Kaikki hyvät ystävät valmistautuvat tuoksi suureksi päiväksi, jolloin
Arnaluk'in häät vietetään, pienen suloisen Arnaluk'in, jonka nimi on
kirjoitettuna kaikkien niitten sydämiin, jotka kerran näkivät hänen
hennon vartalonsa pohjoisen satumaan väririkkaassa puvussa. Ainoastaan
yksi on raskaalla mielellä, ja juuri hän, jonka pitäisi olla kaikista
iloisin, Erik.
Erik häpeää kuin koira. Helmi, tuo kallis, ihmeellinen musta helmi,
jonka vuoksi Wen Siang oli uhrannut henkensä, on poissa. Kaikki
etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia. Ja Erik ei voi päästä siitä
mihinkään, että helmen putoaminen tahi varastaminen on kokonaan hänen
syynsä. Sillä totta on, että hän ei ole sitä ollenkaan muistanutkaan
sen jälkeen kuin hän tapasi Arnaluk'in Tassinork'issa. Usein tunnusteli
hän kyllä ketjua kaulassaan, mutta ei milloinkaan tarkastanut, oliko
kotelo helmineen vielä tallella, ei ennen kuin tuona yönä, jolloin
Kuang Tzu oli valmis ottamaan sen haltuunsa... ja se oli poissa! Erik
tahtoisi sylkeä itseään silmälle. Hänestä tuntuu kuin hän olisi
menetellyt roistomaisesti parasta ystäväänsä kohtaan. Ja vaikka hän
koettaa hillitä itseään, ei hän kumminkaan voi peittää Arnaluk'ilta,
että joku asia painaa hänen mieltään. Hän, joka ei aavistakaan mustan
helmen olemassa oloa eikä sen salaperäistä merkitystä, sillä Erik ei
ole maininnut siitä mitään Nordstrand'ille eikä hänen tyttärelleen, hän
selittää sen omalla tavallaan ja silmänsä täyttyvät kyynelillä.
— — Mutta kaikki surut unhoittuvat sinä päivänä, jolloin hän
on tuleva Erikin vaimoksi. Nordstrand'in sivulla kulkee hän
kirkonkäytävällä, ilosta loistavana ja hentona kirjaillussa puvussa,
sillä Arnaluk vihitään kotimaansa puvussa, jossa Erik hänet ensi kerran
näki — eikä mikään vaateta hänen kahdeksantoista vuotiasta hentouttaan
paremmin kuin grönlantilainen naispuku. Hiuksensa on tänään koottu
nutturalle ja koristettu punaisella silkkinauhalla — pohjois-Tanskan
myrttikruunulla.
"Miten hän sentään on suloinen ja kaunis!" kuiskaa rouva Tanja
miehelleen Olov Harold'ille, joka istuu hänen vieressään.
Siellä ovat he kaikki: Tanja ja Olov Gårdbo'sta, ruskeasilmäinen Duroc
terävine Napaleonin-partoineen, hiljainen ja liikutettu Nordstrand,
Almkvist kiiltävien silmälasien takaa näkyvine hermostuneine silmineen,
tukkukauppias Holm rouvineen ja vanha Anette, joka on saanut erityisen
kutsun... kaikki toivottavat he parhainta noille kahdelle nuorelle,
joitten kohtalot yhdistetään tuolla alttarin luona.
Elämässä ja kuolemassa kuuluvat he nyt toisilleen. Niin tuntuu ainakin
Arnaluk'ista. Hän katsoo ylös. Nyt kai, jos milloinkaan, ovat hänen
miehensä silmät iloiset.
Mutta Erik ei katsokaan häntä silmiin. Hän katso kyllä häntä, mutta
vain hänen kaulaansa, ja tuijottaa lumottuna kultaiseen koteloon, jota
Arnaluk kanta samettinauhassa.
Väkiselläkin viepi Arnaluk kätensä sinne ja ottaa kultaisen koristeen
käteensä.
"Niin... niin", kuiskaa Erik käheästi, "anna minulle se heti... ah...
kiiruhda nyt!"
"Mutta Erik..." Arnaluk on vähällä purskahtaa itkuun, "tämä koriste on
kuulunut äidilleni. Luulen ainakin sen olleen hänen. Löysin sen isän
kätköistä... en sanonut hänelle mitään... tahdoin vain pitää sitä tänä
päivänä... luulin sen tuovan onnea..."
Erik pitää koteloa kädessään. Hän aukaisee kultaisen säiliön.
"Luoja, se on todella, en erehdy, musta helmi on tallella!"
Ja todellisuudessa pitääkin hän kädessään Kiinan ja omaa onneansa,
kunniaansa, jonka- hän on löytänyt Arnaluk'in sydämeltä.
"Onnea", sanoo hän — ja nyt tuntee Arnaluk hänen silmänsä, nyt
loistavat ne riemusta, voitosta ja rakkaudesta, "niin, varmaan tuottaa
se onnea... sinulle ja minulle... ja tulevaisen vapauden toivoa
neljällesadalle miljoonalle ihmiselle... Tätä helmeä ei osteta
kaikella Köpenhaminan kullallakaan! Mutta hiljaa... tule... älä ole
tietävinäsikään... vaunuissa selitän kaikki... oma rakastettuni!"
Käsikädessä lähestyvät he ovea — nuo kaksi rakastavaista;
tuo jäälakeuksilla karaistunut nuorukainen ja nuori, terve
grönlantilaistyttö, kauniine kirkkaine kasvoineen, ujoine, lämpöisine
silmineen ja pohjois-tanskalaisine hiuslaitteineen.
"Siinä menee todellakin kaunis pari", sanoo rouva Tanja taas, "mutta
katso, miten Erik puristaa vasenta kättänsä nyrkkiin. Jos ei näkisi
hänen ilosta loistavia kasvojaan, niin luulisin hänen olevan
raivoissaan."
Ja mistäpä rouva Tanja tietää, että Erikillä on vasemmassa kädessä
kokonainen — keisarikunta.
— — Mutta suuri yllätys odottaa pientä hääseuruetta. Tullessaan
Nordstrand'in hotelliin, jossa häät oli vietettävä, saapuukin nuori
grönlantilaismorsian yksinään.
"Missä... missä on miehesi?"
"Miehenikö?" vastaa Arnaluk ja sanoo harvakseen: "Mieheni karkasi! Erik
hyppäsi pois, otti auton ja katosi!"
"Mutta Jumala armahtakoon!" huudahtaa Almkvist, "onko hän tullut
hulluksi, pieni raukkani?"
Mutta Arnaluk, joka on vaunuissa saanut pikaisen selityksen koko mustan
helmen salaisuudesta, ei ole ollenkaan "raukan" näköinen, vaan nauraa,
näyttäen kaikki pienet hampaansa.
"Niin, mutta hän tulee takaisin... ja sitten saatte kaikki kuulla
asian!"
Kun seurue on valmiina istumaan pöytään, tulee Erik vähän
hengästyneenä, mutta muuten vapautuneena ja iloisena.
Hän suutelee Arnaluk'in suloista suuta ja tämä kietoo kätensä hänen
kaulaansa kuiskaten:
"Joko sinä siitä pääsit... tuosta hirveästä, mustasta helmestä?"
"Jo! Nyt se on hyvässä tallessa Kuang Tzu'n luona."
Ja koska seurueessa on ainoastaan hyviä ja uskollisia ystäviä, kertoo
hän kadotetusta ja jälleen löydetystä helmestä.
"Mutta minä en ymmärrä kumminkaan", sanoo Almkvist Nordstrand'ille,
"miten koriste joutui teidän huostaanne."
"Luulen sen tapahtuneen heti Erikin maihin tulon jälkeen
Tassinork'issa. He juoksivat vuorelle... nämä kaksi... silloin kai Erik
pudotti helmen koteloineen. Pinguit löysi sen ja antoi minulle. Muistan
avanneeni kotelon ja hämmästyneeni nähdessäni helmen. Ei juolahtanut
mieleenikään, että se olisi Erikin... en ymmärtänyt myös sen
arvoakaan... panin sen pöytälaatikkooni... ja unhoitin koko asian. Olin
silloin niin omissa, surullisissa ajatuksissani."
"Surullisissako?" kysyy Arnaluk.
"Niin", sanoo Nordstrand ja laskee päivettyneen kouransa Arnaluk'in
pienelle kädelle, "silloinhan ymmärsin, että pian tulisimme eroamaan.
Vaimon täytyy erota isästänsä ja äidistänsä ja mieheensä..."
Erik keskeyttää:
"Miksikä erota, rakas appi? Tule kanssamme avaraan maailmaan!"
"Niin isä, tule..."
"En, rakkaat lapseni... Jos matkustan jonnekin, niin lähden kotiin
Tassinork'iin... Siellä on kumminkin työni odottamassa."
Arnaluk aikoo vastata, mutta äkkiä huomaa nuori rouva, että hänen
lautasensa alla on jotakin.
Vain kapea silkkipaperiliuska.
"Katso Erik... tervehdys... Lue se!"
Erik pitää paperia kädessään. Vasempaan yläkulmaan on maalattu muutamia
kiinalaisia kirjaimia. Erik tuntee ne ja huudahtaa hämmästyksestä.
Eikö hän tuntisi tuota nimeä, jonka Wen Siang niin usein oli piirtänyt
lumeen heidän levätessään... rakastettunsa nimen — viimeisen
kuiskaamansa sanan henkien valtakunnan kynnyksellä.
"A-lu-li!"
Arnaluk ymmärtää heti. Sillä vaikka Erik ei kertonutkaan helmen
tarinaa, niin puhui hän korvaukseksi A-lu-li'sta. Ja hänet on Arnaluk
ymmärtänyt. Rakkaus on sama kaukaisessa ja jäisessä pohjolassakin kuin
Yangtsekiaug'in kesäisillä rannoilla.
Tällainen on Wen Siang'in rakastetun tervehdys:
"Arnaluk'ille A-lu-li'lta."
Ja Arnaluk lukee vapisevalla äänellä tuon pienen runon, jonka Pe-Kea-Hi
kirjoitti kaksituhatta vuotta sitten ja jonka A-lu-li nyt lähettää
hänelle, joka tuli onnellisemmaksi:
"... muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi,
jotka aina saisivat lennellä yhdessä,
tahi täällä maan päällä saman puun
yhteen kasvaneiksi oksiksi,
sillä iäisyydellä voi olla loppunsa,
mutta ei rakkaudellamme."