Apteekarin, tullinhoitajan ja rehtorin rouvat olivat vuokranneet
itselleen vaunut ja kauniina kevätpäivänä olivat he tehneet retken
Grongiin, tervehtiäkseen nuorta Bolette rouvaa.
He eivät olleet käyneet siellä kuin kuukausi sitten, jolloin olivat
olleet häävierailullaan. He olivat innokkaat saamaan selville, miten
asiat siellä oikein luistivat.
Mutta kotimatkalla Grongista olivat he kaikki hyvinkin hiljaisia...
Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
"En minä ymmärrä. En minä ymmärrä", -- huoahti viimein tullinhoitajan
rouva. "Tuo kamala metsä, jonka helmassa voi piillä vaikka
karhujakin, -- ja minä olin ajatellut, että nyt kun rakkauden jumala
oli päästetty taloon, olisi sinne avattu leveä tie ja kaikki olisi
valoista. Mut-ta --"
"Mutta siinä täti Narna oli oikeassa, kun hän antoi Bolettelle kotoa
Grethen mukaan", virkkoi apteekarin rouva, "niin ettei hän tunne
itseään niin vieraaksi."
"Hän oli niin ihmeellisen hajamielinen, -- ettekö te sitä huomanneet,
silloin kun hän vastaanotti meidät rappusilla", -- jatkoi
tullihoitajan rouva... "Auttaessaan ylleni päällysvaatteita kertoi
Grethe, että hän päivät pitkään istuu salissa soittelemassa vanhalla
klaveerilla. Onhan hyvä, jos edes sillä voi keksiä huvia itselleen."
"Keksiä huvia itselleen kuherruskuukausina", sanoi rehtorin rouva,
omituisesti huuliaan nyrpistellen...
"Minä en ole luotu tutkimaan ihmisten sydämmiä ja munaskuita!" sanoi
apteekarin rouva, vilkaisten rehtorinrouvaan. "Ajan mukaan voi
Bolette siihen tottua. Tulivathan nämät kaikki niin äkkiä, -- häät ja
kaikki tapahtuivat kaikessa hiljaisuudessa, ei edes Margrethe ollut
kotona."
"Tuntui oikein vaikealta", sanoi tullinhoitajan rouva, -- "nähdä tuon
pienen, hennon olennon siellä, noiden kamalien, vastaostettujen,
raskaiden huonekalujen keskellä!
"Sekin oli niin ihmeellistä, että vaikka siellä oli tuo uusi,
hieno soittokone, soitteli Bolette mieluummin vanhaa klaveeria
yläkerrassa..."
Tukkukauppias Breien tuli rantakatua ja viittaili heille:
"Oletteko käyneet katsomassa neittä, jonka haltija ryösti?" sanoi hän
tervehtiessään.
"Sanotaan, että hän häiden jälkeisenä aamuna antoi Bolette-rouvalle
kaksitoista nippua avaimia hoidettavaksi."
"Nii-in, -- ja ne saa hän kantaa koko elämänsä läpi. --"
* * * * *
Koko kaupungin puheenaineena oli näinä päivinä ollut konsuli
Ulfvungin rahtilaiva "Clio", joka purjehdittuaan monta vuotta
toisella puolella maapalloa, oli palannut takaisin kotiin.
Kun laiva liehuvine lippuineen ja valkoisine purjeineen liukui
saarien lomitse ja laski ankkuriin satamassa, oli suuri ihmisjoukko
kokoontunut rannalle ja sillalle sitä katsomaan.
Kun sähkösanoma saapui, että Clio oli odotettavissa, syntyi kova
levottomuus Wendelbon talossa. Siellä puhdistettiin paikat katosta
lattiaan asti. Harjoja ja vesisankoja oli kaikkialla, ja täydellä
voimalla hierottiin ja harjattiin.
Ja jos ei Martine rouva ollut niissä hommissa, niin oli hän alhaalla
puutarhassa antamassa neuvoja ja käskyjä työmiehille, jotka kuokkivat
ja kaivoivat tuoksuavaa, tuoretta maata.
Tasailtiin pensaita ja puita, laitettiin multapenkkejä, joihin
istutettiin ja kylvettiin semmoisella kiireellä, kuin olisi maailman
loppu jo huomenna.
Ja sitten lähti rouva uudessa kevätpuvussa merimieskadulle ja seisoi
siellä katsellen satamaan.
... Clio lepäsi nyt satamassa ja kuivaili purjeitaan kevätauringon
paisteessa.
Siellä oltiin täydessä työssä, purettiin tavaroita, jotka olivat
tuodut kotiseutua varten, ja puhdistettiin laivaa.
Joka kerta tuli Martine aina lähemmäksi satamaa, -- tarkastellen yhä
terävämmin miehistöä...
Tuo, jolla oli kultanauhainen hattu päässä, joka niin reippaasti
juoksi komentosillalle, olisikohan se hän?
Tai, olisikohan se tuo? -- tai tuo? -- olihan paitsi kapteeni Wittiä
vielä kaksi perämiestäkin laivalla.
Tänään hän oli tullut alas sillalle asti, Ulfin laivakonttoorin luo.
Martine tarttuu äkkiä kaiteeseen...
Nyt hän ei voinut erehtyä. Tuossa hän seisoi.
Hän melkein vapisi.
Se oli hän. Se oli hän... Mutta miten muuttunut! -- tumma, ruskea
kuin etelämaalainen, -- tanakka ja vahva...
Mutta kaunis, kaunis.
Hän havahti siitä, että käsikärryjä työntävä mies huusi kovaa:
"Holoi. Holoi... Väistykää vähän tieltä, rouva Wendelbo!"
Kapteeni Witt tuli äkkiä tarkkaavaiseksi... Hän tunsi kuin pistoksen
nähdessään Martinen.
"Onko se rouva Wendelbo?" tervehti hän huomattavan liikutettuna ja
tarttui hattuunsa... "Martine Ulfvung?"
Syntyi äänettömyys, jonka aikana hän melkein uteliaana ja ihmetellen
tarkasti Martinea.
Martine tunsi hänen katseensa syventymistään syvenevän.
"Niin, siitä on aikoja kun me tapasimme", virkkoi hän viimeinkin...
"Silloin me olimme nuoria", -- sanoi hän heikosti hymyillen.
"Niin, ja silloin te olitte vain perämies! ja poikanulikka", sanoi
Martine leikillisesti.
"Ja nyt on teistä tullut oikein komea kapteeni, näen minä. Teillä on
oivallinen laiva kuletettavananne. Täytyihän minunkin tulla sitä
katsomaan."
"Niin hyvästi!" -- tervehti hän. "Varmaankin lähdette nyt
Strömvikiin, vanhempienne luokse. Siellähän he asuivat?"
Martine kiiruhti kotiin päin...
Huoneessaan pysähtyi hän peilin eteen ja tarkasti itseään hetken
aikaa.
Samassa viskasi hän hattunsa pois ja astui konttooriin.
Siellä heittäysi hän äkkiä miehensä kaulaan.
Miehensä katsoi pelästyneenä häneen, luullen vaimonsa tulleen
hulluksi.
"Meidän suhteemme ei ole ollut oikea", sanoi hän katkerasti...
"Mutta nyt minä tiedän ketä minun tulee rakastaa, -- enkä tarvitse
kulkea maailman ympäri maapallolla", mutisi hän mennessään ovesta.
Wendelbo katseli ihmeissään hänen jälkeensä: "Meilläkin on vähän
auringon paistetta niinkuin muilla linnuilla", -- virkkoi hän
hiljaisesti.
* * * * *
-- Ilma oli suhinaa täynnä ja voimakasta, luovaa kevättä.
Aurinko paistoi kuumasti ja paahtavasti, sulatellen routaista maata.
Syvällä puissa kohisi kuin näkymätön voima, mahla virtaeli niiden
suonissa ja hellitteli kuorta simapilleiksi.
Pikkupurot, joista ei kukaan tiennyt, yhdistyivät paisuen valkeiksi,
kuohuviksi koskiksi, jotka riehuvin: syöksyivät eteenpäin.
Jäät pehmenivät ja sulivat...
Pensaissa ja puissa paisuivat lehtien nuput, -- kaikki pyrkivät ylös
elämään.
Nuo vapautuneet, pulppuavat voimat, ne täyttivät ilman ja laakson
huumaavalla kohinallaan, -- kaikkialla kihisi vastasyntynyttä, märkää
ja kiiltävää --, Ihmistenkin mieliin syntyi uudet halut ja toiveet...
Insinöörit, jotka ulkona tekivät mittauksiaan veden korkeudesta,
kuulivat tuskin toistensa huudot, niin korvia huumaava oli suhina
ilmassa.
Vesi oli korkeimmillaan suomailla, nyt oli kiire töillä.
Oli alotettu heti jäittenlähdön jälkeen, -- tehtiin työtä jo
aikaiseen keväällä. Ja sieltä kuului aina väliin kumeita laukauksia.
Konsuli oli tänä talvena neuvotellut neuvottelemistaan asiantuntijain
kanssa pääkaupungissa ja oli tilannut parhaat insinöörit.
Siellä mittailtiin, -- tutkittiin ja otettiin selville suovesien
laajuus, tarkastettiin mihin vedelle tie porattaisiin... puhuttiin
puhdistamisesta, poraamisista ja suluista.
Siellä tehtiin työtä täydellä voimalla. Paljon piti olla tutkittuna
ja valmisna, ennenkun Lindestadjärvi kuivui matalaksi ja pieneksi ja
korkeat hiekkasärkät estivät sisään- ja ulos-pääsön.
Ilmassa suhisi suuria sanoja.
Arvoitus, joka aikojen kuluessa oli ollut laakson yläpuolella, se oli
nyt selvitetty.
Mutta sitä eivät selvittäneet Niils Bjelken eikä Robert Düringin
pikkupuuhat, joissa rahallinen puoli oli aina ollut esteenä.
Se mikä muille oli ollut mahdotonta, sen oli konsuli Ulfvungin
mahtava tahto ja voima saanut aikaan.
Hänellä oli nyt Grongsuot käsissään... piteli niitä niinkuin
vääntäisi hän hanaa, josta ohjasi tämän äärettömän vedenpaljouden
laakson läpi.
-- -- Pitkä, hiukan kumaraharteinen mies käveli siellä käsiään
hieroskellen:
"Kaikki enteet näyttävät, että sekä maalaiskunta että kaupunki
tahtovat kannattaa yritystä."...
-- Konsuli oli tehnyt pitkän retken alusmailleen ja lepäsi nyt
nojatuolissaan, ennenkun taas lähtisi ulos...
"Etkö sinä, Narna, voisi keksiä jotain, josta Bolettelle olisi iloa",
sanoi hän, leikkiessään tuolinkaiteen ripsuilla, -- "jotain, joka
virkistäisi häntä, -- jotain, josta hänelle olisi seuraa, -- jolla
saisi päivän kulumaan?...
"Etkö voisi ostaa jotain hänelle? Eikö hän pidä kauniista koirista?
"Minä näin yöllä niin pahaa unta hänestä. Mutta te olitte varmaan
antaneet minulle jotain epäterveellistä ruokaa", sanoi hän pukiessaan
ylleen päällystakkia.
Hevonen oli valjaissa. Hän aikoi satamapäällikön luokse tuumimaan
erästä ehdotusta, joka koski aallonmurtajaa.
Isä oli oikein liikuttavan sydämmellinen, -- ajatteli rouva;
hän seisoi ikkunassa katsellen konsulin lähtöä. Tänään hän oli
ollut oikein levoton Boletten suhteen... Muuten hän ei mielellään
kosketellut sitä asiaa...
Rouva Narna huokasi...
Siihen tarvittiin aikaa. "Katsotaan nyt vaan Martinea. Ja nyt on hän
hyvinkin tyytyväinen ja innokas ja toimelias emäntä.
"Wolmar on sekä hyvä, että taipuvainen... Bolette tulee viihtymään
siellä mainiosti, kunhan hän vaan pääsee tämän vaikeimman ohi."
* * * * *
"Lindestadin päivänpaiste on tullut ihmeen kauniiksi", juteltiin
kaupungissa, kun Margrethe eräänä päivänä palasi höyrylaivalla
käynniltään voudin luona. Kasvot olivat laihtuneet, mutta sitä
somemmat.
Halvor seisoi hevosineen siellä odottamassa, ja Margrethe kiiruhti
rattaille, kiihkeästi haluten kotiin.
Ajaessaan mäkeä ylös, tuntui hänestä kuin kaikki olisi muuttunut.
Heidän kääntyessään sisään portista, katsahti Margrethe tuskaisesti
hänen ja Boletten makuuhuoneeseen päin. Hänestä tuntui kuin sieltä
olisi pitänyt näkyä vilahdus sisaresta...
Oh, tämä oli niin kurjaa, niin kurjaa... Kuinka oli hän niin
raukkamaisesti voinut antautua?
Ikäänkuin jotain harmaata kertyi isän ja äidin ympärille...
-- Makuuhuoneessaan seisoi Margrethe kauvan ympärilleen katsellen.
Se oli tullut tilavammaksi ja niin autioksi... Oli kuin itkua olisi
jäänyt seiniin.
Boletten vuode ja hieno piironki, jonka hän oli saanut ripille
päästyään, olivat poissa, -- ja kaikki hänen lukemattomat
pikkuesineensä. Ja myöskin viuhkanmuotoinen kehys valokuvineen,
joiden taakse hän niin taitavasti oli kätkenyt Stenvigin kuvan.
Ja kaikki tämä oli tehty, suoritettu, kestetty ja kärsitty hänen
ollessaan poissa!
Ei, sitä ei voinut käsittää.
Hän jäi istumaan kädet helmassa ja katsoi ja tuijotti eteensä...
Ja oliko Niils tullut? -- se välähti kirkkaasti hänen ajatuksissaan.
Hänen on täytynyt tulla -- täytynyt tulla!
Hän hypähti ylös ja alkoi innokkaasti purkaa ja järjestää tavaroitaan.
... Äiti oli sanonut, että Bolette tulisi Grongista häntä
tervehtimään. --
Grongista. Uh, kuinka kamalaa... Grongista!
Hetken kuluttua oli hän alhaalla tervehtimässä koiria ja muita
kotieläimiä. Ja sitten suoraa päätä Anne Weums'in luokse, saadakseen
häneltä jotain tietää.
Mutta Anne oli tänään järkähtämättömän vaitelias.
Äkkiä kuului joku ajavan tiellä.
Margrethe riensi makuuhuoneeseensa. Hän ei tahtonut tavata Bolettea
alhaalla muiden seurassa...
Vähän myöhemmin tartuttiin oveen, ja pieni, kuihtunut olento hiipi
sisään.
Hän tuskin katsoi ylös.
Ja Margrethe, joka oli aikonut kysellä niin paljon... Kuinka saatoit
sinä... Kuinka saatoit sinä... hän voi vaan ottaa sisarensa syliinsä
ja kuulla hänen itkevän, itkevän, itkevän.
"Minä en uskaltanut hypätä Lindestadin lahteen... niinkuin Kaja
täti", -- kuiskasi hän.
-- -- Sisaret jäivät istumaan kahden. Heillä oli kummallakin sydän
täynnä toisilleen uskottavaa.
Ja kun Margrethe sitten joutui kertomaan voudin talossa viettämästään
talvesta ja serkuista, miehistä ja naisista, niin oli taas melkein
kuin entisinä aikoina, -- ulkomaailma ja kaikki olivat unohduksissa!
Mutta kun ilta lähestyi, ja Bolette istui yksin rattailla, kuului
avuton pyyntö:
"Sinä tulet pian minun luokseni. Margrethe... Tulethan huomenna"...
-- -- Konsulilla oli kiire.
Hän tervehti ystävällisesti ja sydämellisesti, vaikkakin hieman
lyhyesti Margrethea.
Illallispöydässä hän keskusteli innokkaasti Ulfin kanssa
satamarakennusta kohdanneista uusista vaikeuksista. Väylä oli yhä
liian matala.
Hänellä oli paljon asioita mielessä, hän poltti aterian jälkeen
sikarin ja meni varhain makuuhuoneeseensa.
-- Oi ihanaa olla kotona ja nukkua omassa vuoteessaan, niin tuntui
Margrethesta.
Hän makasi käsi posken alla ja taisteli unta vastaan.
Ei voinut olla monta päivää Niilsin tuloon. Jäät olivat lähteneet
ja maa oli paljas. Siitä oli hän ottanut selvän, ajaessaan kotiin
tänään...
Pää vaipui tyynylle, ja uni vei hänet maailmaansa.
Hän ja Niils kulkivat yhdessä kaivoveden rannalla...
On niin, sanoi Niils, että jokainen nuori neito, joka uskaltaa katsoa
alas lampeen täysikuun paistaessa, hän näkee siellä sen, jonka tulee
saamaan omakseen maailmassa.
Häntä alkoi niin peloittaa. Jospa hän ei saisikaan nähdä Niilsiä!
Mutta tämä vei itse hänet veden reunalle. Se on välttämätöntä, sanoi
hän.
Ja sitten yhtäkkiä ei kuuta ollutkaan. Kuinka hän tuijottikin ja etsi
silmillään vedestä ja ruskeasta pohjasta, -- ei hän epätoivossaan
nähnyt mitään. Honka siinä varjostaa, sanoi Niils. Silloin kuului
äkkiä hirvittävä huuto, aivankuin kuikan, joka kirkuen lentää
vedenpinnan yli.
Hän heräsi pelästyneenä...
Aivan varmaan joku huusi!
Hän istui ahdistavassa tuskassa ja kuunteli, ikäänkuin odottaen, että
tuo varoitushuuto uudistuisi.
Huoneessa oli hämärä. Tuolinjalkojen heikot, unisen näköiset varjot
muodostivat viivoja pitkin lattiaa. -- -- --
Vasta myöhään aamulla hän heräsi. Arkihuoneen pöydällä oli posti ja
päällimmäisenä eräs kirje --
Hän näki sen heti, -- tuo leveä päällekirjoitus! -- ja hän riensi
takaisin makuuhuoneeseensa kirjeineen.
Niilsin käsiala -- ja niin peittelemättä lähetetty postissa...
Hän tunsi kuin jäätyvänsä, -- istuutui ja puristi kirjettä, -- hän
vapisi niin että tuskin saattoi sen avata.
'Rakas Margrethe!
Sinulle, jonka otsa on puhdas, silmät syvät, joka päätäsi jalosti
nostat ja jonka kanssa sieluni sisimmässään puhuu. --
Jotain merkitsee se, että voi nähdä enkelinsä. Sinä olet ollut
minun enkelini siitä hetkestä, jolloin nuorena tyttönä aloit
vallita mielessäni ja mielikuvituksessani! Margrethe Ulfvungin
kanssa minä aina sommittelin satuni elämän seikkailuista, hänelle
puhelin ja kaikki ajatukseni uskoin, -- kaikki, mitä saatoin
uneksia.
Minä tunsin sisässäni polttavan hengen, joka väräjämättä tahtoi
viedä eteenpäin, -- raivata minulle tilaa elämässä. Yhdessä
suhteessa oli uskoni horjumaton -- minun jälkeeni tulisi jäämään
suoritettu työ.
Rakas, ihana, vapaasyntyinen Margrethe!
Nyt tulevat ne raskaat sanat, joita kaikista vähimmin tahtoisin
sinulle sanoa. Ja anna anteeksi, jos niistä kylmää huokuu
ja katkeruutta valuu. Ne tulevat mieheltä, jota on loukattu
kyvyssään ja syvimmässä kutsumuksessaan, -- nerossaan uskallan
sanoa.
Sen herran asemasta, joka uneksi kultavaunuissa tulevansa
noutamaan Lindestadin päivänpaistetta, kulkee täällä nyt
mies, jonka pään päällä kaikki toiveet ja elämänunelmat ovat
luhistuneet kokoon.
Minun työni, elämäni suuri suunnitelma, se, joka on saanut koko
minun ajatukseni ja kykyni hehkumaan, se kun myöskin on perintö
isältäni, -- sen nyt konsuli Knut Ulfvung suorittaa.
Siitä ei ole mitään sanottavaa! -- Hänellä on rahaa, hänellä on
valtaa...
Onnetonta, että meillä molemmilla piti olla sama tuuma... Minulle
ei ole vääryyttä tapahtunut.
On jonkunlainen kuolon hiljaisuus ja rauha ympärilläni, kun tätä
kirjoitan haudatessani kaiken rakkaimpani elämässä.
Kohtalo on repäissyt aukon meidän väliimme, -- auttamattoman
kuilun.
Minä lähetän tämän kirjeen Englannista, ollen matkalla
Ameriikaan, -- ryhtyäkseni siellä uudelleen taisteluun. Unhotusta
on oikeassa voimatyössä.
Rakas, armas, kultakutrinen Margrethe, nyt täytyy meidän lentää
kummankin omaa tietämme elämässä. --
Muutamien vuosien, -- jonkun ajan kuluttua tulee rakkautemme
muisto olemaan mielessä nuoruuden satuna. Niin käskee luonto --
elämä --
Mutta sinä tulet olemaan minun suojelusenkelini ja loistamaan
silmissäni tuolla meluisassa vieraassa maassa.
Minusta tuntuu kuin kuolema minuun tarttuisi, kun nyt sanon
sinulle hyvästi!