Ilta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja
ilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.
On jo myöhäistä, eikä muita ole enää valveilla kuin patruuna Teodor,
joka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa tämän
nuoren miehen ja nuoren naisen.
Ei sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua
talosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille
seisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.
Onko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän
kolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää
kun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että
hän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut
näkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla?
Teodor-patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta.
Hän ei voi elää ilman tyttöä.
Samassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat
tuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja
sen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.
Yö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa.
Harmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja
lepäävät.
Patruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä että Maurits
on hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee
pois hänen kyyneleensä. -- -- Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat
haivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveillä, että
ilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja
hentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.
Teodor-patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia.
Ajatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa,
hänen vielä vuoteella maatessaan. "Kuuleppa Maurits", hän aikoo
sanoa. "En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin
tämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En
tahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä."
"Pitääkö eno häntä sitten niin kehnona?" Maurits kysyy.
"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei
kumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen
kuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta
tulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden
tehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän
kuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos,
lapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla
ministeri."
"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta", Maurits vastaa silloin,
"niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte
mennä naimisiin!"
"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten
virkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi?
Ei leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia
ministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen
vuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virkaylennykset
läpi. Mikä olisi tulos jos auttaisin teidät avioliittoon? Jok'ikinen
vuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen väsyisitte niin
te kuin minäkin."
"Mutta, eno, olenhan toki kunnon mies, olenhan kihloissa."
"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa
kymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan
mennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla puratte
kihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vain, nouse ylös, ota
kiesisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän kumminkaan
ole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät maita
mantereita kahdenkesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan vaan
luovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet
kotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut,
jos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla
levoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet
vanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan,
näkemättä häntä! Minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle. Hän
kylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta tavata
häntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit heltyä."
Ja ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja
matkustaa tiehensä.
Ja kun hän on matkustanut, mitä sitte tapahtuu?
"Roisto", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin
varkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään?
Itsekö hän vain huutaa niin itselleen?
Mitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että
Maurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä,
saa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa
itkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti
ilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.
Hiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren
kätensä ja tavottaa yhden niistä.
Niin hieno, niin ohut, niin hento! Hän pysähtyy sitä katselemaan.
Haiven toisensa perästä putoaa yhä vain hänen ympärilleen. Mikä on
niiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja
raskaat jalat tallaavat ne!
Patruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat
raudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi
olla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat
kysymyksessä nämä pienet turvattomat?
Ja hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan
hän yhtäkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin
mietteisiinsä.
Oli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion
äyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille
heitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva
kädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!
Ja tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja
Teeseus ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat
näköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän
rantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.
Mutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: "Mahtaakohan kuolevainen
nuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?"
Ja Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt
häntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta.
Silloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen
tiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.
Nyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa
tuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi.
Hän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa
hyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.
Sitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen
silmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja
etäämmälle, laivan ankkuripaikalle -- siintävälle merelle -- --
mustiin purjeisiin -- --
Ja nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään
epäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.
Ja siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja, istui. Niin se kävi. Niin
tietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee Nösseltin
viitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat mainitsevat
Ariadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo säälijät aivan
varmaan erehtyivät; Ariadne ei huolinut Dionyysoon lohdutuksista.
Hyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että
häneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua
onnettomaksi!
Niiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli
lahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä
luottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän
ollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi
hänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?
Mikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö
että hänen kauttansa eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä
sopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka
tuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä
naisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen,
niin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä
syystä pitäisi hänet tuomita?
Oi Dionyysos parka, Teodor-patruuna parka! Ei ole helppo olla
tekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvanpehmeiden kanssa. --
Ne syöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.
Patruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut
mustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.
Silloin putoaa siihen haiven ja aikaa pakista: "Minäpä juuri olisin
seurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan
korvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja
sinä olisit sallinut minun sen tehdä." -- "Olisin kyllä, -- olisin
kyllä", kuiskaa eno.
Lennähtää taas hiutale ja tarinoi: "Minäpä olisin vallinnut suurta
taloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin
seurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt
lieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi
kelvannut siihen?" -- "Suloinen pikku Untuva", vastaa eno, "olisit
kyllä kelvannut."
Vielä liihottelee siinä haiven, joka puhuu: "On niin sääli minua.
Sulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna minä
itken, itken koko päivän, sillä on tuntuva minusta suurelta häpeältä,
etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen kotiin --.
En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin astua isäni
kynnyksen yli tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua sipistään
ja supistaan minun näyttäytyessäni. Kaikki ihmettelevät, mitä pahaa
minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin pidellä. Mahdanko
minä sille mitään, että sinä rakastat minua?" Eno vastaa silloin itku
kurkussa: "Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian aikaista puhua niin."
Eno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan
pimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava
ilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tapahtuisi
aamulla.
Silloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: "Minä en tee
sitä."
Mutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään
tuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy
suurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain
pakenemista, mutta ei tiedä mitä.
Pakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan,
sipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat.
Ne ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat
korsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu,
joka hylkää linnut.
Ja hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva
kerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva
siellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.
Hän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy
nähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. "Vai niin", hän
silloin virkkaa, "mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei
ollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat
tulimmaista, juuri minähän, eikä puutarha, saan kylmän talven
ja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko
elämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on
haihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa
tuosta tyttöräpäköstä."