* * * * *
-- Kellertävä ilta-aurinko valaisi niitty törmää, jossa väki vielä
työskenteli, pitentäen epämääräisiksi miesten ja hevosten varjot.
Ilma huumasi...
"Margrethe... Neiti Margrethe Ulfvung!" -- huusi Niils Bjelke tieltä.
Hän näki Margrethen kulkevan tietä alaspäin, jolla ylempänä seisoi
heinäväkeä.
"Ai, sinäkö se olit Niils!" vastasi hän hämmästyneenä. "Oletko saanut
uuden koneiston ruukilla käymään?"
"Olen, huomenna sitä koetellaan."
"Neiti Tank'illa on avain, jota ei saada avainreiästä pois, ja vanha
proomu vuotaa, ja kalkkikaivoksen luona on työntökärryt, joista pohja
on poissa, -- sinä kyllä voisit korjata ne!" kiusotteli hän.
Niils Bjelkestä tuntui kuin olisi näky tuossa loihtinut hänet...
Ilta ja Margrethe suojaten silmiään kädellään katsoessaan häneen, --
hän oli kuin noiduttu -- Lindestadin päivänpaiste!... Tuon mahtavan,
vanhan saatanan tytär juuri! -- se selvisi hänelle äkkiä.
"Mitä sinä ajattelit, Niils, -- mitä se oli? Näytti aivan siltä kuin
olisi käärme sinua puraissut."
"Hyi, minkälainen tämä maailma on, jossa me elämme!" huudahti hän.
"Tule, tule Margrethe, niin lähdemme kävelemään."
Heidän siinä ääneti kulkiessaan, löi hän vähä väliä kepillään
ruohikkoon, kuin vihollisia hätyytellen...
"Uskotko sinä, Margrethe, että voisit luvata minulle jotain",
sanoi hän äkkiä ja katsoi tutkivasti Margrethea silmiin, --"ettet
milloinkaan usko kun minusta pahaa puhutaan, tehköön sen ken tahansa?
Vaan tule minun luokseni ja ota itse selvä asiasta."
Hänen rintaansa ahdisti... nyt se taas valtasi hänet, tämä sama tuska
siitä, että hänen täytyi pettää joko isänsä tai Niils.
"Kas nyt, miten epäluuloinen sinä olet", -- kierteli hän kysymyksen.
"Minä ajattelin, että meillä olisi ollut niin hauska kävelyretki ja
sensijaan sinä mietiskelet maailman luomista ja lyöt nurmikkoa...
"Kaikki on niin surullista!" -- valitteli hän. "Kotona hiipii
Bolette ympäri äänetönnä kuin muuri, -- ei ajattele muuta kuin tuota
luutnanttia. Hän jää pitkiksi ajoiksi seisomaan ajatuksiinsa, kampa
hiuksissa, kuin suolapatsas. Ja voitko ajatella, että kun aamulla
pisti päähäni tervehtiä häntä sotamiehen tavalla, alkoi hän ääneen
itkeä. Minä en todellakaan tiedä onko hän onnellinen vaiko onneton. --
"Ja varma on, että hän pelkää niin kovin isää, -- että isä ei suostu,
että hän ottaisi Stenvigin! Mutta isä ei voi sitä kieltää, kunhan
Stenvig vaan oikein koittaa."
"Hm, sitä ei niinkään tiedä", virkkoi Niils katkerasti. "Sinun isäsi
voi kyllä olla oikeassa. Ajan kuluessa ehkä rakkauskin haihtuu, ja
sitten on hän vaan köyhä rouva Stenvig parka!"
Margrethe pysähtyi ja silmänsä säkenöivät:
"En askeltakaan, en askeltakaan tule edemmäksi sinun kanssasi. Jos
maailma on sellainen, en minä viitsi elää siinä. Hyvästi, Niils
Bjelke!" -- huusi hän kiihoittuneena ja kääntyi pois.
"Mutta Margrethe... Mutta Margrethe"... Hän seurasi häntä kiireesti.
"Elä toki ymmärrä väärin sitä, minkä katkeruudessa sanoin. Se oli
vaan vaahto, joka virtasi yli reunojen... Minulla on ollut niin
paljon vastoinkäymisiä, katsos, -- olen ollut niin yksin. Enkä
milloinkaan ole ajatellut itselläni olevan muuta ystävää kuin sinut."
Margrethe katseli poispäin ja käveli edelleen niinkuin ei haluaisi
sovintoa.
"Mutta väistä edes tuo ilkeä hattusi, tahdon nähdä silmäsi. Ethän
tahtone sammuttaa ainoaa iloani tässä maailmassa!"
Margrethe kääntyi äkkiä häneen päin. Kasvonsa punoittivat. Mutta
Margrethe kohtasi hänen katseessaan jotain niin tuskallista, --
ikäänkuin kysymyksen siitä, tahtoisiko hän todellakin jättää hänet
taas yksikseen tänne elämän tielle?
"Mutta Niils!" huudahti hän. "Sinä olet tänään taas niin ihmeellinen,
-- oikein tyhmä"... Ja heti senjälkeen huudahti hän:... "Mennään
poimimaan vaaramia puutarhanaidan luota, ehkä ne ovat jo kypsiä."
Ja samassa oli hän jo kaukana nurmikolla. Hän kulki kuin tanssien ja
katseli vähäväliä taakseen --
"Täällä on aivan täynnä ihania marjoja", huusi hän pensaikosta; --
"etkö sinä pidä niistä?...
"Kuuleppas Niils, oletteko te Robert Düringin kanssa tulleet niin
hyviksi ystäviksi?"
"Ystäviksi? Ystäviksi? -- Se riippuu siitä, mitenkä sen ottaa.
Miehellä, joka jotain tahtoo, ei ole ystäviä. Huomenna voivat
harrastukset muuttua ja silloin ollaan kilpailijoita, ehkä
vihamiehiäkin!" huudahti hän.
"Minä vaan ajattelin, kun sinä olet ollut niin paljon ruukilla
viime aikoina", sanoi Margrethe väliäpitämättömästi, poimiessaan ja
syödessään ahkerasti.
"Robert Düringissä on voimia. Hän on lahjakas, teräväsilmäinen ja
voi innostua asioista!... Ehkä joskus saamme nähdä tämän laakson
aivan toisenlaisena, kuin se nyt on edessämme, Margrethe", sanoi
hän viitaten ympäriinsä... "Me olemme, Robert ja minä, yksimielisiä
siitä, että tuolla rautaruukin ja kaupungin yläpuolella piilee kuin
kuollut vesi. Ja me olemme myöskin yksimieliset siitä, että saamme
siihen elämää!"
Margrethe lopetti äkkiä marjansyöntinsä.
"Siellä on vesivoimia, joita tarvitaan, ymmärrätkö, -- vähitellen
ruvetaan kuivaamaan soita siellä ylhäällä, -- niitä on siellä
kyllälti, -- ja sitten saataisiin luoduksi virta, jossa olisi
niin suuri putous, että se käyttäisi naulatehtaan. Kun tämä on
valmistunut, jatkamme me uusilla yrityksillä, -- niin, kuka tietää,
-- tehtaan toisensa perästä ehkä perustamme kerran pitkin koko
laaksoa."
"Mutta Niils... mutta, kuule?" änkytti Margrethe; oli jotain
pelästynyttä hänen katseessaan. "Miksi et puhu tästä kaikesta isälle?
Ensiksi isälle."
Niils kiivastui...
"Sen kyllä sanon sinulle. Määräysvalta luisuisi samalla käsistäni! Ja
tässä asiassa olen minä se, joka näen, osaan ja tiedän."
"Kuuletko Niils, silloin sinä et onnistu", sanoi hän soinnuttomasti;
-- "et onnistu milloinkaan."
"Ei ei, -- sanot sinä. Niin ovat kaikki täällä opetettu ajattelemaan.
Mutta sittenpähän nähdään", sanoi hän terävästi.
"Elä nyt, Niils, -- nyt katsot taas niin pahasti."
"Minä en osaa väistyä tieltä, tiedätkö", sanoi hän lyhyesti.
"Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen sysienpoltosta metsässä
ennen Ulfvungija", muistui äkkiä Margrethen mieleen.
Jäädyttävän kylmä tunne valtasi hänet, eikä hän voinut kuin varkain
katsoa Niilsiin.
Tuntui että ratkaiseva käänne oli tulossa...
Hän, tuo musta mies, jonka hän tiesi olevan niin lähellä itseään, --
hän oli vieras -- petolintu, joka leijailisi vaanivin silmin hänen
kotinsa ympäri, laskeutuakseen sinne alas ja joka jo veressään tunsi
mahdottomaksi yhdistyä ja sitoutua hänen isänsä taloon.
Semmoinen oli asia.
Hänen silmänsä vilkasivat kerran toisensa perästä hänen tahtomattaan
Niilsiin. Ne hakivat apua...
Oli yhä enempi ja enempi asioita, jotka hän tahtoisi sanotuiksi.
Suurella vaivalla hillitsi hän itsensä ja koetti sanoa hiljaa ja
matalalla äänellä:
"Ajattele sitä, että isäni kautta sinä voit saada koko elämäntyösi
suoritetuksi."
"Korkeaksipa hinnan korotat", sanoi Niils hymyillen. "Mutta et
kuitenkaan onneksi kaikkein korkeimmaksi", sanoi Niils lämpimästi
katsoen häneen.
"Kaiken, Niils, mitä aijot", jatkoi hän melkein rukoillen.
Niils katseli häntä kauvan ääneti, mutta kääntyi äkisti pois:
"Se on vaan se, että minun pitäisi luopua jo kynnyksellä omasta
itsestäni"...
Jotain erikoista oli nyt tullut heidän väliinsä.
Sanat tulivat katkonaisina, kumpasenkin ajatellessa omaansa -- samaa
asiaa.
Hän tunsi olevansa voimakas, -- tunsi voivansa voittaen nostaa
morsiamensa satulaan.
Margrethe, jolla pohjana aina oli iloisuutensa, unohti tulevaisuuden
ja kaiken...
-- Niils se oli, jonka hän näki kaikkialla kesäillan hämärtäessä --,
Niils, joka iloisesti tervehtäen kääntyi yhä ja yhä uudelleen häntä
kohti, hänen seisoessaan puutarha-aidan vieressä ja katsoessaan
Niilsin ja hänen mustan varjonsa jälkeen, joka katosi alas kaupunkiin
sen kimmeltäviä ruutuja vasten...
"Kaivovedeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, -- se
tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, -- hän ja
hänen sukunsa", --
Se tykytti hänen suonissaan koko illan, kunnes se sulautui uneksi.