Oli ihana aamu mun rauhani saarelmassa, kun kotoinen järvi tyynenä
päilyy ja pehmoinen auer vilisten sinervöi ilman... En sinua,
järveni, nyt soutaa hennoisi, en sinun helmaasi polskaroiden
heittäytyä, etten sun hohtavia kasvojasi tuskan ryppyihin painaisi...
Vaan jos sinua soutaisin, jos sinun helmaasi heittäytyisin, niin
soisinpa olevani kevyt kuin sinitaivaan valkoinen hattara, jonka
varjo hentona syvyyksissäsi sukeltaa ja häikäisevässä kalvossasi
liukuu -- vienointakaan värettä siihen tekemättä. Sillä sinä olet
niin kirkas ja pyhä, niin puhdas ja hienoja unelmia täynnä kuni
Vellamon neito, joka impeyttänsä rannan heleällä hiekalla kylpee...
Kuinka oletkaan sinä näin ihanaksi tullut, oi kesäinen aamu, Luojani
suurin taideteos, erämaan poveen maailmalta syvään kätketty?
Istu, ystävä, nurmelle viereeni, alle tuoksuvan rantakoivun, minä sen
sinulle kerron.
Yöllä seisoin ma tässä samalla paikalla, näin sen -- enkä sitä
koskaan unhoita. Ensin näin minä raa'an usvan hiljaa lähtevän
kohoamaan soista ja vesiperäisistä notkoista, näin sen kietovan
huntuunsa metsät ja mantereet, näin sen hiipien lähestyvän järveä
ja peittävän sen kokonaan savuun, näin sen kiipeävän vaarojen
rinteitä ja ottavan haltuunsa korkeimmatkin huiput... Silloin oli
niin kosteata ja kylmää, ja ilma, jota hengitin, oli kuin myrkkyä,
ja minun jäseneni värisivät vilusta. Poissa oli Pohjolan kesäöinen
rusko, valjennut oli rastaan rikaskielinen laulu, katkennut käen
kukunta, eikä yhdenkään metsän-elävän ääntä kuulunut. Kuni noiduttu
lepäsi luonto kylmänkalseana, mykkänä kauhusta -- ja minunkin sieluni
valtasi kamala kolkkous ja minä tyrmistyin seisomaan kuni patsas,
joka toivotoinna ojentaa kättänsä avaruutta kohti, salaisesti apua
rukoillen...
Silloin himmeä välähdys äkkiä kosketti unista silmääni! Sumujoukossa
oli syntynyt rajua, mutta äänetöntä liikettä. Oli kuin olisi
katsellut kaukaista taistelua. Hirmuista, hälisevää taistelua aavalla
kentällä! Siellä kohoili käsivarsia, välähteli verisiä miekanteriä.
Siellä annettiin armottomia iskuja, toiset ryntäsivät -- toiset
peräytyivät. Mahtava ruhtinas, seisoen kultaisissa vaunuissaan,
joihin oli valjastettu tuliset orhit, hymyilevin kasvoin, välkkyvä
peitsi koholla, kiitää pitkin lakeata tannerta. Hänen edellään
rientävät miljoonat airueet miljoonin säihkyvin säilin raivaten tietä
läpi vihollisten laumojen ja huutaen lakkaamatta: "Hän tulee, hän
tulee, maailman auvo, päivän ruhtinas; te yön lapset, väistykää,
väistykää!" Turhaa on taistelu tätä ylivoimaa vastaan. Turhaan
karkaavat yön harmaatakkiset sikiöt kiukusta kiljuen valkoisten
nuorukaisten kimppuun, turhaan takertuvat he kosteilla käsillään
ympäri päivän-poikien solakoita vartaloita, koettaen kellistää näitä
kenttään tai raahata upottaakseen veteen. Ja turhaan itse sumujen
sarvipäinen kuningas, soutaen saastaisessa venheessä, huutelee
ikuista kostoa hänelle, joka kultaisissa vaunuissaan seisoo ja jota
tuliset orhit yhä hurjemmin hänen jälkeensä kiidättävät. Ääretön
sekasorto heidän rivinsä valtaa ja suin päin syöksyvät he pakoon
jättäen aseensa voittajan saaliiksi. Kentälle jäävät vain kaatuneet
ja rammoiksi isketyt...
Niin valkeus, se hymyilevä päivän ruhtinas ajaa helisten korkealle
vuorelle ja hänen miljoonat henkivartijansa ympäröivät kunnioittaen
hänen kultaiset vaununsa. Ja siellä hurrataan voitosta ja siellä
juodaan maljoja...
Mutta haavoitetut sumusotilaat vaikeroivat alhossa ja heidän verensä
juoksee kuiviin polttavaan hiekkaan.