Kuinka "se" on tullut? "Se" jonka nimeäkään hän ei uskalla mainita?
Se varmaan on noussut kuin kaste ruohikkoon, kuin makeus marjaan,
kuin väri ruusuun, huomaamatta ja suloisesti, itseään ilmaisematta.
Oikeastaan onkin yhdentekevä miten se on tullut ja mitä "se"
on. Olkoonpa sitten hyvää tai huonoa, suloista tai ikävää, kun
se kumminkin on tuota kiellettyä, jota ei koskaan olisi saanut
olla olemassakaan. Hän tuntee itsensä sen johdosta onnettomaksi,
levottomaksi ja syntiseksi.
"Se" on sitä, jota hän ei koskaan tahdo enää ajatella. "Se" on
sitä, joka tulee irti nyhdettäväksi ja ulos heitettäväksi, olematta
kumminkaan sellaista, jota voidaan vangita ja johon voisi käsin
tarttua. Hän sulkee mielensä "siltä", ja sisälle se tunkee siitä
huolimatta. "Se" karkoittaa veren suorista ja kiiruhtaa sen kulkua,
se hajoittaa ajatukset aivoista ja hallitsee niitä, se väräjää kautta
koko hermoston ja tanssii sormenpäissäkin. "Sitä" on kaikkialla
hänessä, niin että jos hän voisi poistaa ruumiistaan kaiken
muun, jättäen vain "sen", niin se olisi hänestä jättänyt tarkan
jäljennöksen. Ja sittenkään se ei ollut mitään.
Hän ei tahdo koskaan "sitä" ajatella, ja alati kumminkin täytyy hänen
"sitä" muistella. Miten hän onkin muuttunut näin kehnoksi? Ja sitten
hän tuumailee ja miettii, miten "se" on tullut?
Oi, Untuvainen, oi niittyvillanen! Kuinka herkät ovatkaan meidän
mielemme ja miten helposti herätetyt meidän tunteemme!
Hän oli varma ettei "se" tullut aamiaisella, aivan varmaan ei
aamiaisella.
Silloin hän oli vain pelännyt ja kainostellut. Hän oli joutunut
sellaiseen sieluntuskaan, kun hän aamiaispöytään tultuaan ei
tavannutkaan Mauritsia, vaan ainoastaan patruuna Teodorin ja
vuorineuvoksettaren.
Maurits oli tosin tehnyt viisaasti lähtiessään metsälle, vaikka oli
mahdotonta käsittää, mitä hän näin keskikesän aikaan metsästeli,
josta myöskin vuorineuvoksetar huomautti. Mutta Maurits tietenkin
arvasi, että hänen oli viisainta pysytellä poissa enon näkyvistä
muutamia tunteja, kunnes tämä ehti jälleen leppyä. Eihän hän
todellakaan voinut aavistaakaan että morsiamensa olisi niin ujo,
että hän melkein oli pyörtyä huomatessaan sulhonsa olevan poissa ja
jääneensä yksin Teodor-enon ja vuorineuvoksettaren kanssa. Maurits ei
ollut koskaan ollut ujo. Hän ei tiennyt mikä kiusa siitä oli.
Sitä aamiaista, sitä aamiaista! Eno oli aluksi kysynyt
vuorineuvoksettarelta, oliko hän kuullut tarinan ihanasta Sigridistä?
Hän ei kysynyt Untuvaiselta, eikä tämä olisi kyennyt vastaamaankaan.
Vuorineuvoksetar tunsi hyvin kertomuksen, mutta eno kertoi sen
kumminkin. Silloin Anna Mari muisti Mauritsin pilkallisesti
kertoneen, että enolla oli talossaan vain kaksi kirjaa, nimittäin:
Afzeliuksen satuja ja tarinoita ja Nösseltin yleinen historia
naisille. "Mutta nepä eno tunteekin tarkoin", oli Maurits sitten
lisännyt.
Anna Marin mielestä oli tarina soma. Hän piti siitä, että Pentti
Lagman antoi helmillä kirjaella sarkahameen. Hän näki edessään
Mauritsin. Kuinka kuninkaallisen ylpeältä hän olisi näyttänytkään
loihtiessaan esille helmet. Sepä juuri olisi ollut jotain, jota
Mauritsin olisi sopinut tehdä.
Mutta kun eno oli päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa
mainitaan Pentti Lagmanin vetäytyneen metsään, päästäkseen tapaamasta
vihastunutta veljeään ja antaneen nuoren vaimonsa yksin kestää
myrskyn, silloin oli selvästikin tarkoituksena se, että eno ymmärsi
Mauritsin lähteneen metsälle välttääkseen hänen vihaansa, ja että hän
tiesi miten Untuvainen nyt istui miettien millä hänet lepytteleisi.
-- -- Niin, eilen, silloin kyllä hän ja Maurits, olivat voineet
miettiä keinoja, kuinka hän enoa mielisteleisi, mutta tänään eivät
asiat olleet sinnepäinkään, että hän olisi voinut tätä toteuttaa.
Voi, koskaan ennen hän ei ollut käyttäytynyt niin typerästi! Veri
tulvi hänen kasvoihinsa, ja veitsi ja kahveli putoilivat kauheasti
kalisten hänen käsistään lautaselle.
Mutta patruuna Teodor ei hituistakaan armahtanut, hän vain jatkoi
juttuaan, kunnes tuli siihen mainioon mahtisanaan: "Jospa se olisi
minun veljeltäni tekemättä, niin olisin itse sen tehnyt." Sen hän
oli lausunut niin merkillisellä äänenpainolla, että Anna Marin
täytyi katsahtaa ylös ja kohdata katse hänen ruskeista, nauravista
silmistään.
Ja kun eno silloin oli nähnyt hädän tuijottavan hänen silmistään,
oli hän alkanut nauraa kuin poikaviikari. Ja sitten oli huudahtanut:
"Mitä luulette, vuorineuvoksetar, mitä mahtoi Pentti Lagman kotiin
tultuaan arvella kuullessaan: 'Jospa se olisi minun veljeltäni'...
Minä puolestani luulen, että hän seuraavalla kerralla jäi kotiin."
Untuvaiselle nousi kyynelet silmiin, ja kun eno sen näki, niin
hän alkoi nauraa yhä enemmän. "Niin, oivan välittäjänpä onkin
veljenpoikani valinnut itselleen", tuntui hän tahtovan sanoa. "Jopa
nyt lopen häiriydyit osassasi, pikku näyttelijättäreni", ja joka
kerran kun Anna Mari oli katsonut enoa, olivat tämän ruskeat silmät
toistaneet: "Jospa se olisi ollut minun veljeltäni tekemättä, niin
olisin minä itse sen tehnyt." Oikeastaan ei Untuvainen ollut aivan
varma siitä, eivätkö silmät sanoneetkin veljenpoikani. Ja ajatteles
kuinka hän sitten oli käyttäytynyt! Hän oli purskahtanut ääneen
itkemään ja syössyt ulos huoneesta.
Ei "se" tullut sillä kertaa, eikä aamupäiväkävelylläkään.
Silloin oli kysymys ihan muusta. Hän oli silloin ihastuksissaan
tämän paikan kauneudesta, ja myöskin siitä, että sai olla luontoa
niin tuttavallisen likellä. Tuntui kuin hän olisi jälleen löytänyt
jotakin, jonka oli kadottanut kauan, kauan sitten.
Leipurin mamseliksi, kaupunkilaisneitoseksi häntä luultiin. Mutta
hän oli muuttunut maalaistytöksi, samassa kun hänen jalkansa
kosketti hiekkakäytävää. Hän tunsi heti, että maalla on hänen oikea
olinpaikkansa.
Niin pian kun hän oli hiukan rauhoittunut, oli hän uskaltanut
lähteä ulos, ominneuvoin tarkastelemaan ympäristöä. Hän oli ollut
katselemassa hiekotettua aukeaa etehisen portaitten edessä. Yhtäkkiä
oli hän alkanut notkutella vartaloaan. Hän sieppasi hatun päästään ja
heilautti saalin käsivarrelleen. Sitten hän asetti käden kupeelleen,
veti ilmaa keuhkoihin, niin että sieramet laajenivat ja vihelteli.
Oo, kuinka miehekkääksi hän tunsi itsensä!
Hän oli pariinkin kertaan koettanut tyynesti astua puutarhaan päin,
mutta se ei vetänyt häntä puoleensa.
Äkkiä kääntyen läksi hän rakennusten ympäröimään takapihaan. Hän
oli tavannut karjapiian ja puhellut jonkun sanan hänen kanssansa.
Hän hämmästyi kuullessaan, kuinka reippaalta äänensä kajahti. Sehän
oli kuin joukkoa johtavan luutnantin. Ja hän tunsi itsekin, miten
reippaalta mahtoi näyttää, kun hän pää ylpeästi kohotettuna, hiukan
kallellaan, vartalonsa reippaasti, huolimattomasti huojuessa, viuhuva
pajuvirpa kädessä, asteli navettaan.
Se kumminkaan ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Siellä ei
ollutkaan pitkiä riviä sarvipäitä olentoja, joihin olisi voinut
tehdä valtavaa vaikutusta, sillä ne kaikki olivat laitumella. Pieni,
yksinäinen vasikka seisoi karsinassaan ja näytti odottavan häneltä
jotain. Hän meni sen luo, kohottausi varpailleen ja kannattaen
toisella kädellään hamettaan silitteli toisella vasikan otsaa, hipasi
hiukan vain sormensa kärjillä.
Mutta kun hän vasikan mielestä ei vieläkään tuntunut tehneen
kylliksi, koska se työnsi ulos pitkän kielensä, niin hän armollisesti
antoi sille pikkusormensa nuoltavaksi. Vaan hän ei voinut olla
vilkasematta ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain ihailijaa tälle
sankarityölleen. Ja silloin hän oli älynnyt, että patruuna Teodor
seisoi läävän ovella ja nauroi hänelle.
Sitten oli eno seurannut mukana kävelylle. Mutta "se" ei tullut
silloin, ei lainkaan silloin. Silloin oli vain merkillinen ihme
tapahtunut, ettei hän enää pelännyt Teodor-patruunaa. Hänhän oli
samanlainen kuin äiti, hän tuntui tietävän kaikki hänen vikansa ja
heikkoutensa, ja se oli niin turvallista. Hänen ei tarvinnut näyttää
paremmalta kuin oli.
Patruuna Teodor oli tahtonut viedä hänet puutarhaan lammikon
penkereelle, mutta se ei ollut Untuvaisen mieleen. Hän tahtoi tietää
mitä kaikkea näissä suurissa rakennuksissa oli.
Sitten eno kärsivällisesti kulki hänen kanssaan maitokamariin ja
jääkellariin, viini- ja perunakellariin. Hän otti järjestyksessä
näytelläkseen hänelle ruoka-aitan ja halkoliiterin ja vaunuliiterin
ja mankelihuoneen. Sitten hän vei hänet työhevosten ja ajohevosten
talliin ja antoi hänen nähdä valjaskamarin ja palvelijain huoneen,
renkien pirtin ja veistohuoneen. Untuvainen kävi aivan pyörälle
näistä monen monista huoneista, jotka patruuna Teodor oli pitänyt
tarpeellisena rakennuttaa kartanoonsa, mutta hän innostui ja lämpeni
ajatellessaan miten ihanata olisi olla kaiken tämän haltijana,
niin ettei hän väsynyt, vaikka he kävivät katselemassa kaikki
lammasnavetat, sikolätit ja vilkasivatpa kanoja ja kaniinejakin.
Hän tutki tarkasti, ihastuksensa yhä kasvaessa, kutomakamarin ja
maitohuoneen, hiilivajan ja pajan. Lopuksi tarkasteltiin suuret
ullakot, pesunkuivaus-ullakot ja puidenkuivausosasto, heinäluhdit ja
lato, jossa säilytettiin kerppuja lampaille.
Uinuva perheenemäntä heräsi hänessä kaikkea tätä täydellisyyttä
nähdessään. Mutta enimmän hän ihastui tilavaan panimohuoneeseen
ja kahteen somaan leipomapirttiin avaroine uuneineen ja laajoine
pöytineen.
"Jospa äiti olisi saanut tämän nähdä!" virkkoi hän.
Siellä leipomatuvassa olivat he istuneet ja levänneet ja hän oli
kertonut kodistaan. Mielellään hän saattoikin kertoa enolle. Eno oli
jo kuin ystävä, vaikkakin hänen ruskeat silmänsä nauroivat kaikelle,
mitä hän sanoi.
Kotona oli niin hiljaista, ei ensinkään eloa eikä vaihtelua. Hän
oli ollut sairaloinen lapsena, ja siksi vanhemmat vartioivat häntä,
niin ettei hän saanut mitään tehdä. Kuin leikin vuoksi hän sai olla
auttamassa leipomossa ja puodissa... Kuinka olikaan, oli hän sattunut
mainitsemaan, että hänen isänsä kutsui häntä Untuvaiseksi. Siinä
yhteydessä hän oli myöskin virkkanut: "Kotona kaikki hemmoittelevat
minua, paitse Maurits, siksi minä pidän paljon hänestä. Hän kohtelee
minua niin viisaasti. Hän ei kutsu minua koskaan Untuvaiseksi, vaan
Anna Mariksi. Maurits on niin mainio."
Voi kuinka enon silmät silloin olivat ilvehtineet ja nauraneet. Hän
olisi saattanut lyödä enoa pajuvirvallaan. Hän uudisti vielä kerran
melkein itku kurkussa: "Maurits on niin mainio."
"Niin, kyllä tiedän sen, kyllä tiedän. Hänhän on tuleva perijäni",
oli eno vastannut. Siihen Anna Mari huudahti: "Mutta miks'ette te,
Teodor-eno, mene naimisiin! Sillä sehän vasta olisikin onnellinen,
joka saisi olla tällaisen kartanon rouva!"
"Kuinkas silloin Mauritsin perinnön kävisi?" oli eno kysynyt aivan
sävyisästi.
Silloin Anna Mari oli ollut vaiti pitkän aikaa, sillä eihän
hän voinut sanoa enolle, etteivät hän eikä Maurits välittäneet
perinnöstä, sillä sitäpä he juuri tavoittelivat. Hän rupesi
tuumailemaan, mahtoiko olla hyvin rumaa, kun he niin tekivät. Hänelle
tuli yhtäkkiä tunne, että hänen pitäisi pyytää enolta anteeksi sitä
suurta vääryyttä, jota he olivat hänelle tehneet. Mutta sitä ei hän
kumminkaan voinut.
Heidän palatessaan sisälle juoksi enon koira heitä vastaan. Se oli
pienen pieni, kaitakoipi, reppakorva, gasellisilmäinen, mitätön,
kimakka-ääninen koiraressu.
"Sinua varmaan ihmetyttää, että minulla on näin pieni koira!" virkkoi
patruuna Teodor.
"Niin kylläkin", oli hän vastannut.
"Vaan tiedä, en minä olekkaan valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny
on ottanut minut isännäkseen. Varmaankin tahdot kuulla sen kaskun,
Untuvainen?" Sen nimen eno oli oitis ottanut onkeensa.
Niin, kyllä Untuvainen tahtoi kuulla sen, vaikka hän heti ymmärsi,
että mitä eno aikoi sanoa, oli jotain ärsyttävää.
"Niin, näes, kun Jenny tuli tänne ensi kerran, makasi se erään hienon
kaupunkilaisrouvan sylissä ja sillä oli peite selässä ja liina
päässä. Vaiti, Jenny, se on totta, että niin sinulla oli! Ja minä
ajattelin, sepä oli vasta kunnoton koirarepukka. Mutta tiedäppäs,
kun koirapahanen laskettiin rattailta, niin lieneekö sen mielessä
herännyt joitain lapsuudenmuistoja, vai mitä se nyt lie ollut, mutta
se alkoi hyppiä ja potkia ja tahtoi nyhtää pois peitteensä. Ja kohta
se alkoi käyttäytyä samoin kuin muutkin suuret koirat täällä, niin
että me sanoimme Jennyn varmaankin maalla kasvaneen.
"Se makasi etehisen permannolla eikä edes vilkaissutkaan vieraskamarin
sohvaan, ja se hätyytti kanoja ja varasti kissan maitoa ja haukuskeli
kerjäläisiä ja hääräsi hevosen jaloissa, kun tänne tuli vieraita.
Meistä oli kerrassaan hauskaa nähdä sen kujeita. Arvaathan sen,
tuollainen nallikka, jota oli käsillä kannettu ja joka oli tottunut
vasussa makaamaan. Olihan se kylläkin ihmeellistä. -- Mutta
arvaappas, kun heidän piti matkustaa pois, ei Jenny tahtonutkaan
lähteä mukaan. Se seisoi portilla ja vikisi niin surkeasti ja
hyppi minua vastaan ja oikein pyytämällä pyysi, että saisi jäädä
tänne. Eikähän meillä ollut muuta neuvoa kuin antaa sen jäädä. Oli
liikuttavaa nähdä koirakurjaa, joka oli niin vähäinen ja kumminkin
halusi olla maalaiskoira. En ikinä olisi luullut, että tulisin
pitämään sylikoiraa. Kohta kukaties saan vaimonkin."
-- Oi kuinka on vaikea olla, kun on niin ujo ja kasvattamaton! Anna
Mari arvaili, mahtoiko eno kovin vihastua, kun hän niin pikaisesti
livisti tiehensä. Mutta hänestä oli tuntunut, kuin eno Jennystä
puhuessaan olisi tarkoittanut häntä. Ja asia ei kenties ensinkään
ollut niin. Mutta kaikessa tapauksessa -- -- niin, Untuvainen oli
käynyt niin noloksi. Hän ei voinut mitenkään jäädä.
Mutta ei "se" tullut silloin, ei silloin.
Vaan se varmaan lienee tullut sitten iltasella tanssiaisissa. Hänellä
ei ollut koskaan ennen ollut niin hauskaa tanssiaisissa! Mutta jospa
joku olisi tiedustellut, tanssiko hän paljon, niin olisi hänen,
hiukan mietittyään, täytynyt sanoa, ettei hän ollut usein tanssinut.
Mutta sehän juuri, että hän ei edes ollut huomannutkaan olleensa
hiukan unohdettu tanssiaisissa, oli paras todistus siitä, että
hänellä oli ollut oikein hauska.
Hänestä oli ollut vain niin hauskaa katsella Mauritsia. Ja
sentähden juuri että hän oli ollut hiukan, hiukan ankara sulhoansa
kohtaan aamiaisella ja oli nauranut häntä eilen, oli nyt niin suuri
ilo katsella häntä tanssiaisissa.
Untuvaisen mielestä ei Mauritsin etevämmyys ja kauneus ollut koskaan
esiintynyt niin edukseen kuin tänä iltana. Maurits oli kyllä
arvellut, että Anna Mari kenties tunsi itsensä syrjäytetyksi, kun
hän ei puhellut ja tanssinut yksin hänen kanssaan. Mutta Untuvaisen
paras ilohan oli nähdä kuinka kaikki pitivät Mauritsista. Olisiko hän
muka tahtonut asettaa heidän rakkautensa kaikkien katseltavaksi! Ei
Untuvainen ollut lainkaan niin tyhmä.
Maurits tanssi useasti kauniin Elisabeth Westlingin kanssa. Mutta
se ei vähintäkään tehnyt Anna Maria levottomaksi, sillä Maurits
oli kerran toisensa perästä tullut hänen luokseen ja kuiskannut:
"Sinä näet, etten pääse hänestä, olemme lapsuuden ystäviä. On niin
harvinaista, että täällä maalla on kavaljeeri, joka on ollut mukana
maailmassa ja osaa sekä puhella että tanssia. Sinä saat, Anna Mari,
lainata minut tänä iltana patruunien tyttärille."
Mutta eno ikäänkuin väistyi Mauritsin tieltä. "Ole sinä isäntänä
tänä iltana", virkkoi hän hänelle, ja Maurits oli isäntä. Hän ehti
kaikkialle, hän johti tanssit sekä juomingit ja piti puheen kauniille
seudulle ja naisille. Hän oli suurenmoinen. Sekä eno että Untuvainen
olivat silmäilleet Mauritsia, ja sitten heidän katseensa olivat
sattuneet yhteen. Silloin oli eno hymyillyt ja nyökäyttänyt hänelle
päätään.
Eno varmaan oli ylpeä Mauritsista. Oli tuntunut vähän raskaalta, kun
ei eno ollut oikein kunnioittanut veljenpoikaansa. Aamuyöstä eno oli
käynyt kovaääniseksi ja juonikoksi. Hänkin oli tahtonut tanssia,
mutta tytöt väistivät häntä, kun hän tuli heidän luokseen, ja olivat
olevinaan tanssiin pyydettyjä.
"Tanssi Anna Marin kanssa", oli Maurits sanonut Teodor-patruunalle,
ja se oli tietysti kuulostanut hiukan huoltapitävältä. Untuvainen
pelästyi niin, että aivan kyyristyi kokoon.
Enokin loukkaantui, pyörähti ja poistui tupakkahuoneeseen.
Mutta Maurits oli tullut morsiamensa luo ja lausunut kovalla,
kuuluvalla äänellä:
"Sinä tärvelet kaikki, Anna Mari. Käydä sen näköiseksi, kun eno
tahtoo tanssia kanssasi. Jospa tietäisit, mitä hän sanoi minulle
sinusta eilen. Sinunkin täytyy jotain tehdä, Anna Mari. Onko
mielestäsi oikein jättää kaikki minun huolekseni?"
"Mitä tahdot sitten, Maurits, minun tekemään?"
"Hm, nyt ei enää mitään. Nyt on kaikki hukassa. Ajatteles kaikkia
tämäniltaisia voittojanikin! Mutta nekin ovat nyt turhat!"
"Pyydän mielelläni enolta anteeksi, Maurits, jos tahdot." Ja
Untuvainen tarkotti sitä todella, sillä hän oli kovin suruissaan
siitä, että oli saattanut enolle harmia.
"Se tietysti olisi oikeus ja kohtuus, mutta eihän sinunlaiseltasi,
joka olet niin naurettavan ujo, voi mitään odottaakaan."
Siihen ei Untuvainen ollut mitään vastannut, vaan mennyt suorastaan
tupakkahuoneeseen, joka nyt oli melkein tyhjänä. Eno oli istahtanut
lepotuoliin.
"Miksei eno tahdo tanssia kanssani?" oli hän kysynyt.
Patruuna Teodor oli sulkenut silmänsä. Hän aukaisi ne ja katsoi kauan
häneen. Surullisempaa, sydäntäsärkevämpää katsetta ei Anna Mari ollut
koskaan nähnyt. Hänessä heräsi aavistus siitä, mitä vanki tuntee
ajatellessaan kahleitaan. Kävi niin sääliksi enoa. Tuntui kuin
eno tarvitsisi häntä paljoa paremmin kuin Maurits, sillä Maurits ei
kaivannut ketään. Hän oli niin hyvä sellaisenaan kuin oli. Sitten
Untuvainen laski kätensä patruuna Teodorin käsivarrelle, hiljaa vain
ja hyväillen.
Yhtäkkiä enon katse elpyi ja kirkastui ja hän alkoi suurella
kädellään silittää Untuvaisen tukkaa. "Pikku äiti", oli hän sanonut.
Siten "se" hänet valtasi, silloin enon silittäessä hänen tukkaansa.
Kaarrellen, kiemurrellen se hiipi, ritisten ja ratisten se saapui,
niinkuin tonttujoukko samoaa kautta synkän metsän.