillisen järjestyksen, Rooman kunnian,
siveyden ja avujen puolesta, mutta kun ei hänen syytöksiinsä
ollut riittäviä todistuksia, pääsi Catilina pakoon. Vasta kun
hän teki murhayrityksen Ciceroa vastaan, sortui hän. Cicero sai
julistetuksi sodan Catilinaa vastaan ja Catilina taistelussa
kaatui ja hänen puoluelaisensa rangaistiin kuolemalla. Nyt kansa
kunnioitti Ciceroa nimityksellä "isänmaan isä" ja "Rooman toinen
perustaja". Mainehikkaat ovat myös ne C:n puheet, joissa hän puhuu
Rooman vapauden puolesta Antoniusta vastaan, joka yritteli Rooman
yksinvaltiaaksi, ja joka muutoinkin oli hänelle kovin vastenmielinen.
Kalliisti sai C. nämä puheensa maksaa -- omalla hengellään. Kun
Antonius, Augustus ja Lepidus tekivät liiton hallitaksensa kolmen
miehen Roomaa, silloin piti heidän hankkeensa vastustajat raivattaman
pois, ja silloin Antoniuksen toimesta Cicero murhattiin. Hänen päänsä
ja oikea kätensä naulittiin siihen puhujatuoliin, mistä hän oli
kuuluisat puheensa pitänyt.
Cicero ei ollut mikään lujaluontoinen mies, semmoinen kuin Cato,
Scipio vanhempi ja monet muut. Häälyväisyyttä osoitti C. esim.
suhteissansa Rooman vallantavoittelijoihin, mutta mielipiteiltään on
hän pakanakunnan jaloimpia. "Elää jaloa elämää on ainaista onnea" se
oli Ciceron tunnuslause.
[30] Annaeus Seneca syntyi Cordubassa Hispaniassa vuonna 4 e.Kr.s.
Isä käytti häntä koulussa, jotta hänestä tulisi puhuja. Mutta
hänen luontaiset lahjansa tekivät hänestä filosoofin. Hän kuuluu
stoalaisiin filosoofeihin. Hän oli keisari Neron opettajana ja
kasvattajana. Kun Nero tuli keisariksi, oli Seneca 4 vuoden aikana
hänen lähin neuvonantajansa; sen aikaa oli Rooma onnellinen.
Kateellisten ihmisten vaikutuksesta joutui hän keisarin epäsuosioon
ja täytyi murhaa välttääksensä lopettaa itse päivänsä. Silloin oli
hän 65 v. vanha. Tuskin on toista pakanallista kirjailijaa, jonka
teoksissa tapaamme niin paljon kristillisiä ajatuksia kuin Senecan.
Tässä muutama esimerkki: Suuret miehet iloitsevat vastoinkäymisistä
niinkuin sotilaat sodasta ja vanhat sotilaat haavoistaan. Ne jotka
päällikkö käskee yöllä hyökkäämään vihollisen päälle, pitävät sen
onnena että tuo käsky tuli heidän osaksensa. Ne, jotka kärsivät,
sanovat: Jumala katsoo meidät kelvollisiksi koetuksia kestämään! Ei
mikään puu ole vahvaksi varttunut olematta kovan myrskyn kourissa.
Juuri myrskyn sitä puistellessa se sitkistyy ja lujittuu maahan.
Kulta koetellaan tulessa; urhoollinen mies onnettomuudessa.
Onnettomuus tarjoo hyvän tilaisuuden osoittamaan avuja. Kovin hätä
kasvattaa korkeimman avun.
Onni sitä vastoin levittää sumun silmäimme eteen, synnyttää
sielussamme tyhjiä tuulentupia ja sekottaa hyvän ja pahan sakeaan
sumuun.
[31] Tämä paikka oli pyhän Cyprianuksen hautakappeli, missä
hänen luunsa lepäsivät, ja missä hurskaat kävivät rukoilemassa.
Alkujaan käytiin pyhien haudoilla vain siinä tarkoituksessa, että
pyhien vainajien muisto siten tulisi elävämmäksi, joten se myös
voimakkaammin innostaisi rukoukseen, rakkauteen ja kaikkeen siihen
jumalisuuteen, jota nuo pyhät vainajat eläessään olivat osoittaneet.
Pian kuitenkin se suuri kunnioitus, jota tämän aikakauden ihmiset
tunsivat pyhiä vainajia kohtaan, saattoi mitä suurimpiin erhetyksiin.
Alkujaan oli rukoiltu noiden pyhien vainajien puolesta, nyt sitä
vastoin ruvettiin itselleen pyytämään heidän esirukoustaan, eikä
kohta puoleen uskallettu ensinkään Jumalaa suorastaan rukoilla, vaan
ainoastaan pyhien esirukousten ja ansion turvissa. Ja kaikkein suurin
väärinkäyttö, mikä mainitusta syystä aiheutui, oli pyhien jätteiden
palveleminen. Uskoen pyhien jätteiden ihmeitä tekevään voimaan
ruvettiin niitä käyttämään kuin taikakaluja ainakin.
[32] Cyprianus syntyi 2 ja 3 vuosisadan vaiheella pohjois-Afrikassa,
mahdollisesti Karthagossa. Hän oli ylhäisestä suvusta ja oli saanut
hienon kasvatuksen. Hän rupesi aikuiseksi tultuaan opettamaan
puhujataitoa Karthagossa. Hän kääntyi kristinuskoon ja sai kasteen
v. 245. Hän sitten lahjoitti köyhille suurimman osan omaisuudestaan
ja tutki hartaasti raamattua. Hän tuli ensin diakooniksi, sitten
presbyteeriksi ja v. 248 piispaksi. V. 249 syttyi vaino kristityitä
vastaan ja raivoisa pakanakansa Karthagossa huusi: "Cyprianus
jalopeurain eteen!" Hän pelastui pakenemalla, mutta sai siitä muka
pelkuruudestaan kärsiä pilkkaa. Hänen loppuikänsä oli surullinen: hän
joutui ikävään opinriitaan ja nälänhätä ja ruttotaudit raivosivat
hänen ympärillään. V. 256 puhkesi uusi vaino kristityitä vastaan.
Cyprianuskin sai marttyyrikuoleman 14 p. Syyskuuta 257. Suuren
kansajoukon saattamana vietiin hän ulos kaupungista. Hän riisuutui
ja polvistui rukoukseen. Kaksi hänen omista papeistaan sitoi hänen
silmänsä. Vaivoin sai pyöveli lyödyksi poikki hänen päänsä, sillä
Cyprianus oli osoittanut häntä kohtaan suurta hyväntahtoisuutta
ja vastikään antanut hänelle 25 kultarahaa. C. haudattiin lähelle
mestauspaikkaa.
[33] Manikeolaiset kielsivät Jesuksen tosi-ihmisyyden sanoen hänen
olleen maan päällä vain valeruumiissa. Tämä heidän väitteensä johtui
siitä, että he katsoivat maan tomusta tehdyn ihmisruumiin olevan
pahan jumalan työtä. Ja tästä heidän väitteestään oli seurauksena,
että he eivät pitäneet Jesuksen kuolemaa, eikä hänen kuolemassaan
tapahtunutta lunastustakaan ensinkään todellisena. Jesuksen lunastus
on muka ainoastaan siinä että hän auttaa ihmisen valosielua pääsemään
voitolle perkeleellisestä sielusta. Jesus, näet, antaa pyhille
kykyä vetämään puoleensa luontoon ja varsinkin puihin ja kasviin
vangittuja valon kappaleita. Mutta ihmisen puoleltaan tulee myös
harjoittaa itsekieltäymystä, jotta hyvä sielu hänessä pääsisi
voitolle. Tästä kilvoituksesta on hurskailla toivossa palkkana päästä
kuuhun ja sittemmin puhdistustulen läpikäytyään aurinkoon eli valon
valtakuntaan.
[34] Akademikoiksi kutsuttiin kreikkalaisten suurimman filosoofin
Platonin oppilaita sen johdosta että Piato opetti heitä "Akademia"
nimisessä korkeakoulussa 2 kilometriä Athenasta luoteeseen. Akademian
maa-alue oli muurilla ympäröity ja kaunistettu vesijohdoilla ja
puuistutuksilla. Siinä oli jalkakäytäviä ja voimistelukenttiä,
ja jumalien alttareita ja kuvia. Tässä kauniissa puistossa ja
viereisessä puutarhassa, jonka Plato myöhemmin osti ja yhdisti
akademiaan, piti hän kuuluisat tutkistelemuksensa keskustellen
oppilastensa kanssa.
[35] Ambrosius oli länsimaisen kirkon huomattavimpia miehiä.
Hän syntyi Trierissä v. 340 ja eli ensi nuoruutensa ajan Roomassa
sisarensa Marcellinan ja veljensä Satyruksen kanssa. Italialaisen
henkivartion päällikön toimesta hän nimitettiin Ligurian ja Emilian
maaherraksi ja piti asuntoa Milanossa. Käännyttyään kristinuskoon
ja saatuaan kasteen hän 8 päivää sen jälkeen valittiin Milanon
piispaksi. Hän on kuuluisa siitä, että hän uskalsi keisariakin
vastaan asettua, kun tämä rupesi kirkon järjestystä sortamaan.
Ambrosius oli etevä saarnamies, kuten Augustinuskin tässä teoksessa
tunnustaa. Kansantajuisella esitystavallaan saattoi hän temmata
mukaansa suuriakin ja melkein aivan sivistymättömiä kansanjoukkoja.
Hänen kirjoistaan ovat saarnat etevimmät; niitä lähinnä ovat
tärkeimmät "uskosta ja pyhästä Hengestä" ja "pappien tehtävistä".
Ambrosius aukasi aivan uuden uran kirkkoveisuun alalla. Tähän
asti ei ollut jumalanpalveluksessa kuin vähän vuoroveisua papin
ja kirkkokuoron välillä. Ambrosius otti käytäntöön kirkossa
kauniita kansan laulamia säveleitä. Noilla säveleillä pani hän koko
seurakunnan laulamaan vanhastaan tuttuja hyviä virsiä ja hengellisiä
lauluja. Itsekin oli hän taitava virsiseppä; hänen omatekoisia
virsiään on 18; jokunen niistä löytyy meidänkin virsikirjassamme
suomennettuna.
Ambrosius kuoli 57 v. vanhana pitkänperjantain ja pääsiäisaattopäivän
välisenä yönä v. 397.
[36] On huomattava, että Augustinus tässä puhuu vanhakatolilaisesta
uskosta semmoisena kuin se apostolein jälkeisenä aikana oli olemassa,
jossa kyllä oli erehdyksiä, mutta joka kuitenkin oli jotain aivan
toista kuin se katolilainen usko, jota paavilainen kirkko sittemmin
edusti, ja jota vastaan Luther taisteli.
[37] Pilkkaajilla ja häpäisijöillä tarkoittaa Augustinus tässä
Manikeolaisia, jotka sanoivat vanhan testamentin olevan pahan
jumalan tekemän. Mutta eivätpä he suurta kunniaa antaneet uudelle
testamentillekaan, koskapa sitä mielivaltaisesti selittelivät ja
paloittelivat. Valitettavasti on heillä vieläkin monta seuraajaa,
joten heihinkin nämä Augustinuksen sanat soveltuvat.