Kello kahdeksasta alkaen aamulla täytti kaksitoista muuttovaunua
Grevaux-kadun, Boulogne-metsän ja Bugeaud-puistokadun välillä. Herra
Félix Davey muutti pois neljännestä kerroksesta talosta numero 8.
Ja herra Dubreuil, ylitarkastaja, joka oli yhdistänyt saman talon
viidennen kerroksen ja molempien viereisten talojen viidennen
kerroksen, muutti samana päivänä -- sattumalta yhtaikaa, sillä herrat
eivät tunteneet toisiaan -- huonekalukokoelmansa, jota niin useat
ulkomaalaiset kävivät joka päivä katsomassa.
Olipa eräs seikka, jonka kaikki huomasivat, mutta josta vasta
myöhemmin puhuttiin paljon: missään noissa kahdessatoista vaunussa
ei ollut muuttoliikkeen nimeä eikä osoitetta, eikä ainoakaan niiden
kuljettajista poikennut läheisiin kapakoihin. He tekivät niin hyvin
työtä, että kello kaksitoista oli kaikki ohi. Jäljelle ei jäänyt
muuta kuin paperinpalasia ja rääsyjä, joita oli tyhjien huoneiden
nurkissa.
Herra Félix Davey, nuori, hieno mies, joka oli puettu viimeisen
muodin mukaan ja jolla kädessään oli kävelykeppi, poistui
rauhallisesti ja istuutui penkille poikkikäytävälle, joka leikkasi
Bois-puistokäytävän vastapäätä Pergolèse-katua. Hänen vieressään luki
nainen sanomalehteä ja hänen lapsensa kaiveli lapiollaan hiekkaa.
Hetkisen päästä sanoi Félix Davey naiselle päätään kääntämättä:
-- Ganimard?
-- Lähti tänä aamuna kello yhdeksän.
-- Minne?
-- Poliisiprefektuuriin.
-- Yksinkö?
-- Yksin.
-- Eikö yöllä ole tullut sähkösanomaa?
-- Ei.
-- Teihin luotetaan yhä vielä talossa?
-- Yhä vielä. Minä teen rouva Ganimardille pieniä palveluksia ja
hän kertoo minulle kaikki, mitä hänen miehensä tekee. Me olemme
viettäneet aamupäivän yhdessä.
-- Hyvä on. Kunnes toisin määrään, niin tulkaa tänne joka päivä kello
yksitoista.
Hän nousi ja meni Dauphine-portin luona kiinalaiseen paviljonkiin,
jossa söi yksinkertaisen aamiaisen, kaksi kananmunaa, vihanneksia
ja hedelmiä. Sitten hän palasi Crevaux-kadulle ja sanoi
portinvartijalleen:
-- Minä pistäydyn vielä huoneistoon ja annan teille avaimet.
Hän lopetti tarkastuksensa huoneessa, joka oli ollut hänen
työhuoneensa. Siellä meni hän kaasutorven luo, jonka pää oli
taivutettu kaarelle ja joka kulki uunin vieressä, irrotti
vaskitulpan, joka sen sulki, kiinnitti pienen torven tapaisen esineen
siihen ja puhalsi.
Heikko vihellys vastasi. Pannen torven suulleen hän sanoi hiljaa:
-- Onko siellä ketään, Dubreuil?
-- Ei ole.
-- Voin siis tulla?
-- Kyllä.
Hän pani torven paikoilleen sanoen itsekseen.
-- Minne asti keksinnöt kehittyvätkään? Meidän aikamme on aivan
täynnä pieniä keksintöjä, jotka todella tekevät elämän mukavaksi ja
hauskaksi. Ja niin huvittavaksi, varsinkin kun osaa nauttia elämästä
siten kuin minä.
Hän käänsi osaa marmoriuunin reunustasta. Koko marmorilaatta liikahti
ja sen yläpuolella oleva peili kääntyi näkymättömillä saranoilla,
paljastaen siten ammottavan aukon, jossa näkyivät alimmat astimet
portaista, jotka oli rakennettu itse uunin sisään. Metalliosat olivat
niissä kauniin kiiltävät ja askelmat olivat valkoisesta posliinista.
Hän nousi portaita ylös. Viidennessä kerroksessa oli samanlainen
aukko uunissa. Herra Dubreuil odotti.
-- Te olette lopettanut?
-- Olen.
-- Kaikki on muutettu pois?
-- Aivan kaikki.
-- Ja miehet?
-- Jäljellä on vain kolme vartijaa.
-- Menkäämme.
Samaa tietä he nousivat palvelijoiden kerrokseen asti ja saapuivat
pieneen huoneeseen, jossa oli kolme miestä, joista yksi katseli
ikkunasta.
-- Ei mitään uutta?
-- Ei mitään.
-- Katu on turvallinen?
-- Kymmenen minuutin päästä minä lähden lopullisesti, ja te teette
samoin. Jos täältä näette vähintäkään epäiltävää kadulla niin
ilmoittakaa minulle.
-- Minä pidän aina sormeni hälytyskellon nappulalla.
-- Dubreuil, olittehan varoittanut muuttomiehiä koskemasta tähän
kelloon.
-- Olin, se on täydessä kunnossa.
-- Silloin olen rauhallinen.
Molemmat herrat palasivat Félix Daveyn asuntoon asti. Ja tämä,
siirrettyään marmoriliuskan paikoilleen, huudahti iloisesti:
-- Dubreuil, tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka keksi kaikki nämät
ihmeelliset laitteet, varoituskellot, sähköjohdot ja puhetorvet,
näkymättömät käytävät, liikkuvat lattialaatat, salaiset portaat. Mikä
satumainen koneisto!
-- Mitä mainosta Arsène Lupinille!
-- Mainosta, jonka saamme piankin heittää. Ikävä kyllä meidän täytyy
lähteä tällaisesta asunnosta. Saamme alkaa taas alusta, Dubreuil...
ja uudella tavalla, ehdottomasti, sillä koskaan ei saa matkia. Piru
periköön Holmesin!
-- Tuo Holmes ei ole vielä palannut!
-- Miten se olisi mahdollistakaan? Southamptonista lähtee yksi ainoa
höyrylaiva, kello kaksitoista yöllä. Havresta yksi ainoa juna, joka
lähtee kello kahdeksan aamulla ja saapuu kello 12.12. Jollei hän ole
lähtenyt yölaivalla -- eikä hän sitä ole voinut tehdä, sillä minä
annoin selvät määräykset kapteenille -- niin voi hän saapua Ranskaan
vasta illalla Newhavenin ja Dieppen kautta.
-- Jos hän saapuu!
-- Holmes ei koskaan jätä asioita kesken. Hän palaa, mutta liian
myöhään. Me olemme silloin jo kaukana.
-- Ja neiti Destange?
-- Minun pitäisi tavata hänet kello yhden aikaan.
-- Hänen kotonaanko?
-- Ei, ei, hän ei palaa kotiinsa ennen kuin muutaman päivän päästä,
myrskyn mentyä ohitse, ja silloin kun minun ei tarvitse enää pitää
huolta muusta kuin hänestä. Mutta teidän, Dubreuil, täytyy kiirehtiä.
Meidän tavaroittemme lastaaminen vie paljon aikaa ja teidän
läsnäolonne rannalla on välttämätön.
-- Oletteko varma siitä, ettei meitä vartioida?
-- Kuka sen tekisi? Minä en pelkää muita kuin Holmesia.
Dubreuil poistui. Félix Davey kulki viimeisen kerran huoneiden
kautta, nosti lattialta pari kolme revittyä kirjettä, löysi
liidunpalasen, otti sen, piirsi ruokasalin tummalle seinäpaperille
suuren ruudun, ja kirjoitti siihen kuin muistotauluun:
"Täällä asui viisi vuotta 20:nnen vuosisadan alussa Arsène Lupin,
herrasmiesvaras."
Tämä pieni pila näytti miellyttävän häntä suuresti. Hän katseli
vihellelle ja tyytyväisenä sitä ja huudahti:
-- Nyt kun olen saanut tulevan ajan historian järjestykseen, niin
paetkaamme. Rientäkää, mestari Sherlock Holmes, kolmen minuutin
kuluttua olen lähtenyt pesästäni ja tappionne on oleva täydellinen.
Vielä kaksi minuuttia! Te annatte minun odottaa! Vielä minuutti!
Ettekö tule? Siinä tapauksessa julistan teidät hävinneeksi ja korotan
itseni voittajaksi. Sen jälkeen puikahdan pakoon. Hyvästi, Arsène
Lupinin kuningaskunta! Hyvästi kuuden huoneiston viisikymmentäviisi
huonetta, joiden hallitsija olen ollut! Hyvästi!
Kellon soitto keskeytti äkkiä hänen tunnepurkauksensa, kimeä, nopea,
vihlova kellonsoitto, joka kahdesti taukosi, kahdesti alkoi uudelleen
ja taukosi. Se oli hälytyskello.
Mitä on tapahtunut? Mikä odottamaton vaara uhkasi? Ganimardko? Ei
suinkaan...
Hän oli menemäisillään työhuoneeseensa paetakseen. Mutta ensiksi hän
kääntyi ikkunaan päin. Kadulla ei ollut ketään. Olikohan vihollinen
jo talossa? Hän kuunteli ja oli kuulevinaan etäistä hälinää.
Viipymättä hän juoksi työhuoneeseensa, ja kun hän astui sen kynnyksen
yli, hän kuuli avaimella koetettavan avata eteisen ovea.
-- Perhana, hän mutisi, -- aivan viime hetkessä. Talo on ehkä
saarrettu. Keittiön portaiden kautta mahdotonta! Kaikeksi onneksi on
uuni.
Hän työnsi nopeasti marmorilaattaa: se ei liikahtanutkaan. Hän
ponnisti voimiaan kovemmin: se ei liikahtanutkaan.
Samalla hetkellä hän oli kuulevinaan, että alaovi avattiin ja
askeleita kuului.
-- Perhana, hän kirosi, -- minä olen hukassa, jollei tuo kirottu
koneisto...
Hänen sormensa tarttuivat suonenvedon tapaisesti reunustaan. Hän
painoi koko voimallaan. Ei mikään liikkunut. Ei mikään. Uskomattoman
pahan onnen, kohtalon pelottavan ilkeyden kautta ei koneisto, joka
äsken vielä toimi, enää toiminutkaan!
Hän ponnisteli, loukkasi kätensä. Marmorilaatta pysyi paikallaan,
liikkumattomana. Kirottua! Voisiko noin typerä este katkaista hänen
tiensä? Hän iski marmoriin, löi raivoissaan sitä nyrkillä, hakkasi
sitä, kiroili sitä...
-- No, mitä nyt, herra Lupin, kaikki ei kai toimikaan teidän tahtonne
mukaan?
* * * * *
Sherlock Holmes! Lupin katsoi silmiään siristäen häneen aivan kuin
uskomattoman näyn vaivaamana. Sherlock Holmes Pariisissa! Sherlock
Holmes, jonka hän eilen oli toimittanut Englantiin kuin vaarallisen
paketin, ja joka nyt ilmestyi hänen eteensä voitokkaana ja vapaana!
Jotta tämä uskomaton ihme oli voinut tapahtua vastoin Arsène Lupinin
tahtoa, niin täytyi luonnonlakien rikkoutua, kaiken epäloogisen ja
mahdottoman päästä valtaan! Sherlock Holmes hänen edessään!
Ja englantilainen lausui vuorostaan ivallisesti ja halveksivan
kohteliaasti kuten hänen vastustajansa häntä oli niin usein kohdellut:
-- Herra Lupin, minä ilmoitan teille, että tästä hetkestä alkaen,
en enää ajattele yötä, jonka annoitte minun viettää paroni
d'Hautrecin talossa, en enää ystäväni Watsonin onnetonta kohtaloa,
en automatkaani, enkä enää matkaa, jonka sain tehdä sidottuna kiinni
epämukavaan vuoteeseen. Tämä hetki korvaa kaiken. Minä en muista enää
mitään. Minä olen saanut korvauksen. Kuninkaallisen korvauksen.
Lupin oli vaiti. Englantilainen jatkoi.
-- Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?
Hän näytti itsepäisesti aivan kuin vaativan tilitystä, jonkinlaista
kuittia menneistä tapauksista.
Hetken mietittyään, jonka aikana englantilainen tunsi itseään
tutkittavan ja tarkastettavan sielun syvimpään sopukkaan asti, Lupin
selitti:
-- Minä otaksun, että teidän nykyinen käytöksenne perustuu vakaviin
alkusyihin?
-- Aivan vakaviin?
-- Se, että olette päässyt kapteenin ja merimiesteni käsistä on vain
sivuseikka meidän keskinäisessä taistelussamme. Mutta se seikka, että
olette täällä edessäni yksin, kuuletteko yksin Arsène Lupinin edessä,
saattaa minut uskomaan, että teidän kostonne on mahdollisimman
täydellinen.
-- Mahdollisimman täydellinen.
-- Tämä talo?
-- Saarrettu.
-- Molemmat viereiset talot?
-- Saarretut.
-- Huoneisto tämän yläpuolella.
-- Kaikki kolme huoneistoa, joissa herra Dubreuil asui viidennessä
kerroksessa, saarretut.
-- Joten...
-- Joten te olette ansassa, hyvä herra, täydellisesti ansassa.
Samat tunteet, jotka Holmesilla oli ollut autolla ajaessaan, sai
Lupin nyt tuntea, saman raivon, saman kapinahengen -- mutta myös,
kaiken lopuksi, sama suoramielisyys taivutti hänet alistumaan
olosuhteisiin. He molemmat yhtä voimakkaat ottivat tappion samalla
tavoin vastaan ohimenevänä pahana, jonka alaiseksi täytyy taipua.
-- Me olemme kuitit, hyvä herra, hän sanoi lyhyesti.
Englantilainen näytti riemastuvan tästä tunnustuksesta. He vaikenivat
molemmat. Lupin, joka jo taas oli oman itsensä herra, jatkoi
hymyillen:
-- Enkä minä ole lainkaan suuttunut! Alkoikin jo ikävystyttää
tuo alituinen voittaminen. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa
käsivarteni osuakseni keskelle rintaanne. Tällä kertaa se osui
minuun. Sain iskun!
Hän nauroi sydämestään.
-- Nytpä syntyy hauskaa! Lupin on loukussa! Miten hän pääsee sieltä
pois? Loukussa... mikä seikkailu! Minä saan kiittää teitä kovasta
säikähdyksestä. Tämä on elämää!
Hän painoi nyrkkinsä ohimoilleen ikään kuin hillitäkseen sekavaa
iloa, joka hänessä riehui, ja hän teki myös liikkeitä kuten lapsi,
joka näyttää olevan ylenmäärin huvitettu.
Vihdoin hän lähestyi englantilaista:
-- Ja nyt, mitä odotatte?
-- Mitäkö odotan?
-- Niin, Ganimard on lähellä miehineen. Miksei hän astu sisään.
-- Minä olen pyytänyt häntä olemaan astumatta sisään.
-- Ja hän on siihen suostunut?
-- Minä en ole turvautunut hänen apuunsa muuta kuin sillä
nimenomaisella ehdolla, että hän antaa minun määrätä. Sitä paitsi ei
hän usko muuta kuin että Félix Davey on Lupinin kanssarikollinen!
-- Siinä tapauksessa uusin kysymykseni toisessa muodossa. Miksi te
tulitte yksin sisään?
-- Minä tahdoin ensin puhella kanssanne.
-- Aha! Teillä oli minulle asiaa.
Tämä seikka näytti miellyttävän Lupinia. On tapauksia, jolloin monet
sanat ovat edullisempia kuin teot.
-- Herra Holmes, ikävä kyllä en voi tarjota teille tuolia
istuttavaksenne. Tämä vanha, puoliksi särkynyt laatikko, kelpaako se
teille tai tämä ikkunalauta? Minä olen varma siitä, että lasillinen
olutta maistuisi hyvältä. Tummaa vai vaaleata? Mutta olkaa hyvä ja
istukaa.
-- Tarpeetonta. Puhelkaamme.
-- Minä kuuntelen.
-- Minä puhun lyhyesti: Minun Ranskassa oloni tarkoituksena ei
ollut teidän vangitsemisenne. Jos minä ryhdyin ajamaan takaa teitä,
niin tein sen siksi, ettei minulla ollut muuta keinoa päästäkseni
tarkoitukseni perille.
-- Joka oli?
-- Löytää sininen timantti!
-- Sininen timantti!
-- Juuri niin, sillä se, joka löydettiin konsuli Bleichenilta oli
väärä.
-- Se on totta. Oikean lähetti vaaleatukkainen nainen, minä annoin
sen kopioida tarkkaan, ja kun minä sitä paitsi halusin saada
kreivittären muutkin jalokivet käsiini, ja kun konsuli Bleicheniä jo
epäiltiin, niin tuo vaaleatukkainen nainen, joksi häntä kutsuttiin,
välttääkseen epäluulojen kohdistumista itseensä, pisti väärän
timantin mainitun konsulin tavaroiden joukkoon.
-- Jota vastoin te piditte oikean omananne.
-- Luonnollisesti.
-- Minun täytyy saada tuo timantti.
-- Mahdotonta.
-- Minä lupasin sen kreivitär de Crozonille. Minä saan sen vielä.
-- Miten te sen saisitte, kun se on minun hallussani?
-- Minä saan sen juuri siksi, että se on teidän hallussanne.
-- Minäkö siis annan sen teille?
-- Niin.
-- Vapaaehtoisestiko?
-- Minä ostan sen teiltä.
Lupin purskahti nauruun.
-- Te olette toden teolla englantilainen. Te käsittelette tätä aivan
kuin liikeasiaa.
-- Liikeasia se onkin.
-- Ja mitä te tarjoatte?
-- Neiti Destangen vapauden.
-- Hänen vapautensako? Mutta enhän minä tiedä hänen olevan
vangittunakaan.
-- Minä hankin Ganimardille tarpeelliset todisteet. Vailla teidän
suojelustanne joutuu hänkin kiinni.
Lupin purskahti uudelleen nauramaan.
-- Hyvä herra, te tarjoatte minulle sellaista, jota teillä ei
olekaan. Neiti Destange on turvassa eikä pelkää mitään. Minä vaadin
muuta.
Englantilainen epäröi, hän oli huomattavasti hämillään, ja hänen
poskipäänsä punoittivat. Sitten hän äkkiä laski kätensä vastustajansa
olalle:
-- Jos minä tarjoaisin...
-- Vapaudenko minulle?
-- En, mutta minä voisin poistua tästä huoneesta neuvotellakseni
herra Ganimardin kanssa.
-- Antaaksenne minulle miettimisaikaa?
-- Niin.
-- Hyvä Jumala, mitä hyötyä siitä olisi! Eihän tämä kirottu koneisto
enää toimi, sanoi Lupin painaen ärtyneenä marmorilaattaa.
Hän pidätti hämmästyksen huudahduksen: tällä kertaa mikä kohtalon
oikku, odottamaton onnen potku: marmorilaatta oli liikkunut hänen
sormiensa alla!
Se oli pelastus, mahdollinen pako. Siinä tapauksessa miksi hän
alistuisi Holmesin ehtoihin?
Hän kulki edes ja takaisin kuten miettiäkseen vastausta. Sitten hän
vuorostaan laski kätensä englantilaisen olkapäälle.
-- Asiaa arveltuani, herra Holmes, pidän viisaimpana toimittaa pikku
asiani yksin.
-- Mutta...
-- Ei, minä en tarvitse ketään.
-- Kun Ganimard saa teidät käsiinsä, niin on kaikki loppunut. Hän ei
päästä teitä käsistään.
-- Kukapa tietää!
-- Te ajattelette mahdottomia. Kaikki ulko-ovet ovat vartioidut.
-- Jäljellä on yksi.
-- Mikä?
-- _Se, minkä minä valitsen_.
-- Turhia sanoja! Teidän vangitsemistanne voi pitää jo tapahtuneena.
-- Sitä se ei ole.
-- Siis?
-- Siis minä pidän sinisen timantin.
Holmes veti kellonsa esiin.
-- Kello on kymmentä vaille kolme. Kello kolme kutsun Ganimardin
tänne.
-- Meillä on siis kymmenen minuuttia aikaa lörpötelläksemme.
Käyttäkäämme sitä hyväksemme, herra Holmes, ja tyydyttääksenne
tavatonta uteliaisuuttani, niin sanokaa minulle, miten olette saanut
käsiinne minun nimeni ja osoitteeni Félix Daveyna.
Koko ajan pitäen silmällä Lupinia, jonka hyvä tuuli teki hänet
rauhattomaksi, Holmes suostui mielellään antamaan tämän pienen
selityksen, sillä se tyydytti hänen itserakkauttaan, ja sanoi:
-- Osoitteenne? Sen sain vaaleatukkaiselta naiselta.
-- Clotildeltä!
-- Häneltä itseltään. Muistelkaahan... eilisaamuna... kun aioin
ryöstää hänet autolla, hän soitti ompelijattarelleen.
-- Aivan oikein.
-- No niin, myöhemmin ymmärsin, että tuo ompelijatar olittekin te.
Ja viime yönä laivalla pinnistäen muistia, jonka erinomaisesta
terävyydestä rohkenen ylpeillä, onnistui minun saada selville
puhelinnumeronne viimeiset numerot... 73. Siten, omistaessani
teidän korjaamienne talojen luettelon, onnistui minun helposti
Pariisiin tultuani, tänä aamuna kello kahdeksan, etsiä ja löytää
puhelinluettelosta Félix Daveyn nimi ja osoite. Päästyäni selville
tästä nimestä ja osoitteesta pyysin apua herra Ganimardilta.
-- Mainiota! Verratonta! Minä en voi muuta kuin ihailla teitä. Mutta
minä en tiennyt, että te tulitte Havren junalla. Miten te pääsitte
_Pääskysestä_ pakenemaan?
-- Minä en paennut.
-- Mutta...
-- Te olitte antanut kapteenille määräyksen, että hänen ei tulisi
saapua Southamptoniin ennen kuin kello yksi yöllä. Minä tulin sinne
kello kaksitoista. Minä ennätin siis Havren laivaan.
-- Pettikö kapteeni minut? Se ei ole otaksuttavaa.
-- Ei hän pettänyt teitä.
-- Miten siis?
-- Vaan hänen kellonsa.
-- Hänen kellonsako?
-- Niin, hänen kellonsa, jonka panin käymään tuntia edelle.
-- Miten?
-- Mitenkö kello saadaan käymään edelle. Vääntämällä viisaria. Me
puhelimme istuen vieretysten, minä kertoilin hänelle huvittavia
juttuja... Toden totta, hän ei huomannut mitään.
-- Hyvä, hyvä, keinonne oli hyvä, minä aion sitä vast'edes käyttää.
Mutta seinäkello, joka riippui hytin seinällä?
-- Seinäkellon siirtäminen oli paljon vaikeampaa, sillä jalkani
olivat sidotut, mutta se merimies, joka vartioi minua kapteenin
poissaollessa siirsi ystävällisesti viisaria.
-- Hän? Ei suinkaan! Miten hän siihen suostui?
-- Oh! Hän ei käsittänyt tekonsa tärkeyttä! Minä sanoin hänelle, että
minun kaikin mokomin täytyi ennättää ensimmäiseen Lontoon junaan...
ja hän suostui...
-- Mistä hinnasta...
-- Pientä lahjaa vastaan, jonka tuo kunnon mies sitä paitsi aikoo
rehellisesti antaa teille.
-- Minkä lahjan?
-- Vähäpätöisen.
-- Mutta minkä.
-- Sinisen timantin.
-- Sinisen timantin!
-- Niin, sen väärän, jonka panitte kreivittären timantin sijaan, ja
jonka hän uskoi minun huostaani.
Lupin purskahti äkkiä äänekkääseen nauruun. Hän vääntelehti ja
kyyneleet valuivat hänen silmistään.
-- Hyvä Jumala, tämäpä on hassua! Minun väärä timanttini on joutunut
merimiehelle! Ja kapteenin kello! Seinäkellon viisarit!
Holmes ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut taistelua Lupinin kanssa
niin vaikeaksi kuin nyt. Hänen terävä vaistonsa sanoi, että tämän
liiallisen iloisuuden alle kätkeytyi suuri määrä loistavia ajatuksia,
jotka aivan kuin kokosivat yhteen hänen kaikki henkiset voimansa.
-- Kello on kolme, herra Lupin.
-- Mikä vahinko! Meillä oli niin hauskaa!
-- Minä odotan vastaustanne.
-- Minun vastaustaniko? Hyvänen aika, kuinka vaativainen te olette!
Pelimme on siis loppunut. Ja pelin kohteena on minun vapauteni!
-- Minä lyön kuninkaan, sanoi Holmes laukaisten revolverin.
-- Ja minä _ässän_, vastasi Arsène iskien nyrkillään englantilaista.
Holmes oli ampunut ilmaan kutsuakseen Ganimardin, jonka läsnäoloa hän
piti välttämättömänä. Mutta Arsènen nyrkki singahti suoraan Holmesin
vatsaan, niin että tämä kalpeni ja horjahti. Yhdellä hyppäyksellä oli
Lupin uunin luona ja jo siirtyi marmorilevy... Liian myöhään! Ovi
aukeni.
-- Antautukaa, Lupin. Muuten... Ganimard, joka oli ollut epäilemättä
lähempänä kuin Lupin oli uskonutkaan, astui sisään uhaten
revolverillaan häntä. Ja Ganimardin takana syöksyi sisään kymmenen
miestä, kaksikymmentä miestä, tuollaisia rotevia ja häikäilemättömiä
miehiä, jotka olisivat lyöneet hänet maahan kuin koiran pienemmänkin
vastarinnan jälkeen.
Hän teki hyvin rauhallisen liikkeen.
-- Alas aseet! Minä antaudun.
Ja hän pani käsivartensa ristiin rinnalle.
* * * * *
Kaikki aivan kuin ällistyivät. Autiossa huoneessa kuuluivat Arsène
Lupinin sanat kuin kaiku. "Minä antaudun!" Mitkä uskomattomat sanat!
He olivat odottaneet hänen äkkiä katoavan lattian kautta tai seinän
aukeavan hänen edessään ja pelastavan hänet kerta vielä ahdistajiensa
käsistä. Ja hän antautui!
Ganimard lähestyi ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vakavana kuten
tällainen hetki vaatikin hän hitaasti ojensi kätensä vastustajaansa
kohden, ja sanoi suurella sisällisellä nautinnolla:
-- Te olette vankini, Lupin.
-- Prrr, värisi Lupin, -- aivan te säikytätte minut, hyvä Ganimard.
Mikä hautajaisääni! Luulisi teidän puhuvan ystävänne haudalla.
Heittäkää pois tuo maahanpanijaisilme.
-- Te olette vankini.
-- Ja te olette aivan suunniltanne ihastuksesta? Lain nimessä,
jonka uskollinen toimeenpanija hän on, Ganimard, ylitarkastaja,
vangitsee rikollisen Lupinin. Historiallinen hetki, jonka arvon te
täydellisesti tunnette, ja jo toisen kerran se tapahtuu teille. Hyvä
Ganimard, te edistytte vielä pitkälle virkaurallanne!
Ja hän tarjosi kätensä käsirautoja varten. Tämä toimitus tapahtui
hiukan juhlallisella tavalla. Poliisit, vaikka he tavallisesti
olivat nopealiikkeisiä ja suuttuneita Lupiniin, toimivat hitaasti
ihmetellen, että heidän oli sallittu koskettaa tähän koskemattomaan
olentoon.
-- Lupin parka, tämä huokasi, -- mitähän sinun ylhäiset ystäväsi
sanoisivat nähdessään sinut näin nöyryytettynä.
Hän ponnisti nyrkkejään erilleen jännittäen kaikkia lihaksiaan. Hänen
otsasuonensa paisuivat. Kahleiden silmut painuivat lihaan.
-- Kas niin, hän sanoi. Kahle putosi katkenneena.
-- Uusi, toverit, tämä ei kelpaa mihinkään.
Hänelle pantiin kahdet kahleet. Hän katseli hyväksyen niitä:
-- Hyvä on! Te ette koskaan voi olla kylliksi varovaisia.
Sitten hän laski kuinka monta poliisia oli läsnä:
-- Montako teitä on, ystäväiseni? Kaksikymmentäviisi? Kolmekymmentä?
Liian monta. En voi tehdä mitään. Jospa teitä olisi ollut vain
viisitoista!
Hän oli todellakin suurenmoinen, suurenmoinen kuten näyttelijä, joka
näyttelee loistavaa ja vauhdikasta osaansa nenäkkäästi ja kepeästi.
Holmes katseli häntä kuten katsellaan näytöstä, joka kaikille
yksityiskohdille osataan antaa arvo. Ja hänessä heräsi todellakin
se omituinen ajatus että taistelu oli tasaväkinen näiden puolueiden
välillä, johon toiseen kuului kolmekymmentä koko lain koneiston
auttamaa miestä ja toiseen tuo yksinäinen, aseeton ja kahlehdittu
mies. Molemmat puolet olivat tasaväkiset.
-- No niin, mestari, sanoi Lupin hänelle, -- tämä on nyt teidän
työtänne. Teidän vuoksenne Lupin saa mädätä kopin kosteilla oljilla.
Myöntäkää, että omatuntonne ei ole aivan puhdas, ja että teillä on
omantunnonvaivoja?
Vasten tahtoaan englantilainen kohotti olkapäitään kuten sanoen:
"Teistähän vain riippuu..."
-- Ei koskaan! Ei koskaan! huudahti Lupin. -- Minäkö antaisin sinisen
timantin? En, en, minä olen sen tähden saanut jo nähdä liian paljon
vaivaa. Minä pidän sen omanani. Ensi kerralla käydessäni luonanne
Lontoossa, ehkä jo ensi kuussa, sanon teille syyt siihen. Mutta
oletteko ensi kuussa Lontoossa? Valitsetteko mieluummin Wienin? Tai
Pietarin?
Hän säpsähti. Katon rajassa soi äkkiä kello. Eikä se ollut
hälytyskello, vaan puhelin, jonka langat johtivat hänen
työhuoneeseensa molempien ikkunoiden väliin, ja jonka koneistoa ei
oltu korjattu pois.
Puhelin! Kuka joutuisi ansaan, jonka kauhea sattuma oli virittänyt!
Arsène Lupin teki raivoisan liikkeen puhelinta kohden, hän olisi
tahtonut sen särkeä, hakata kappaleiksi ja siten tukahuttaa äänen,
joka pyysi saada puhutella häntä. Mutta Ganimard otti kuulo torven ja
puhui.
-- Haloo... haloo... numero 64873... niin, se on täällä.
Nopeasti, käskevällä liikkeellä Holmes työnsi hänet syrjään, tarttui
kulotorveen ja levitti nenäliinansa puhetorven päälle tehdäkseen
äänensä epäselvemmäksi.
Tällä hetkellä hän loi katseen Lupiniin. Ja se katse, jonka he
vaihtoivat, todisti, että sama ajatus oli herännyt kummassakin, ja
että molemmat uskoivat melkein mahdolliseksi, luultavaksi, varmaksi
saman olettamuksen: soittaja oli vaaleatukkainen nainen. Hän luuli
soittavansa Félix Daveylle, tai oikeastaan Maxime Bermondille, ja hän
puhuttelikin Holmesta!
Ja englantilainen huusi:
-- Halloo, halloo!
Äänettömyys, sitten Holmes:
-- Niin, minä se olen, Maxime.
Heti koko draama kehittyi traagillisen voimakkaana. Lupin,
voittamaton ja ilkkuva Lupin ei edes ajatellutkaan salata
levottomuuttaan, ja kasvot kauhusta kalpeina hän koetti kuunnella ja
arvata. Ja Holmes jatkoi, vastaten salaperäisellä äänellä:
-- Halloo, halloo, kyllä, kaikki on loppunut, ja minä aion juuri
lähteä tapaamaan teitä kuten olimme sopineet. Minnekö? Tietysti sinne
missä olette. Ettekö luule, että se on vielä...
Hän epäröi, etsi sanoja, sitten vaikeni. Oli selvää, että hän koetti
kysellä nuorelta tytöltä sanomatta itse liian paljon, ja että hän oli
kerrassaan tietämätön siitä missä tuo nuori tyttö oli. Sitä paitsi
näytti Ganimardin läsnäolo häiritsevän häntä. Jospa jokin ihme olisi
voinut katkaista tämän helvetillisen keskustelun! Lupin toivoi sitä
kaikesta sydämestään, kaikki hermot pingottuneina.
Ja Holmes puhui:
-- Ettekö kuule? En minäkään... huonosti... tuskin erotan sanoja. No
niin, mietittyäni asiaa katson viisaimmaksi, että menette kotiin.
Mikä vaara? Ei ole mitään vaaraa. Hänhän on Englannissa! Minä sain
sähkösanoman Southamptonista, joka ilmoittaa hänen saapuneen sinne.
Mikä iva näissä sanoissa! Holmes lausui ne tavattoman tyytyväisesti.
Ja hän lisäsi:
-- Älkää siis hukatko aikaa, rakas ystävä, minä tulen teitä tapaamaan.
Hän laski kuulotorven kädestään.
-- Herra Ganimard, minä pyydän teiltä kolme miestänne.
-- Vaaleatukkaisen naisen tähden, niin?
-- Niin.
-- Tiedättekö kuka hän on, missä hän on?
-- Tiedän.
-- Hitto vieköön! Mikä verraton saalis. Yhdessä Lupinin kanssa, tämä
päivä on täydellinen. Folenfant, ottakaa kaksi miestä matkaanne ja
seuratkaa herraa.
Englantilainen lähti kolmen poliisin seurassa.
Kaikki oli siis loppunut. Vaaleatukkainen nainenkin oli siis joutunut
Holmesin valtaan. Ihailtavan kestävyytensä, onnellisten tapausten
liittymisen kautta päättyi taistelu hänen voitokseen ja Lupinin
korvaamattomaksi tappioksi.
-- Herra Holmes!
Englantilainen pysähtyi.
-- Herra Lupin?
Tämä viimeinen tapaus näytti tehneen tärisyttävän vaikutuksen
Lupiniin. Hänen otsansa oli rypyssä. Hän oli väsynyt ja synkkä. Hän
oikaisi kuitenkin vartalonsa kooten kaikki voimansa. Ja huolimatta
kaikesta, kepeästi, nasevasti hän huudahti:
-- Myönnättehän että kohtalo sotii minua vastaan. Äsken se esti minua
pakenemasta tuon uunin kautta ja jätti minut teidän haltuunne. Nyt se
käyttää puhelinta lahjoittaakseen teille vaaleatukkaisen naisen. Minä
taivun sen määräyksien alle.
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Sitä, että minä olen valmis ryhtymään neuvotteluihin.
Holmes vei tarkastajan syrjään ja pyysi äänellä, joka ei
vastaväitteitä kärsinyt, lupaa saada vaihtaa muutamia sanoja Lupinin
kanssa. Sitten hän palasi Lupinin luo. Viimeinen sovittelu! Hän alkoi
kuivalla ja hermostuneella äänellä:
-- Mitä te tahdotte?
-- Neiti Destangen vapauden.
-- Tiedätte hinnan?
-- Tiedän.
-- Ja suostutte?
-- Minä suostun kaikkiin ehtoihinne.
-- Ah! huudahti englantilainen kummastuneena, -- mutta tehän
hylkäsitte, kun oli puhe teistä.
-- Kun oli puhe minusta, herra Holmes. Nyt on kysymys naisesta,
ja naisesta jota minä rakastan. Ranskassa katsokaahan, meillä on
erikoiset ajatukset näistä asioista. Ja vaikka miehen nimi onkin
Arsène Lupin, niin ei hän toimi toisin. Päinvastoin!
Hän sanoi sen hyvin yksinkertaisesti. Holmes nyökkäsi tuskin
huomattavasti päällään ja mutisi:
-- Siis sininen timantti?
-- Ottakaa keppini, tuolta, uunin nurkasta. Tarttukaa toisella
kädellänne kepin nuppiin ja toisella vääntäkää rautahylsyä joka on
vastakkaisessa päässä kuin nuppi.
Holmes tarttui keppiin ja väänsi hylsyä ja vääntäessään hän näki,
että nuppi irtaantui. Tämän nupin sisällä oli vahapallo. Pallon
keskellä timantti.
Hän tarkasti sitä. Se oli sininen timantti.
-- Neiti Destange on vapaa, herra Lupin.
-- Vapaa tulevaisuudessa kuten nytkin! Hänen ei tarvitse pelätä
mitään teidän puoleltanne?
-- Eikä kenenkään muun.
-- Tapahtukoon mitä tahansa?
-- Tapahtukoon mitä tahansa. Minä en enää tiedä hänen nimeään enkä
osoitettaan.
-- Kiitos. Ja näkemiin asti! Sillä tapaammehan me toisemme, eikö
niin, herra Holmes?
-- Sitä en epäilekään.
Englantilaisen ja Ganimardin välillä oli jokseenkin kiivas väittely,
jonka Holmes äkkiä lopetti jokseenkin jyrkästi.
-- Ikävä kyllä, herra Ganimard, en ole lainkaan samaa mieltä teidän
kanssanne. Mutta minulla ei ole aikaa selittää sitä teille. Minä
lähden tunnin kuluttua Englantiin.
-- Mutta, vaaleatukkainen nainen?
-- Minä en tunne häntä.
-- Äskenhän te juuri...
-- Ottakaa hänet tai jättäkää hänet. Minä olen jo antanut Lupinin
teidän käsiinne. Tässä on sininen timantti, jonka iloksenne saatte
itse antaa kreivitär de Crozonille. Minun mielestäni ei teillä ole
mitään syytä valittaa.
-- Mutta vaaleatukkainen nainen?
-- Etsikää.
Hän painoi hatun päähänsä ja poistui nopeasti, kuten ainakin mies,
joka ei ole tottunut viivyttelemään toimitettuaan asiansa.
* * * * *
-- Hauskaa matkaa, huudahti Lupin. -- Ja olkaa varma siitä, etten
koskaan unohda niitä ystävällisiä suhteita jotka ovat vallinneet
välillämme. Terveisiä herra Watsonille.
Hän ei saanut mitään vastausta ja ilkkui:
-- Tuota voi kutsua englantilaiseksi paoksi. Tuolla saarivaltakunnan
asukkaalla ei ole sitä kohteliaisuuden kukkaa, jonka kautta me
eroamme muista kansoista. Ajatelkaahan, Ganimard, millaisen lähdön
ranskalainen olisi vastaavassa tapauksessa pannut toimeen! Minkä
erikoisen kohteliaisuuden alle hän olisi kätkenyt voitonriemunsa!
Mutta, Jumala varjelkoon, Ganimard, mitä te teette? Panetteko te
kotitarkastuksen toimeen! Mutta eihän täällä löydy enää mitään,
ystäväiseni, ei paperin palaakaan. Minun arkistoni ovat varmassa
paikassa.
-- Kukapa tietää! Kukapa tietää!
Lupin alistui tarkastukseen. Kaksi tarkastajaa piteli hänestä kiinni,
ja kaikki muut seisoivat ympärillä, ja hän alistui kärsivällisesti
kaikkeen. Mutta kahdenkymmenen minuutin päästä hän jo huokasi:
-- Kiirehtikää, Ganimard, ettekö jo lopeta.
-- Onko teillä siis kova kiire?
-- Onko minulla kiire! Välttämätön vierailu.
-- Vankilassako?
-- Ei, kaupungilla.
-- Joutavia! Mihin aikaan?
-- Kello kaksi.
-- Kello on kolme.
-- Juuri niin, minä olen myöhästynyt, enkä minä halveksi mitään muuta
niin paljon kuin myöhästymistä.
-- Annatteko minulle viisi minuuttia aikaa?
-- En minuuttiakaan enempää.
-- Te olette liian ystävällinen, minä koetan...
-- Älkää puhuko niin paljon. Joko taas tutkitte tuota laatikkoa?
Sehän on tyhjä!
-- Onhan täällä kirjeitä.
-- Vanhoja laskuja!
-- Ei, silkkinauhalla sidottu pinkka.
-- Vaaleanpunaisellako nauhalla? Oh! Ganimard, älkää millään muotoa
avatko!
-- Ovatko ne naisen kirjeitä?
-- Ovat.
-- Hienon naisen?
-- Hyvin hienon.
-- Hänen nimensä?
-- Rouva Ganimard.
-- Hyvin hauskaa! Hyvin hauskaa! huudahti tarkastaja loukkaantuneena.
Tällä hetkellä palasivat muihin huoneisiin lähetetyt miehet ja
ilmoittivat, että kotitarkastus oli ollut tulokseton. Lupin alkoi
nauraa.
-- Hitto vieköön! Luulitteko löytävänne luettelon tovereistani,
tai todistuksen suhteestani Saksan keisariin? Teidän tulisi etsiä
tämän huoneiston pikku salaisuuksia. Tämä kaasuputki on esimerkiksi
puhetorvi. Tämän uunin sisällä on portaat. Tämä seinä on ontto. Ja
kuinka suuri määrä täällä on kelloja! Painakaahan, Ganimard, tuota
nappulaa.
Ganimard totteli.
-- Ettehän kuule mitään? kysyi Lupin.
-- En.
-- En minäkään. Te olette kuitenkin ilmoittanut minun lentoasemani
hoitajalle, jotta hän panee kuntoon ohjattavan ilmalaivan, joka kohta
vie meidät yläilmoihin.
-- Joutavia, sanoi Ganimard, joka oli lopettanut tarkastuksensa, --
nämä hullutukset jo riittävät, matkaan!
Hän astui muutaman askeleen, miehet seurasivat häntä. Lupin ei
liikahtanut tuumaakaan. Vahdit työnsivät häntä. Turhaan.
-- No, sanoi Ganimard, -- ettekö aio lähteä?
-- En suinkaan.
-- Siinä tapauksessa...
-- Mutta se riippuu.
-- Mistä?
-- Paikasta, jonne viette minut.
-- Vankilaan, tietysti.
-- Sitten en liikahda. Minulla ei ole mitään tehtävää vankilassa.
-- Tehän olette hullu?
-- Eikö minulla ollut kunnia ilmoittaa teille, että minulla oli
tärkeä vierailu tehtävänä?
-- Lupin!
-- Ganimard, vaaleatukkainen nainen odottaa minua, ja te luulette
minua niin epähienoksi, että jätän hänet levottomana odottamaan?
Hieno mies tekisi siinä raukkamaisesti.
-- Kuulkaahan, Lupin, sanoi tarkastaja, jota tämä pilailu alkoi
ärsyttää, -- minä olen tähän asti ollut teitä kohtaan tavattoman
hienotunteinen. Mutta kaikella on rajansa. Seuratkaa minua.
-- Mahdotonta. Minun täytyy mennä tapaamaan erästä henkilöä ja minä
menen.
-- Viimeisen kerran?
-- Mah-do-ton-ta.
Ganimard viittasi. Kaksi miestä nosti Lupinin syliinsä. Mutta he
päästivät hänet piankin vapaaksi parahtaen tuskasta: Lupin pisti
molemmilla käsillään pitkät neulat heidän kehoihinsa.
Hulluina raivosta syöksyivät miehet hänen kimppuunsa, heidän vihansa
oli päässyt valloilleen, he halusivat kostaa toveriensa puolesta ja
monet kärsimänsä häpeät, ja he iskivät ja löivät. Kova isku osui
hänen ohimoonsa. Hän kaatui maahan.
-- Jos te tapatte hänet, karjui Ganimard raivoissaan, -- niin
joudutte tekemisiin minun kanssani.
Hän kumartui hoitamaan Lupinia. Mutta huomattuaan hänen vapaasti
hengittävän hän käski toisia kantamaan häntä jaloista ja pääpuolesta,
itse tuki hän vartalon kohdalta.
-- Astukaa tasaisesti! Ei saa tärisyttää. Senkin roistot, olitte
vähällä tappaa hänet. No, Lupin, miten voitte?
Lupin avasi silmänsä. Hän mutisi:
-- En aivan hyvin, Ganimard, te olette antanut murskata minut.
-- Oma syynnehän se oli, miksi olette niin itsepäinen! vastasi
Ganimard onnettomana. -- Ettehän tunne kipua?
He saapuivat portaille. Lupin vaikeroi:
-- Ganimard, hissiin, muuten he katkovat luuni.
-- Hyvä ajatus, mainio ajatus, myönsi Ganimard. -- Sitä paitsi ovat
portaat niin kaidat, olisi vaikeata...
Hän painoi hissin ylös. Lupin asetettiin hyvin varovaisesti penkille
istumaan. Ganimard istui hänen viereensä ja sanoi apulaisilleen:
-- Menkää samalla aikaa portaita alas kuin me. Odottakaa porttivahdin
oven luona. Onko selvä?
Hän sulki hissin oven. Mutta tuskin se oli sulkeutunut, kun kaikkien
suusta kuului kiljahdus. Vinhaa vauhtia kuin ilmapallo, joka on
päässyt irti, hissi kiiti ylöspäin. Kuului ivallinen nauru.
-- Hyvä Jumala, ulvoi Ganimard, etsien kiihkeästi pimeässä nappulaa,
jota painamalla hissi saataisiin laskeutumaan alas.
Kun hän ei sitä löytänyt hän huusi:
-- Viides kerros! Vartioikaa viidennen kerroksen ovea.
Hypäten neljä porrasta kerrallaan syöksyivät poliisit portaita ylös.
Mutta jotain ihmeellistä tapahtui: hissi näytti puhkaisevan viimeisen
kerroksen katon, katosi poliisien näkyvistä, pysähtyi äkkiä ylimpään,
palvelijain ullakkokerrokseen. Kolme miestä oli siellä vartioimassa,
he avasivat hissin oven. Kaksi heistä tarttui Ganimardiin, joka aivan
ymmällään ja hervottomana ei ajatellutkaan puolustautua. Kolmas vei
Lupinin pois.
-- Ennustinhan minä teille, Ganimard, paosta ilmapallossa... ja
teidän avullanne! Ensi kerralla älkää olko niin säälivä. Ja ennen
kaikkea muistakaa, että Arsène Lupin ei anna lyödä itseään eikä tehdä
itselleen pahaa muuta kuin pätevistä syistä. Hyvästi!
Ovi oli jo uudelleen suljettu ja hissi laskeutui Ganimardin kanssa
alakertaan. Ja kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, että vanha poliisi
sai poliisit kiinni porttivahdin oven luona.
Sanaakaan sanomatta he kiireimmän kautta kulkivat pihan poikki ja
juoksivat keittiöportaita ylös, sillä ainoastaan siten he pääsivät
palvelijan kerrokseen, jossa pako oli tapahtunut.
Pitkä, monimutkainen käytävä, jonka varrella oli pieniä numeroituja
huoneita, johti ovelle, joka oli raollaan. Tämän oven toisella
puolen, ja siis toisessa talossa, oli samanlainen käytävä, samoin
mutkikas ja sen varrella samanlaisia huoneita. Käytävän päässä
oli keittiön portaat. Ganimard laskeutui niitä alas, kulki pihan
poikki ja saapui kadulle, Picot-kadulle. Silloin hän ymmärsi kaiken:
nämä molemmat talot, jotka ulottuivat syvälle kaupunginkorttelin
sisään, koskettivat toisiinsa ja niiden päädyt olivat eri kaduille,
ei kulmittain toistensa kanssa vaan yhdensuuntaisesti ja yli
kuudenkymmenen metrin päässä toisistaan.
Hän meni porttivahdin luo ja näytti poliisikorttinsa:
-- Neljä miestä kulki juuri äsken tästä ohi?
-- Niin, neljännen ja viidennen kerroksen asukkaiden palvelijat ja
kaksi heidän ystäväänsä.
-- Ketkä asuvat neljännessä ja viidennessä kerroksessa?
-- Herrat Fouvel ja heidän serkkunsa Provost. He muuttivat tänä
aamuna pois. Jäljelle jäi vain kaksi palvelijaa. He poistuivat äsken.
-- Ah! ajatteli Ganimard, vaipuessaan porttivahdin huoneen sohvalle,
mikä mainio saalis luisui käsistämme! Koko joukkio asui tässä
taloryhmässä.
* * * * *
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin saapui kaksi herraa ajurilla
Pariisin pohjoiselle asemalle ja riensi Calaisin pikajunaa kohden ja
heitä seurasi mies kantaen heidän tavaroitaan.
Toisen käsi oli siteessä ja hänen kalpeutensa ilmaisi hänet
sairaaksi. Toinen näytti iloiselta.
-- Nopeasti, Watson, me emme saa myöhästyä junasta. Watson, minä en
koskaan tule unohtamaan näitä kymmentä päivää.
-- En minäkään.
-- Mitä ihania taisteluja!
-- Verrattomia.
-- Siellä täällä vain muutamia pieniä ikävyyksiä.
-- Hyvin pieniä.
-- Ja lopuksi täysi voitto pitkin linjaa. Lupin vangittu! Sininen
timantti saatu takaisin!
-- Minun käsivarteni on poikki!
-- Kun on kysymys sellaisesta voitosta, niin mitä merkitsee poikki
mennyt käsivarsi!
-- Varsinkin minun.
-- Niin! Muistakaahan, Watson, että juuri silloin kun olitte
apteekkarin luona, ja kärsitte kuten sankari ainakin, silloin löysin
sen langan, joka vei minut perille.
-- Mikä onnen potku.
Vaunun ovia suljettiin.
-- Sisään, olkaa hyvät. Pitäkäämme kiirettä, hyvät herrat.
Kantaja kapusi tyhjään vaunuosastoon ja laski tavarat hyllylle,
Holmesin auttaessa onnetonta Watsonia vaunuun.
-- Mutta mikä teitä vaivaa, Watson? Ettehän pääse ylös! Voitteko
pahoin, vanha toveri.
-- En minä voi pahoin.
-- Mikä teitä sitten vaivaa?
-- Minä en voi käyttää muuta kuin toista kättäni.
-- Entä sitten! huudahti iloisesti Holmes. -- Tyhjää puhetta.
Luuletteko olevanne ainoa käsipuoli tässä maassa! Entä ne todelliset
käsipuolet? Täällä sitä nyt ollaan.
Hän ojensi kantajalle viisikymmentä sentimiä.
-- Kiitos, ystäväni. Tässä on Teille.
-- Kiitos, herra Holmes.
Englantilainen katsoi häneen: se oli Arsène Lupin.
-- Te, te! hän änkytti aivan ällistyneenä.
Ja Watson suu ammollaan heilutti tervettä kättään kuten puhuja, joka
vakuuttaa jotain tosiasiaa:
-- Te! Te! Mutta teidäthän on vangittu! Holmes kertoi sen minulle.
Hänen lähtiessään Ganimard ympäröi teitä kolmenkymmenen apulaisensa
kanssa.
Lupin laski käsivartensa rinnalle ristiin ja sanoi hyvin
loukkaantuneena:
-- Ja silloin te luulitte että antaisin teidän lähteä sanomatta
teille hyvästi? Kaiken sen ystävyyden jälkeen, joka aina on vallinnut
meidän kesken! Mutta sehän olisi ollut tavattoman epähienoa. Keneksi
te minua luulette?
Juna vihelsi.
-- No, minä annan sen teille anteeksi. Mutta onko teillä kaikki, mitä
tarvitsette? Tupakkaa, tulitikkuja. On! Ja tämän päivän iltalehdet?
Te luette siitä vangitsemiseni yksityiskohdat, viimeisen urotyönne,
mestari. Ja nyt näkemiin, olen ihastunut saatuani tutustua teihin...
todella ihastunut. Ja jos joskus minua tarvitsette, niin olen
onnellinen...
Hän hyppäsi asemasillalle ja sulki oven.
-- Hyvästi, hän sanoi vielä, heiluttaen nenäliinaansa. -- Hyvästi,
minä kirjoitan teille. Tekin minulle, eikö niin? Ja katkennut
käsivartenne, herra Watson? Minä odotan uutisia teiltä molemmilta.
Postikortti silloin tällöin. Osoite: Lupin, Pariisi. Se riittää.
Tarpeetonta panna postimerkkiä, näkemiin, näkemiin!