[1] Nämä sanat muodostavat koko kirjan keskuksen ja päämäärän. Niihin
sisältyy näiden tunnustusten päätotuus, joka on lausuttuna Rom. 11,
36: "Hänestä, Hänen kauttaan ja Häntä varten ovat kaikki kappaleet
olemassa".
[2] Voimme tässä huomata seuraavan ajatusten nousun: 1. Saarna,
2. Usko joka on saarnasta syntynyt, 3. Herraa avuksihuutaminen ja
etsiminen, 4. Herran löytäminen ja tunteminen, 5. Herraa kiittäminen
ja ylistäminen.
[3] Avuksihuutaa on latinankielellä "invoco", joka oikeastaan
merkitsee kutsua sisään.
[4] Koska ihminen on kuolevainen, niin hän samalla kun hän syntyy
elämään, rupee tekemään kuolemaa. Ja koska hengellisesti kuollut
ihminen on elävältä kuollut, niin nimittää Augustinus sellaisen
ihmisen elämää kuolemaksi, joka on olevinaan elämää. Vertaa Aug. de
civit. dei 13, 10: Tässä ruumiissa oleminen on syntymästä saakka
kuolemaa tahi oikeammin samalla sekä elämää että kuolemaa; elämää
tosin niin kauvan kuin henki pysyy ja siksi kuin kokonaan kuolee,
mutta toiselta puolen kuolemaa, koska se jo on kuolemaa, kun ei elä
täyttä elämää.
[5] Tässä on sanaleikki, johtuva siitä, että sana "käsittää"
samoin kuin vastaava latinankielinen sana "invenire" on käytetty
kaksinkertaisessa merkityksessä, merkityksessä ymmärtää, ja
merkityksestä saada käsiinsä. Mitä itse ajatukseen tulee, mikä
tässä on lausuttuna, niin se kyllä löytyy raamatussa monin paikoin.
Tähän sopii verrata Aug. de trin. I. V. e. 1: Ajatelkaamme Jumalaa,
jos voimme, ja sikäli kuin voimme, niin hyväksi ett'ei hänellä ole
vertaistaan, suureksi ilman että hän ottaa mitään tilaa, kaiken
luojaksi jolla kuitenkin on kaikki itsessään, läsnäolevaksi vaikkei
voida määrätä missä, kaikkea koossa pitäväksi vaikka on ilman
määrättyjä muotoja, kaikki paikat täyttäväksi vaikka on ilman
paikkaa, ainaiseksi vaikka on ajaton, kaikkea muuttavaksi ollen itse
muuttumatta ja kärsimättä mitään vahinkoa. Joka sellaiseksi ajattelee
Jumalaa, hän vaikkakaan ei voi Hänen olemustaan täydelleen käsittää
kammoo pyhässä pelvossa ajattelemasta Hänestä jotakin sellaista, mikä
ei ole Hänen olemuksensa mukaista.
[6] Ainoastaan ruumiillista rangaistusta käytettiin kouluissa tähän
aikaan. Koulupoikia piestiin hienoilla ruovoilla, vitsakimpuilla
tai pahemmissa tapauksissa nahkahihnoilla. Lyötiin useinkin niin
kovaa että lyöntien jäleltä näkyi ruumiissa paukamia, mustelmia
ja verinaarmuja. Tämä julma kuritustapa siirtyi roomalaisista
pakanallisista kouluista kristillisiin kouluihin. Ja kristillisissä
kouluissa säilyi tämä ruumiillinen rangaistus joskin vähän
lievennetyssä muodossa läpi vuosisatojen ja vuosituhansien. Vastahan
meidänkin maassamme patukkarangaistus poistettiin kouluista uuden
koululain kautta vuodelta 1872.
[7] Kidutuspukki oli jotenkin hevosen muotoinen puinen kidutuslaitos,
jonka päällä pahantekiä pingotettiin ja venytettiin niin että jäsenet
menivät sijoiltaan. Kidutuskynnet taas olivat kuten nimikin osoittaa
kynnen tahi käpälän kaltaiset kidutuskoneet, joilla pahantekiäin
sivuja hakattiin rikki. Näitä kamalia, petomaisia kidutuskoneita,
joita roomalainen pakanallinen esivalta käytti rangaistessa suuria
pahantekiöitä, käyttivät pakanat sitten vihansa vimmassa kristityitä
vastaan saadaksensa heidät uskostaan luopumaan. Näitä samoja ja
monia muita hirveitä kidutuskeinoja on katolilaisen kirkon kamalan
kuulu "inkvisitsiooni" käyttänyt niitä kohtaan, jotka ovat luopuneet
katolilaisesta uskosta ja asettuneet katolilaista kirkkoa vastaan.
[8] Jumala panee pahalle määrän niin ett'ei se voi Hänen säätämää
maailmanjärjestystä rikkoa, eikä Hänen aikomuksiaan turhaksi tehdä.
Aug. de praedest. sanet: Pahoilla on valta syntiä tehdä, mutta minkä
verran he tätä tai tuota syntiä tekemällä saavat pahuutta aikaan,
se ei ole heidän vallassaan, vaan riippuu Jumalasta, joka pimeyden
hajoittaa ja paikkaansa asettaa.
[9] Pistää suolaa kastettavan suuhun, voidella hänen otsansa,
nenänsä, korvansa ja rintansa, tehdä ristin merkki hänen kasvoonsa
ja rintaansa ja puettaa hänet valkoisiin vaatteisiin olivat kaikki
kuvauksellisia toimituksia, jotka alkujaan toimitettiin ennen
kastetta valmistuksena siihen, mutta jotka piankin yhdistettiin
itse kastetoimitukseen, jossa säilyivät semmoisinaan aina
uskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän luterilaisen kirkkomme
tavan mukaan toimitetussa kasteessa on näistä jäljellä ainoastaan
ristin merkin tekeminen kastettavan kasvoihin ja rintaan -- ja
mahdollisesti valkeisiin vaatteisiin puettaminen. Suolan antamisella
kastettavan suuhun tahdottiin varmaankin hänelle teroittaa mieleen
Jesuksen sanoja: "Te olette maan suola". Ja kun muistamme että nuo
kastettavat alkujaan olivat pakanuudesta kääntyneitä aikuisia miehiä
ja vaimoja, ja kun ajattelemme, mikä tärkeä tehtävä heillä oli olla
suolana siveellisesti mädänneen pakanakunnan keskellä, niin täytyy
meidän myöntää että tuo puheenaoleva kuvauksellinen toimituskin oli
erinomaisen sattuva ja sopiva.
[10] Silloiseen alkeisopetukseen kuului: luku-, lasku- ja
kirjoitustaito n.s. "litteratura prima". Alkeisopetusta seurasi
kieliopinnot "litteratura grammatica". Tämä kieliopetus kuitenkin
oli varsin vähän sitä, mitä me kieliopetuksella ymmärrämme; se
oli parhaasta päästä tutustumista äidinkieliseen kirjallisuuteen.
Kieliopinnoiden jälkeen piti opetella puhujataitoa "ars rhetorica",
joka oli vanhaan aikaan mitä suurimmassa arvossa. Kreikankieltä ja
kirjallisuutta piti taas opetella, koska sillä yleismaailmallisena
sivistyskielenä oli roomalaisessa keisarikunnassa sama merkitys kuin
ranskan kielellä koko sivistyneessä maailmassa kahdeksannellatoista
vuosisadalla.
[11] Dido oli erään tyriläisen kuninkaan tytär ja naimisissa setänsä
kanssa. Hänen veljensä tappoi hänen miehensä, jonka jälkeen hän läksi
miesvainajansa rikkaudet mukanaan merta purjehtimaan hankkiakseen
itselleen uuden asuinpaikan. Hän asettui maalle Afrikassa, missä
hän perusti Karthagon. Täällä hän lopetti päivänsä, kun ei hän
huolinut naapurikuningasta "Hiarbas" mieheksensä. Virgilius kuitenkin
kertoo maailman kuulussa sankarirunossaan "Aeneis", että muka
troijalainen prinssi Aeneas oli tullut Didon luo, jolloin tämä oli
häneen rakastunut saamatta häneltä vastarakkautta. Tämän onnettoman
rakkautensa tähden Dido sitten miekalla surmasi itsensä.
[12] Homeros on kreikkalaisten suurin runoilija, eikä hänen
vertaistaan ole vielä missään ollut. Hänen sepittämät kaksi suurta
sankarirunoa "Ilias", jossa kerrotaan kreikkalaisten yhteisestä
sotaretkestä Troijan kaupunkia vastaan, jonka he viimeinkin
valloittivat ja polttivat, ja "Odysseia", jossa kerrotaan Odysseyn
harharetkistä paluumatkalla Troijasta kotia Ithakaan, ja miten
hän kotia tultuaan kostaa vaimonsa häpeämättömille kosijoille,
muodostavat koko kreikkalaisen kirjallisuuden ja sivistyksen kehdon.
Näillä runoillaan on Homeros myös ollut kaikkien aikojen ja kaikkien
kansojen suurten runoilijain kasvatti-isä, niinpä Runeberginkin.
On sanottu että suurimpien miesten sukuperästä ei ole tietoa. Ja
Homeroksen suhteen ainakin tämä täydesti pitää paikkansa. Ei tiedetä,
milloin ja missä hän syntyi, eikä missä hän kuoli. Kokonaista 7
Kreikan kaupunkia kilpaili kunniasta olla Homeron syntymäkaupunkina.
Tämän johdosta on ruvettu ajattelemaan tokko Homerosta onkaan ollut
olemassa. Oli sen asian laita miten hyvänsä niin ainakaan ei Homeros
ole molempia mainittuja runokokoelmia kokonaisuudessaan sepittänyt.
Sen voimme me varmasti päättää nykyaikaisten kansanrunouden
tutkimusten nojalla. "Odysseia" ja "Ilias" ovat varmaankin syntyneet
samalla tapaa kuin meidän Kalevala runot. Niitä ovat monet runoilijat
useissa paikoin ja monen polven kuluessa laulaneet. Voi olla, että
joku, ja ehkä etevin, heistä on ollut Homeros nimeltä. Joku on sitten
myöhempänä aikana ne yhteen koonnut ja järjestänyt samalla tapaa kuin
Lönnrot Kalevalan. Milloin tämä tapahtui ei varmuudella tiedetä.
Aristoteleen aikana ne jo olivat olemassa semmoisina kuin ne ovat
meille säilyneet.
Tätä maailman kuulua runoilijaa sanoo Aug. lumoovaksi lavertelijaksi.
Miksi? Varmaankin koska nuo hänen todella lumoavan kauniit runonsa
ovat täynnä pakanallista jumaluustarustoa, joka tietysti on vaan
lorua.
[13] Augustinuksen äidinkieli oli Punian kieli, joka säilyi vaikkakin
syrjäytetyssä asemassa Latinan kielen rinnalla pohjoisessa Afrikassa
senkin jälkeen, kun entinen mahtava punilainen valtakunta Karthagon
kukistuttua oli joutunut roomalaiseksi alusmaaksi.
[14] Juno, roomalaisten ylin jumalatar, esiintyy roomalaisten
jumaluustaruissa usein sotien johtajana. Niinpä hän johti Italian
alkuasukasten taistelua Teukrien kuningasta vastaan, joka oli tullut
maata valloittamaan. Teukros oli ensimäinen Troasmaakunnan kuningas.
Sentähden ruvettiin kaikkia troijalaisia kutsumaan Teukreiksi. Tässä
kysymyksessä oleva Teukrien kuningas oli Aeneas, joka oli lähtenyt
-- kuten Virgilius kertoo -- palavasta kotokaupungistaan Troijasta
taluttaen vanhaa isäänsä ja kantaen sylissään pikku poikaansa ja
kotijumaliaan, vaimon seuratessa loitompana. Kauvan harhailtuaan
siellä ja täällä pääsi Aeneas vihdoinkin poikineen Italian rannoille.
Siellä hän sai kuin saikin jalansijaa ja valtaa ja tuli kuuluisan
Rooman kansan kantaisäksi.
[15] "Paedagogus" (pedagoogi, kasvattaja) merkitsee oikeastaan
sananmukaisesti pojankuljettaja. Muinaisilla kreikkalaisilla ja
roomalaisilla herroilla oli, näet, poikiaan varten olemassa orjia,
yksi kutakin varten, jonka piti viedä poika kouluun ja koulusta
kotia, seurata häntä teatteriin ja matkoilla, vieläpä -- pojan
aikuiseksi tultua -- sotaan. Sentähden oli hänellä myös nimenä eustos
(vartija) tahi comes (seuralainen). Pojan vartijaksi asetettuna oli
hänellä myös oikeus ja valta kurittaa poikaa tarpeen tullen. Tästä
sai hän kunnianimen rex (kuningas) ja myöhempänä aikana reetor
(rehtori). Varsinkin roomalaisen keisarikunnan aikana tuli tavaksi
näitä pedagoogin toimessa olevia orjia kunnioittaa laskemalla heidät
orjuudesta vapaaksi. Vaikka tämä toimi orjien kannalta katsottuna oli
korkea-arvoista, niin oli se roomalaisten ja kreikkalaisten herrojen
mielestä varsin halpaa; se olikin varsin harvinaista että kukaan
vapaa mies, jolla oli mahdollisuuksia parempaan, siihen rupesi. Siitä
syntyi latinalainen sananlasku: Quem Dii odere, paedagogum fecere
(ketä Jumalat vihaavat, hänet he tekevät pedagoogiksi).