Sherlock Holmes ei liikahtanutkaan. Väittäisikö hän vastaan?
Syyttäisikö noita miehiä? Se olisi hyödytöntä. Hänellä ei ollut
mitään todisteita ja kun hän ei tahtonut kuluttaa aikaansa niiden
etsimiseen, niin ei kukaan uskoisi häntä.
Kiukuissaan, kädet nyrkissä hän ei ajatellut muuta kuin salata
riemuitsevalta Ganimardilta raivonsa ja pettymyksensä. Hän kumarsi
kunnioittavasti Lerouxin veljeksille, yhteiskunnan turvaajille, ja
poistui.
Eteisessä hän teki mutkan astuen kellariin vievän oven luo ja nosti
maasta pienen punaisen kiven: se oli granaatti.
Kun hän ulkona kadulla kääntyi, luki hän numero 40:n seinästä
kirjoituksen: "Lucien Destange, arkkitehti, 1877".
Sama kirjoitus numerossa 42.
Kaikkialla löytyy salaisia käytäviä, hän ajatteli. Numerot 40 ja 42
ovat yhteydessä toistensa kanssa. Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi?
Minun olisi pitänyt jäädä yöksi molempien poliisien seuraan.
Hän sanoi poliiseille:
-- Kaksi henkilöä tuli tästä ovesta minun poissaollessani, eikö totta?
Ja hän osoitti viereisen talon ovea.
-- Niin, herra ja nainen.
Hän tarttui ylitarkastajan käsivarteen ja lähti hänen seurassaan:
-- Herra Ganimard, te nauroitte siksi paljon, ettette liene suuttunut
siitä pienestä vaivannäöstä, jonka teille aiheutin?
-- Minä en ole vähääkään teille suuttunut.
-- Onhan se totta? Mutta paraskin leikinlasku kestää aikansa, ja
minun mielestäni on jo aika lopettaa.
-- Minä olen samaa mieltä.
-- Nyt on meillä seitsemäs päivä. Kolmen päivän päästä täytyy minun
ehdottomasti olla Lontoossa.
-- Oho!
-- Ja minä olen siellä, ja minä pyydän teitä olemaan valmiina yöllä
tiistain ja keskiviikon välillä.
-- Samanlaistako retkeä varten? kysyi Ganimard leikillisesti.
-- Samalla retkeä varten.
-- Ja se päättyy?
-- Lupinin vangitsemiseen.
-- Niinkö luulette?
-- Minä vannon sen kunniani kautta.
Holmes sanoi hänelle hyvästi ja meni hetkiseksi lepäämään hotelliin,
jonka jälkeen hän jälleen virkistyneenä ja itseensä luottaen palasi
Chalgrin-kadun varrelle, pisti kaksi kultarahaa ovenvartijan käteen,
sai tietää Lerouxin veljesten olevan kotoa poissa ja kuulla, että
talon omisti herra Harmingeat, ja kynttilä kädessä meni kellariin
pienestä ovesta, jonka edestä hän oli löytänyt granaatin.
Portaiden juurelta hän löysi toisen samanlaisen.
Minä en erehtynyt, hän ajatteli, tätä tietä kuljetaan. Katsokaamme
avaako tiirikkani toisen kerroksen asukkaiden kellarin? Avaa aivan
oikein, tarkastakaamme näitä viinivarastoja. Oho! Tuossa on paikka,
josta tomu on siirtynyt pois, lattialla on jalan jäljet.
Hän kuuli heikkoa kolinaa. Nopeasti hän sulki oven, sammutti
kynttilän ja piiloutui tyhjän viinipullokasan taakse. Muutaman
sekunnin päästä hän kuuli, miten eräs rautaisista pullotelineistä
kääntyi ja sen mukana koko se osa seinää, johon se oli kiinnitetty.
Lyhdyn valo näkyi. Ilmestyi käsivarsi. Mies astui sisään.
Hän kulki kumarassa aivan kuin etsien jotain. Hän hapuili
sormillaan tomua ja useamman kerran hän oikaisi itsensä ja heitti
jotain pahvilaatikkoon, joka oli hänen vasemmassa kädessään.
Sitten hän poisti omien askeltensa jäljet sekä ne, jotka Lupin ja
vaaleatukkainen nainen olivat jättäneet ja lähestyi pullotelinettä.
Hän kiljahti ja vaipui maahan. Holmes oli syöksynyt hänen kimppuunsa.
Se tapahtui silmänräpäyksessä ja saman tien mies huomasi makaavansa
maassa jalat köytettyinä ja kädet sidottuina.
Englantilainen kumartui hänen puoleensa.
-- Paljonko tahdot, ennen kuin puhut? Sanot, mitä tiedät?
Mies hymyili vastaukseksi niin ivallisesti, että Holmes huomasi
kaikki kyselynsä turhiksi.
Hän tyytyi tarkastamaan vankinsa taskut, mutta tämän tutkimisen
tuloksena oli vain avainkimppu, nenäliina ja pieni pahvirasia,
jota mies oli käyttänyt, ja jossa oli tusinan verran samanlaisia
granaatteja kuin mitä Holmes oli löytänyt. Huono saalis!
Sitä paitsi, minne hän panisi tuon miehen? Odottaisiko siksi, kunnes
hänen ystävänsä saapuisivat ja jättäisi kaikki poliisin huostaan?
Mitä varten? Mitä hyötyä hänelle siitä olisi Lupinia vastaan?
Hän epäröi, mutta tarkastaessaan rasiaa hän teki päätöksensä. Siinä
oli seuraava osoite: "Léonard, jalokivikauppias, rue de la Paix".
Hän päätti aivan yksinkertaisesti jättää miehen oman onnensa nojaan.
Hän työnsi pullotelineet paikoilleen, sulki kellarin ja poistui
talosta. Postitoimistossa hän sähkötti herra Destangelle, ettei hän
voinutkaan saapua ennen kuin vasta seuraavana päivänä. Sitten hän
meni jalokivikauppiaan luo ja antoi hänelle granaatit.
-- Rouva lähetti minut tuomaan nämä jalokivet. Ne ovat pudonneet
koristuksesta, jonka hän on ostanut täältä.
Holmes osasi oikeaan. Kauppias vastasi:
-- Se on totta. Tuo rouva soitti minulle asiasta. Hän lupasi kohta
tulla tänne.
Vasta kello viiden aikaan Holmes, joka oli asettunut vartioimaan
kadulle, näki tiheään hunnutetun naisen, joka hänestä tuntui
epäilyttävän näköiseltä. Ikkunasta hän näki tämän laskevan tiskille
vanhanaikaisen korun, jossa oli granaatteja.
Hän poistui melkein heti, kulki jalkaisin, meni Clichyn puolelle
ja kääntyi kadulle, jota englantilainen ei tuntenut. Yön lähetessä
Holmes pujahti hänen jäljestään portinvartijan huomaamatta
viisikerroksiseen taloon, jossa oli kaksi eri rakennusta ja siis
tavattoman paljon vuokralaisia. Toisessa kerroksessa nainen pysähtyi
ja astui ovesta sisään. Kaksi minuuttia myöhemmin englantilainen
koetti onneaan, ja koetteli lukkoon avainta toisensa jälkeen siitä
kimpusta, jonka hän oli ottanut haltuunsa. Neljäs avasi oven.
Hämärässä, joka huoneissa vallitsi, hän näki, että ne olivat aivan
tyhjiä kuten asumattomassa huoneistossa, jonka kaikki ovet ovat
auki. Mutta erään käytävän päästä vilkkui valoa, ja kun Holmes oli
varpaillaan lähestynyt, niin näki hän lasin läpi, mikä erotti salin
viereisestä huoneesta, hunnutetun naisen, joka riisui viittansa
ja hattunsa, laski ne huoneen ainoalle tuolille ja otti ylleen
samettisen aamuviitan.
Hän näki naisen myös lähestyvän uunia ja painavan sähkökellon
nappulaa. Ja puolet seinästä, joka oli uunin oikealla puolella
aukeni, liukui syrjään seinää myöten ja katosi seinän sisään.
Heti kun aukko oli tullut kyllin suureksi, nainen astui sisään... ja
katosi vieden lampun mukanaan.
Keino oli yksinkertainen. Holmes käytti sitä hyväkseen. Hän astui
pimeässä eteenpäin, hapuili, mutta äkkiä hänen kasvonsa koskettivat
jotain pehmeätä. Tulitikun valossa hän huomasi olevansa pienessä
komerossa, joka oli täynnä kattokoukuista riippuvia pukuja ja
hameita. Hän teki itselleen tietä ja seisahtui oviaukon eteen, joka
oli peitetty seinäkudoksella tai oikeammin seinäkudoksen nurjalla
puolella. Ja kun hänen tulitikkunsa oli palanut loppuun niin näki hän
valon välkkyvän kudoksen kuluneitten lankojen lomitse.
Hän katsoi.
Vaaleatukkainen nainen oli siellä, hänen edessään kätensä ulottuvilla.
Hän sammutti lampun ja sytytti sähkön. Ensi kerran Holmes saattoi
nähdä hänen kasvonsa täydessä valossa. Hän vavahti. Nainen, jonka
hän oli saanut käsiinsä niin monien keinojen ja tuumailujen kautta,
olikin Clotilde Destange.
* * * * *
Clotilde Destange, paroni d'Hautrecin murhaaja ja sinisen timantin
varastaja! Clotilde Destange, Arsène Lupinin salaperäinen ystävä!
Siis vaaleatukkainen nainen!
Hitto vieköön, hän ajatteli, olenpa minä suuri aasi. Siksi, että
Lupinin ystävätär on vaaleatukkainen ja Clotilde ruskeatukkainen, en
ole ajatellutkaan yhdistää noita naisia! Ikään kuin vaaleatukkainen
nainen voisi pysyä vaaleatukkaisena paroni murhan ja timantin
varastamisen jälkeen!
Holmes näki osan komeasta huoneesta, joka oli koristettu
kirkasvärisillä kankailla ja kallisarvoisilla koruesineillä.
Kaareva mahonkisohva oli matalalla korokkeella. Clotilde istui sillä
peittäen käsillään kasvonsa.
Ja hetkisen kuluttua Holmes huomasi hänen itkevän. Suuria kyyneleitä
vieri hänen kalpeille poskilleen, ne valuivat suuta kohden ja
putosivat samettivaipalle. Ja uusia kyyneleitä seurasi loppumattomiin
ikään kuin valuen ehtymättömästä lähteestä. Mikä surullinen näky
oli tuo syvä ja altistunut epätoivo, joka ilmeni kyynelten hitaassa
virrassa.
Mutta ovi aukeni hänen takanaan. Arsène Lupin astui sisään.
He katselivat kauan toisiinsa sanaakaan sanomatta, sitten Lupin
polvistui hänen eteensä, painoi päänsä hänen poveaan vasten, kietoi
hänet käsivarsillaan, ja liikkeessä, jolla hän sulki tuon nuoren
tytön syliinsä oli paljon syvää hellyyttä ja sääliä. Sitten he
eivät liikahtaneetkaan. Suloinen hiljaisuus yhdisti heidät, eivätkä
kyyneleet enää virranneet niin runsaasti.
-- Minä olisin niin hartaasti tahtonut tehdä teidät onnelliseksi,
mutisi Lupin.
-- Minä olen onnellinen.
-- Ette, koska itkette. Teidän kyyneleenne saavat minut epätoivoon,
Clotilde.
Kaikesta huolimatta Clotilde antoi tämän hellän äänen lumota
sielunsa, ja kuunteli, ahnaasti toivoen onnea. Hymy kirkasti hänen
kasvojaan, mutta vielä niin alakuloinen hymy! Lupin rukoili:
-- Älkää olko murheellinen, Clotilde, te ette saa olla. Teillä ei ole
siihen oikeutta.
Clotilde näytti hänelle valkoisia, hienoja ja siroja käsiään ja sanoi
raskaasti:
-- Niin kauan kuin nämä kädet ovat minun käteni, tulen olemaan
murheellinen, Maxime.
-- Miksikä?
-- Ne ovat murhanneet.
Maxime huudahti:
-- Vaietkaa! Älkää ajatelko sitä, menneisyys on kuollut, menneisyys
ei merkitse mitään.
Ja hän suuteli Clotilden pitkiä, valkeita käsiä, ja tämä katsoi
Maximeen kirkkaammin hymyillen ikään kuin jokainen suudelma olisi
hiukan häiventänyt kauheaa muistoa.
-- Teidän täytyy rakastaa minua, Maxime, teidän täytyy, sillä kukaan
nainen ei tule rakastamaan teitä niin kuin minä. Miellyttääkseni
teitä minä toimin, minä toimin vieläkin, en enää edes teidän
määräyksenne mukaan, vaan noudattaen salaisia toiveitannekin. Minä
teen tekoja, joita vastaan koko vaistoni ja koko omatuntoni nousee
kapinaan, mutta minä en voi vastustaa... kaikki mitä teen, teen
koneellisesti siksi että se on teille hyödyksi ja te sitä tahdotte...
ja minä olen valmis alkamaan alusta huomenna... ja aina.
Hän vastasi katkerasti:
-- Oi, Clotilde, miksi te olette liittynyt minun seikkailurikkaaseen
elämääni? Minun olisi tullut pysyä Maxime Bermondena, jota viisi
vuotta sitten rakastitte, eikä ilmaista teille tuota toista ihmistä,
joka minä olen.
Clotilde vastasi aivan hiljaa:
-- Minä rakastan tuota toistakin miestä, enkä kadu mitään.
-- Kyllä, te kaipaatte entistä elämäänne, aurinkoista elämäänne.
-- Minä en kaipaa mitään kun te vain olette täällä, sanoi Clotilde
intohimoisesti. -- Kaikki synti ja kaikki rikos katoaa kun vain näen
teidät. Vähät siitä, vaikka olenkin onneton loitolla teistä, kärsin
ja itken, ja kammoan kaikkia tekojani! Teidän rakkautenne pyyhkii
kaiken pois, minä hyväksyn kaiken. Mutta teidän täytyy rakastaa minua!
-- Minä en rakasta teitä siksi, että minun täytyy, Clotilde, vaan
ainoastaan siksi, että minä rakastan teitä.
-- Oletteko siitä varma? vastasi Clotilde uskoen kokonaan hänen
sanoihinsa.
-- Minä olen yhtä varma itsestäni kuin teistäkin. Mutta minun elämäni
on kiihkeä ja kuumeinen, enkä minä aina voi uhrata teille sitä aikaa,
jonka tahtoisin.
Clotilde kauhistui heti.
-- Mitä on tapahtunut? Uusiko vaara? Pian, puhukaa.
-- Ei mitään sen vaarallisempaa vielä. Mutta...
-- Mutta?
-- No niin, hän on päässyt meidän jäljillemme.
-- Holmesko?
-- Niin. Hän yllytti Ganimardin syöksymään unkarilaiseen ravintolaan.
Viime yönä hän asetti nuo molemmat poliisit Chalgrin-kadulle. Minä
tiedän varmasti. Ganimard nuuski koko talon tänä aamuna, ja Holmes
oli hänen seurassaan. Sitä paitsi...
-- Sitä paitsi?
-- No niin, muutakin on tapahtunut: yksi miehistämme puuttuu,
Jeanniot.
-- Porttivahtiko?
-- Niin.
-- Mutta minähän lähetin hänet tänä aamuna Chalgrin-kadun varrelle
kokoamaan granaatit, jotka olivat pudonneet rintaneulastani.
-- Aivan varmasti Holmes on saanut hänet ansaansa.
-- Ei suinkaan. Granaatit tuotiin jalokivikauppiaalle.
-- Minne hän sitten on joutunut sen jälkeen?
-- Maxime, minä pelkään!
-- Ei ole mitään pelon syytä. Mutta minä myönnän, että asema on hyvin
vakava. Mitä hän tietää? Missä hän on piilossa? Hänen voimansa on
siinä, ettemme löydä häntä. Ei mikään voi häntä ilmaista.
-- Mitä olette päättänyt?
-- Olla hyvin varovainen, Clotilde. Jo kauan olen päättänyt muuttaa
asuntoani ja siirtyä turvalliseen paikkaan, jonka tunnette ja
tiedätte. Holmesin tulo jouduttaa muuttoa. Kun hänen kaltaisensa mies
löytää jäljet, niin hän ehdottomasti pääsee perille. Minä olen sen
vuoksi valmistautunut kaikkeen. Ylihuomenna, keskiviikkona, tapahtuu
muutto. Puolen päivän aikaan on kaikki tehty. Kello kaksi voin itse
poistua hävitettyäni viimeiset jäljet asumuksestani, mikä ei ole
mikään vähäpätöinen asia. Sitä ennen...
-- Sitä ennen?
-- Me emme saa tavata toisiamme, eikä kukaan saa nähdä teitä,
Clotilde. Älkää liikkuko kotoa pois. Minä en pelkää mitään omasta
puolestani. Minä pelkään kaikkea niin pian kuin teistä on kysymys.
-- Mahdotontahan on, että tuo englantilainen pääsisi minun luokseni.
-- Kaikki on hänelle mahdollista, ja minä olen epäluuloinen. Eilen
kun isänne oli vähällä yllättää minut, olin tullut selailemaan
kaappia, jossa ovat herra Destangen vanhat paperit. Siinä on vaara.
Niitä on kaikkialla. Minä aavistan vihollisen vaanivan pimeässä ja
tulevan yhä lähemmäksi meitä. Minä tunnen hänen vartioivan meitä...
virittävän lankansa meidän ympärillemme. Tällaiset vaistoni eivät
koskaan petä.
-- Siinä tapauksessa, Maxime, lähtekää, älkääkä enää ajatelko minun
kyyneleitäni. Minä olen luja ja odotan, kunnes vaara on torjuttu.
Hyvästi Maxime!
Clotilde antoi hänelle pitkän suudelman. Ja Clotilde itse työnsi
hänet lähtemään pois. Holmes kuuli heidän loittonevat äänensä.
Uhkarohkeasti, saman toimintakiihkon vallassa, joka eilisestä asti
oli hänessä ollut, hän riensi eteiseen, jonka toisessa päässä oli
portaat. Mutta juuri kun hän aikoi laskeutua alas portaita, kuului
keskustelua alakerrasta, ja hän katsoi viisaammaksi seurata kaaressa
kulkevaa käytävää, joka johti toisille portaille. Näiden portaiden
juurella hän hämmästyi nähdessään huonekaluja, joiden muodon ja
paikan hän jo ennestään tunsi. Ovi oli raollaan. Hän tuli suureen
pyöreään huoneeseen. Se oli herra Destangen kirjasto.
-- Mainiota! Verratonta! hän mutisi, -- nyt minä ymmärrän
kaiken. Clotilden eli vaaleatukkaisen naisen huone on yhteydessä
viereisen talon kanssa, ja tämän talon ulko-ovi ei johdakaan
Malesherbes-torille vaan viereiselle kadulle, jos oikein muistan...
Mainiota! Ja minä ymmärrän, miten Clotilde Destange käy tapaamassa
rakastettuaan säilyttämällä sellaisen henkilön maineen, joka ei
koskaan liikuskele ulkosalla. Ja minä ymmärrän myös, miten Arsène
Lupin eräänä iltana ilmestyi viereeni parvekkeelle: kirjaston ja
viereisen huoneiston välillä lienee toinenkin yhdyskäytävä.
Ja hän teki seuraavan johtopäätöksen:
-- Siis uusi salaovinen talo. Tämäkin epäilemättä Destangen
rakentama! Minun täytyy nyt käyttää hyväkseni tuloani ja tarkastaa
kaapin sisältöä... saadakseni tietää muistakin salaovisista taloista.
Holmes nousi parvekkeelle ja piiloutui kaidepuun peitteiden taakse.
Siellä hän pysytteli iltaan asti. Palvelija tuli sammuttamaan sähkön.
Tuntia myöhemmin englantilainen sytytti sähkölamppunsa ja meni
kaappia kohden.
Hän tiesi jo ennestään että siellä oli vanhoja rakennustieteellisiä
papereita, salkkuja, kustannusarvioita ja tilikirjoja. Taaempana oli
rivi kirjekansioita, jotka oli järjestetty vuosilukujen mukaan.
Hän otti vuoron perään viimeisten vuosien luettelot ja heti hän
tarkasti loppuluettelon etsien varsinkin H-kirjaimen kohdalta.
Lopulta hän löysi sanan Harmingeat, sen vierestä numeron 63, etsi
sivulta 63 ja näki siinä:
"Harmingeat, 40, Chalgrin-katu."
Sitten seurasi selostus lämpöjohdoista, jotka oli valmistettu tätä
taloa varten. Ja sivussa oli seuraava huomautus: "Katso salkkua M.B."
-- Nyt tiedän, hän sanoi, -- salkku M.B. on se, jota etsin. Sen
avulla saan tiedon Lupinin nykyisestä asunnosta.
Vasta aamulla hän löysi eräästä luettelosta tämän kuuluisan salkun.
Siihen kuului viisitoista lehteä. Yhdessä oli selitys herra
Harmingeatin talosta Chalgrin-kadun varrella. Toinen selitteli niitä
töitä, jotka oli suoritettu herra Vatinelille, talonomistajalle,
Chapeyron-katu 25:ssä. Kolmas kuului paroni d'Hautrecille,
Henri-Martin-puistokatu 134, neljäs koski Crozonin linnaa, ja loput
kahtatoista eri taloa Pariisissa.
Holmes kopioi nämä kaksitoista nimeä ja kaksitoista osoitetta, sitten
pani hän kaikki jälleen paikoilleen, avasi ikkunan, ja hyppäsi
autiolle torille suljettuaan huolellisesti ikkunan.
Hotellihuoneessaan hän sytytti piippunsa juhlallisesti kuten aina
tätä tekoa tehdessään, ja keskellä savupilveä hän tutki, mitä
johtopäätöksiä hän voisi vetää M.B.-salkun johdosta, joka selvemmin
sanoen tarkoitti Maxime Bermondia, eli toisella nimellä Arsène
Lupinia.
Kello kahdeksan hän lähetti Ganimardille tällaisen pikakirjeen:
"Minä epäilemättä tänä aamuna kuljen pitkin Pergolèse-katua ja
uskon huostaanne henkilön, jonka vangitseminen on hyvin tärkeää.
Joka tapauksessa olkaa kotona ensi yönä ja huomenna keskiviikkona
puolipäivään asti ja pitäkää kolmekymmentä miestä apunanne."
Sitten hän bulevardilla valitsi auton, jonka kuljettaja miellytti
häntä hyväntahtoisen, typeränpuoleisen ulkomuotonsa vuoksi, ja käski
ajamaan Malesherbes-torille viidenkymmenen askeleen päähän Destangen
talosta.
-- Sulkekaa ovet, hän sanoi kuljettajalle, -- nostakaa
päällystakkinne kaulus pystyyn, sillä nyt käy kylmä tuuli ja
odottakaa kärsivällisesti. Puolentoista tunnin päästä panette koneen
käyntiin. Heti kun palaan ajatte Pergolèse-kadulle.
Astuessaan talon ovesta sisään hän viimeisen kerran epäröi.
Eiköhän hän menetellyt virheellisesti kääntäessään kaiken huomion
vaaleatukkaiseen naiseen antaen Lupinin siten rauhassa valmistautua
muuttoon? Ja eiköhän olisi ollut viisainta talojen luettelon mukaan
ensin etsiä vastustajansa asuntoa?
Joutavia! hän ajatteli, kun vaaleatukkainen nainen vain on ensin
vankini, niin olen minä voitolla.
Ja hän soitti ovikelloa.
* * * * *
Herra Destange oli jo kirjastossa. He tekivät hetkisen yhdessä työtä
ja Holmes etsi tekosyytä päästäkseen Clotilden huoneeseen, kun nuori
tyttö astuikin sisään, toivotti hyvää huomenta isälleen, istahti
pieneen saliin ja alkoi kirjoittaa.
Omalta paikaltaan Holmes näki, miten hän vuoroin kumartui
kirjoittamaan, vuoroin mietiskeli kynä koholla. Holmes odotti, sitten
hän otti erään kirjan käteensä ja sanoi herra Destangelle:
-- Tuossapa juuri on kirja, jonka neiti Clotilde on pyytänyt tuomaan
hänelle heti kun se vain osuu käsiini.
Hän meni pieneen saliin ja asettui Clotilden eteen siten, että hänen
isänsä ei voinut nähdä ja sanoi:
-- Minä olen Stickmann, herra Destangen uusi sihteeri.
-- Vai niin! sanoi Clotilde liikahtamattakaan. -- Minun isäni on siis
vaihtanut sihteeriä?
-- Oh, neiti, ja minä haluaisin puhella kanssanne.
-- Olkaa niin hyvä ja istukaa, minä olen lopettanut.
Hän lisäsi muutaman sanan kirjeeseensä, kirjoitti nimensä sen alle,
sulki kuoren, työnsi paperit syrjään, nosti puhelimen kuulokkeen, sai
yhdistetyksi ompelijattarelleen, pyysi häntä jouduttamaan valmiiksi
matkaviittaa, jonka hän kiireesti tarvitsi ja kääntyi vihdoin
Holmesin puoleen:
-- Nyt olen palveluksessanne. Mutta eikö meidän keskustelumme voi
tapahtua isäni läsnäollessa?
-- Ei, neiti, ja minä pyydän teitä puhumaan hiljaa. Edullisinta on,
että herra Destange ei kuule puhettamme.
-- Kenelle se on edullista?
-- Teille, neiti.
-- Minä en ryhdy keskusteluihin, joita isäni ei voi kuulla.
-- Teidän täytyy kuitenkin ryhtyä tähän.
He nousivat molemmat katsoen terävästi toisiaan silmiin. Ja Clotilde
sanoi:
-- Puhukaa.
Seisaallaan Holmes alkoi:
-- Suokaa anteeksi, jos erehdyn muutamista sivuseikoista. Minä
takaan, että esittämäni tosiseikat ovat yleensä oikeita.
-- Jättäkää korupuheet. Asiaan.
Nuori nainen lausui tämän lauseen jyrkästi ja Holmes huomasi hänen
olevan varuillaan.
-- Samapa se, minä ryhdyn suoraan asiaan. Siis: viisi vuotta sitten
tapasi isänne sattumalta Maxime Bermondin, joka esitteli itsensä
rakennusmestarina... tai arkkitehtina, kumpana, en voi varmasti
sanoa. Pääasia on, että herra Destange mieltyi tähän nuoreen
mieheen ja kun hänen terveydentilansa ei enää sallinut hänen hoitaa
kaikkia yrityksiään, niin uskoi hän herra Bermondin huostaan
muutamien tilausten suorituksen, jotka hän oli ottanut vanhoilta
liiketuttaviltaan vastaan, ja jotka näyttivät soveltuvan hänen uuden
työtoverinsa tehtäviksi.
Sherlock vaikeni. Hänen mielestään oli nuori tyttö tullut
kalpeammaksi. Tämä vastasi kuitenkin aivan tyynesti:
-- Minä en tunne asioita, joita minulle selitätte, enkä ymmärrä,
miten ne voisivat kiinnostaa minua.
-- Siten, neiti, että herra Maxime Bermondin oikea nimi on, kuten te
tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, Arsène Lupin.
Clotilde purskahti nauruun.
-- Se ei ole mahdollista! Arsène Lupin? Herra Maxime Bermondin nimi
Arsène Lupin?
-- Kuten minulla on kunnia sanoa, neiti, ja koska te ette tahdo
ymmärtää puolinaista puhettani, niin lisään, että Arsène Lupin on,
täyttääkseen aikeensa, täällä löytänyt ystävän, enemmän kuin ystävän,
sokean ja... intohimoisesti kuuliaisen rikostoverin.
Clotilde nousi, ja vailla mielenliikutusta tai ainakin niin suuressa
määrässä hilliten itseään, että Holmes hämmästyi, hän lausui:
-- Minä en käsitä teidän käytöksenne tarkoitusta, enkä tahdokaan sitä
tietää. Minä pyydän sen vuoksi teitä vaikenemaan ja poistumaan täältä.
-- Minä en koskaan ole aikonutkaan vaatia teitä viihtymään
seurassani, vastasi Holmes yhtä tyynesti kuin hänkin. -- Mutta minä
olen päättänyt, etten lähde yksin tästä talosta.
-- Kuka siis lähtee seurassanne?
-- Te!
-- Minäkö?
-- Niin, neiti, me lähdemme yhdessä tästä talosta, ja te seuraatte
minua vastustelematta, sanaakaan sanomatta.
Omituista tässä kohtauksessa oli vastustajien tavaton tyyneys. Ei
olisi luullut kahden tarmokkaan luonteen käyvän säälimätöntä sotaa
keskenään, sillä jos olisi katsellut heidän asentoaan, kuunnellut
heidän ääntään, olisi luullut tätä kaikkea kohteliaaksi väittelyksi
henkilöiden välillä, jotka eivät olleet samaa mielipidettä jostain
asiasta.
Suuren oviaukon kautta näki, miten pyöreässä huoneessa herra Destange
käsitteli hitain liikkein kirjoja.
Clotilde istahti jälleen kohauttaen kevyesti olkapäitään. Sherlock
Holmes katsoi kelloaan.
-- Kello on puoli yksitoista. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä.
-- Taikka?
-- Taikka menen herra Destangen luo ja kerron hänelle.
-- Mitä?
-- Totuuden. Minä ilmaisen hänelle Maxime Bermondin petollisen elämän
ja hänen kanssarikollisensa kaksinaisen elämän.
-- Hänen kanssarikollisensa?
-- Niin, hänen, jota kutsutaan vaaleatukkaiseksi naiseksi, ja joka
oli vaaleatukkainen.
-- Ja mitä todistuksia voitte tuoda esiin hänelle.
-- Minä vien hänet taloon Chalgrin-kadun varrelle, ja näytän hänelle
käytävän, jonka Arsène Lupin ollessaan taloa rakentamassa, antoi
kätyreittensä valmistaa numerojen 40:n ja 42:n välille, käytävän,
jota te molemmat käytitte toissayönä.
-- Ja sitten?
-- Sitten vien herra Destangen herra Detinanin asuntoon, ja me
kuljemme portaita, joita kuljitte Arsène Lupinin kanssa paetessanne
Ganimardia. Ja me molemmat etsimme ehkä samanlaista käytävää joka vie
viereiseen taloon. Siten pääsemme Batignolles-bulevardille emmekä
Clapeyron-kadulle.
-- Ja sitten?
-- Sitten vien herra Destangen Crozonin linnaan, ja hänen, joka
tietää mitä korjaustöitä Arsène Lupin siellä teki, on helppo löytää
salainen käytävä, jonka Lupin antoi apureittensa valmistaa. Hän
huomaa, että tämän käytävän kautta vaaleatukkainen nainen saattoi
yöllä tulla kreivittären huoneeseen ottaakseen uuninreunalta sinisen
timantin, sitten kaksi viikkoa myöhemmin, hän saattoi pujahtaa herra
Bleichenin huoneeseen ja kätkeä sinisen timantin erääseen putkeen,
se oli kummallinen teko, sen myönnän, ehkä sen sai aikaan pieni
naisellinen kosto, sitä en tiedä, eikä se niin tärkeätä olekaan
tietää.
-- Ja sitten?
-- Sitten, jatkoi Sherlock vakavammalla äänellä, -- vien herra
Destangen taloon numero 134 Henri-Martin-puistokadun varrella, ja me
tutkimme, miten paroni d'Hautrec...
-- Vaietkaa, vaietkaa, sopersi nuori nainen äkkiä kauhistuen, -- minä
vastustan teitä! Te uskallatte siis sanoa minulle, te syytätte minua!
-- Minä syytän teitä paroni d'Hautrecin murhasta.
-- Ei, ei, se on halpamaista.
-- Te surmasitte paroni d'Hautrecin. Te tulitte hänen palvelukseensa
Antoinette Bréhatin nimellä, aikoen varastaa häneltä sinisen timantin
ja te surmasitte hänet.
Uudelleen Clotilde sopersi aivan murtuneena, pakotettuna rukoilemaan
armoa:
-- Vaietkaa, minä rukoilen teitä. Koska te tiedätte niin paljon, niin
tiedätte varmaankin senkin, etten minä ole murhannut paronia.
-- Minä en ole sanonut, että te tapoitte hänet, neiti. Paroni
d'Hautrecia vaivasivat hulluuskohtaukset, joita vain sisar Auguste
osasi hillitä. Minä olen saanut kuulla sen sisar Augustelta
itseltään. Hänen poissaollessaan paroni syöksyi kimppuunne, ja
puolustaaksenne omaa henkeänne te iskitte häntä puukolla. Kauhistuen
sellaista tekoa te soititte ja te pakenitte riistämättä edes uhrin
kädestä sinistä timanttia, jota olitte tullut varastamaan. Hetki sen
jälkeen toitte sinne kanssarikollisenne Arsène Lupinin, joka oli
palvelijana viereisessä talossa, te kannoitte paronin vuoteelle,
siivositte huoneen, uskaltamatta ottaa sinistä timanttia. Siten
kaikki tapahtui. Siis, minä sanon sen kerta vielä, te ette ole
murhannut paronia. Mutta teidän kätenne kuitenkin iskivät häneen
kuoliniskun.
Clotilde oli painanut otsalleen ristiin hienot ja kalpeat kätensä
ja antoi niiden olla siinä kauan. Lopulta hän laski kätensä alas ja
hänen tuskan vääristämät kasvonsa tulivat näkyviin ja hän lausui:
-- Ja tämän kaiken te aiotte sanoa isälleni?
-- Niin, ja minä sanon hänelle, että minulla on todistajina neiti
Gerbois, joka tuntee vaaleatukkaisen naisen, sisar Auguste, joka
tuntee Antoinette Bréhatin ja kreivitär de Crozon, joka tuntee rouva
de Réalin. Sen sanon hänelle.
-- Sitä te ette uskalla, sanoi Clotilde, jonka kylmäverisyys palasi
todellisen vaaran uhatessa.
Holmes nousi ja astui askeleen kirjastoon päin. Clotilde pidätti
häntä.
-- Odottakaa hetkinen.
Clotilde mietti, hän hallitsi taas omaa itseään ja kysyi hyvin
tyynesti:
-- Te olette Sherlock Holmes, olettehan?
-- Olen.
-- Mitä te minusta tahdotte?
-- Mitäkö minä tahdon? Minä olen ryhtynyt Arsène Lupinin kanssa
kaksintaisteluun, josta tahdon lähteä voittajana. Odottaessani
loppua, joka kohta tapahtuu, antaa sellainen panttivanki kuin te
olette minulle hyvän aseen vastustajaani vastaan. Te saatte siis
seurata minua ja minä uskon teidät erään ystäväni huostaan. Heti kun
tarkoitukseni on toteutunut, olette vapaa.
-- Siinäkö kaikki?
-- Siinä kaikki. Minä en kuulu teidän maanne poliisilaitokseen, eikä
minulla siis ole oikeutta tuomita.
Clotilde näytti tehneen päätöksen. Mutta hän tarvitsi vielä
hetken kootakseen voimansa. Hänen silmänsä sulkeutuivat, ja
Holmes näki hänen äkkiä muuttuneen aivan rauhalliseksi, melkein
välinpitämättömäksi kaikille vaaroille, jotka häntä ympäröivät!
Uskoneekohan hän vaaroja olevankaan? ajatteli englantilainen. Ei
suinkaan, suojeleehan Lupin häntä. Lupinin turvissa ei voi mikään
vaara uhata. Lupin on kaikkivoipa, Lupin on erehtymätön.
-- Neiti, sanoi hän, -- minä puhuin viidestä minuutista, meillä on
yli kolmekymmentä minuuttia aikaa.
-- Sallitteko minun mennä huoneeseeni ottamaan tavaroitani?
-- Jos niin tahdotte, neiti, minä menen silloin odottamaan
Montchanin-kadun puolelle. Minä olen porttivahti Jeanniotin hyvä
ystävä.
-- Te siis tiedätte! huudahti Clotilde kauhuissaan.
-- Minä tiedän yhtä ja toista.
-- Jääköön se siis. Minä soitan.
Clotildelle tuotiin hänen hattunsa ja päällystakkinsa, ja Holmes
sanoi hänelle:
-- Teidän täytyy keksiä syy, jolla selitätte herra Destangelle
lähtömme, ja tämän syyn täytyy tarpeen tullen selittää pitemmänkin
ajan poissaolo.
-- Se on tarpeetonta. Minä palaan pian takaisin.
He loivat uudelleen toisiinsa terävän ja ivallisen katseen ja
hymyilivät.
-- Kuinka varmasti te luotatte häneen, sanoi Holmes.
-- Sokeasti.
-- Kaikki mitä hän tekee, on oikein, eikö niin? Kaikki mitä hän
tahtoo, toteutuu. Ja te hyväksytte kaiken ja olette valmis kaikkeen
hänen tähtensä.
-- Minä rakastan häntä, sanoi Clotilde vavahtaen intohimosta.
-- Ja te uskotte hänen pelastavan teidät? Clotilde kohautti
olkapäitään ja lähestyen isäänsä hän ilmoitti tälle:
-- Minä otan herra Stickmanin sinulta. Me menemme kansalliskirjastoon.
-- Palaatko aamiaiselle?
-- Ehkä, tai ehkä en, mutta älä ole levoton. Ja hän lausui varmasti
Holmesille:
-- Minä seuraan teitä.
-- Vastustelemattako?
-- Silmät ummessa.
-- Jos te koetatte paeta, huudan, teidät otetaan kiinni ja
joudutte vankilaan. Älkää unohtako, että vaaleatukkainen nainen on
etsintäkuulutettu.
-- Minä vannon kautta kunniani, etten tee mitään päästäkseni pakoon.
-- Minä uskon teitä. Eteenpäin.
Yhdessä, kuten Holmes oli määrännyt, he poistuivat talosta.
* * * * *
Torilla odotti auto, takaosa käännettynä taloon päin. Näkyi
kuljettajan selkä. Ja hänen hattunsa, joka melkein katosi kauluksen
alle. Lähestyessään Holmes kuuli koneen käyvän. Hän avasi vaunun
oven, pyysi Clotildea astumaan sisään ja istuutui hänen viereensä.
Auto lähti äkkiä liikkeelle, kiiti ulommille bulevardeille,
Hoche-puistokadulle, Suuren armeijan puistokadulle.
Sherlock punnitsi mietteisiin vaipuneena suunnitelmiaan.
-- Ganimard on kotona, minä jätän nuoren tytön hänen huostaansa.
Sanonko hänelle, kuka tämä tyttö on? En, hän veisi hänet suorastaan
vankilaan, ja se häiritsisi tuumiani. Kun saan olla rauhassa,
tutkin M.B. -salkun luetteloa ja alan ajaa takaa. Ja ensi yönä tai
huomisaamuna viimeistään menen tapaamaan Ganimardia kuten olemme
sopineet ja jätän hänen huostaansa Arsène Lupinin joukkoineen.
Hän hykerteli käsiään onnellisena nähdessään saaliin vihdoinkin
olevan lähettyvillä, eikä mikään vaikea este erottanut häntä siitä.
Ja vaikka hänen tapansa ei ollutkaan puhjeta ilmaisemaan riemuaan,
niin hän huudahti:
-- Suokaa anteeksi, neiti, kun näytän niin tyytyväiseltä. Taistelu
oli vaivalloinen ja minä iloitsen tavattomasti hyvästä tuloksestani.
-- Se tulos olikin ansaittu, hyvä herra, ja teillä onkin täysi oikeus
siitä iloita.
-- Kiitos. Mutta minne kummaan me ajamme! Eikö kuljettaja kuullutkaan
oikein?
Tällä hetkellä he poistuivat Pariisista Neuillyn portin kautta. Hitto
vieköön! Eihän Pergolèse-katu ole vallituksen ulkopuolella.
Holmes laski vaunun ikkunan alas.
-- Kuulkaahan, kuljettaja, te ajatte väärään suuntaan! Pergolèse-katu!
Mies ei vastannut. Holmes huusi kovempaa:
-- Minä käskin teitä ajamaan Pergolèse-kadulle.
Mies ei vastannut.
-- Oletteko te kuuro. Vai teettekö kiusaa. Ei meillä ole mitään asiaa
tännepäin, Pergolèse-katu! Minä käsken teitä kääntymään oikealle
tielle, ja heti paikalla.
Mies pysyi mykkänä. Englantilainen kävi levottomaksi. Hän katsahti
Clotildeen: hieno hymy välkkyi nuoren tytön huulilla.
-- Miksi te nauratte? hän ärähti, -- tällä tapauksella ei ole mitään
tekemistä teidän kanssanne, se ei vähääkään muuta asioita.
-- Ei vähääkään, vastasi tyttö.
Äkkiä eräs ajatus heräsi Holmesissa. Hän nousi puoliksi, katsoi
tarkkaavasti etuistuimella olevaan mieheen. Hänellä oli kapeammat
hartiat, hän oli hienopiirteisempi. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen,
kätensä puristuivat nyrkkiin ja kauhea varmuus heräsi hänessä: tuo
mies oli Arsène Lupin.
-- No, herra Holmes, mitä te sanotte tästä pienestä huvimatkasta?
-- Se on hyvin hauska, hyvä herra, todella hauska, vastasi Holmes.
Tuskin milloinkaan ennen oli hänen täytynyt niin paljon hillitä
itseään voidakseen lausua nämä sanat ilman että hänen äänensä
värähti, ilman että mikään ilmaisi, miten vimmoissaan hän oli. Mutta
pian tapahtui hänessä muutos, raivo ja viha mursi esteet, valtasi
hänen tahtonsa ja äkkiä siepaten revolverin, hän ojensi sen neiti
Destangeen päin.
-- Tällä minuutilla, tällä sekunnilla pysähtykää, tai minä ammun
neidin.
-- Minä kehotan teitä tähtäämään poskeen osuaksenne ohimoon, vastasi
Lupin kääntämättä päätään.
Clotilde lausui:
-- Maxime, älkää ajako niin vinhaa vauhtia, kivetys on epätasainen
enkä minä kestä vaunun tärinää.
Clotilde hymyili yhä ja katseli tien kivetystä, joka näkyi auton
edessä.
-- Hänen täytyy pysähtyä! Hänen täytyy pysähtyä! sanoi Holmes aivan
hulluna suuttumuksesta, -- ettekö näe, että minä olen valmis tekemään
vaikka mitä!
Revolverin piippu kosketti Clotilden hiussuortuviin.
Clotilde sanoi kuin itsekseen:
-- Kuinka Maxime on ajattelematon! Tätä vauhtia mennen kaadumme ihan
varmasti.
Holmes pisti revolverin taskuunsa ja tarttui oven ripaan valmiina
heittäytymään ulos, niin järjettömältä kuin se teko tuntuikin.
-- Olkaa varuillanne, meidän takanamme on toinen auto.
Holmes kumartui katsomaan. Heitä seurasi todellakin auto. Se oli
hyvin suuri, pelottavan näköinen, teräväkärkinen ja verenvärinen, ja
siinä istui neljä turkiksiin pukeutunutta miestä.
-- Kas niin, hän ajatteli, -- minä olen hyvin vartioitu, odottakaamme.
Hän pani käsivartensa ristiin rinnalle kuin ainakin mies, joka
ylpeänä alistuu, taipuu ja odottaa silloin, kun kohtalo kääntyy häntä
vastaan. Ja kulkiessaan Seine-virran yli ja Suresnesin, Rueilin,
Chatousin kautta hän pysyi liikkumattomana, kohtaloonsa alistuneena,
hilliten vihansa ja vailla katkeruutta; hän ei ajatellut muuta
kuin päästä selville siitä, minkä ihmeen kautta Arsène Lupinin oli
onnistunut päästä kuljettajan sijaan. Että tuo nuori mies, jonka hän
aamulla itse oli bulevardilla valinnut, olisi ollut Lupinin kätyri,
sitä hän ei voinut otaksuakaan. Joka tapauksessa oli Arsène Lupinin
täytynyt saada tieto kaikesta, eikä se voinut tapahtua ennen kuin sen
jälkeen kun hän oli uhannut Clotildea, sillä eihän kukaan sitä ennen
aavistanutkaan hänen aikeitaan. Mutta tuosta hetkestä alkaen eivät
Clotilde ja hän olleet eronneet toistensa seurasta.
Yhtäkkiä hän muisti erään tapauksen: nuori tyttö oli soittanut
ja puhellut ompelijattarensa kanssa. Ja heti hän ymmärsi kaiken.
Ennen kuin hän, Holmes, oli puhunutkaan, heti kun hän vain
pyysi saada keskustella herra Destangen uutena sihteerinä, oli
Clotilde aavistanut vaaran uhkaavan, oli arvannut hänen nimensä ja
tarkoituksensa, ja kylmän tyynesti, aivan kuin hän todella tekisi
teon, jonka hän oli tekevinään, hän oli pyytänyt Lupinilta apua,
puhellen kuin ompelijattarelle ja käyttäen heidän keskensä sovittuja
lauseparsia.
-- Miten Arsène Lupin oli saapunut, miten tuo odottava, käynnissä
oleva auto oli tuntunut hänestä epäilyttävältä, miten hän oli
asettunut kuljettajan sijaan, siitä hän ei välittänyt. Se mikä
herätti hänen mielenkiintonsa siinä määrin, että hänen suuttumuksensa
oli lauhtua, oli muisto tuosta hetkestä, jolloin tavallinen nainen,
rakastunut tosin hilliten hermonsa, valliten vaistonsa, halliten
kasvojensa ilmeen, silmiensä katseen oli antanut iskun vanhalle
Sherlock Holmesille.
Miten voi vastustaa miestä, jolla on sellaisia apulaisia palvelemassa
häntä, ja joka auktoriteettinsa voimalla herätti naisessa sellaisen
rohkeuden ja tarmon?
He kulkivat Seine-virran yli ja lähenivät Saint-Germainia; mutta
viidensadan metrin päässä tästä kaupungista auto hiljensi vauhtiaan.
Toinen auto saapui sen viereen ja molemmat pysähtyivät. Lähettyvillä
ei ollut ketään.
-- Herra Holmes, sanoi Lupin, -- olkaa hyvä ja vaihtakaa autoa!
Meidän automme on niin hidaskulkuinen!
-- Sallikaa minun myös antaa teille nämä turkit, sillä me kiidämme
hurjaa vauhtia, ja nämä pari leivosta. Syökää, syökää, kukapa tietää
milloin saatte päivällistä suuhunne!
-- Tietysti! huudahti Holmes heti paikalla, sillä eihän hänellä ollut
valitsemisen varaa.
Vaunussa olevat neljä miestä olivat astuneet tielle. Eräs heistä
lähestyi, ja kun hän oli ottanut suojuslasit silmiltään, tunsi
Holmes hänet pitkätakkiseksi herraksi, joka oli ollut unkarilaisessa
ravintolassa. Lupin sanoi hänelle:
-- Te viette tämän auton kuljettajalle, jolta sen vuokrasin. Hän
odottaa ensimmäisessä viiniravintolassa Legendre-kadun oikealla
puolella. Te suoritatte hänelle toiset tuhannen markkaa, jotka
lupasin. Ai! unohdin, suvaitkaa antaa suojuslasinne herra Holmesille.
Hän puheli neiti Destangen kanssa, sitten istuutui ohjauspyörän
ääreen ja lähti ajamaan, Holmes hänen rinnallaan ja takanaan yksi
hänen apulaisistaan.
Lupin ei ollut liioitellut sanoessaan, että he tulisivat ajamaan
hurjaa vauhtia. Heti alussa oli vauhti aivan huimaava. Maisema tuli
heitä vastaan aivan kuin salaperäisen voiman vetämänä ja katosi
samassa kuten kuilun nielemänä, jota kohden heti uudet esineet, puut,
talot, tasangot ja metsät kiisivät pauhaavaa vauhtia kuten virta,
joka tuntee kuilun lähenevän.
Holmes ja Lupin eivät vaihtaneet sanaakaan. Heidän päänsä päällä
lehmukset kohisivat kuin aallot, tasaisesti puiden kasvaessa
säännöllisen matkan päässä toisistaan. Ja kaupungit vilahtivat
ohi. Montes, Vernon, Caillon. Kukkulalta toiselle Bonsecourista
Canteleuhin asti, Rouen, sen esikaupungit, satama, sen kilometrien
pituiset rantakadut. Koko Rouen näytti vain kauppalalta. Ohi kiisivät
Duclair, Caudebec, Caux, jonka halki he lensivät kovaa vauhtia, ja
Lillebonne ja Quillebeuf. Ja äkkiä he olivat Seinen rannalla pienen
rantakadun päässä. Joen rannalla oli siisti, tanakkapiirteinen laiva,
jonka piipusta nousi paksu savupilvi.
Auto pysähtyi. Kahdessa tunnissa he olivat kulkeneet yli
neljäkymmentä penikulmaa.
* * * * *
Sinitakkinen mies lähestyi, hän kumarsi nostaen kultareunaista
lakkiaan.
-- Hyvä on kapteeni! huudahti Lupin. -- Saittehan sähkösanoman?
-- Sain.
-- _Pääskynen_ on valmis?
-- _Pääskynen_ on valmis.
-- Siinä tapauksessa, herra Holmes... Englantilainen katsoi
ympärilleen, näki joukon henkilöitä erään kahvilan edustalla, toisen
henkilön lähempänä, epäröi hetkisen, sitten hän ymmärsi, että ennen
kuin apu ennättäisi tulla, hänet sidottaisiin ja heitettäisiin laivan
kannen alle. Hän astui noususiltaa myöten ja Lupin seurasi häntä
kapteenin hyttiin.
Se oli avara, erinomaisen siisti, lakkavärillä maalatut seinät
loistivat, ja messingit kiilsivät.
Lupin sulki oven ja pitemmittä mutkitta, melkein tylysti hän sanoi
Holmesille:
-- Mitä te oikeastaan tiedätte?
-- Kaikki.
-- Kaikkiko? Selittäkää tarkemmin.
Hänen äänessään ei enää ollut tuota kohteliasta ivaa, jota hän
teeskenteli puhellessaan englantilaisen kanssa. Hän puhui käskevällä
äänellä, joka on tottunut komentamaan ja jonka edessä hän oli
tottunut näkemään kaikkien taipuvan, vieläpä Sherlock Holmesinkin.
He katsoivat terävästi toisiinsa, nyt vihamiehinä, jyrkkinä, vihasta
vapisevina vihamiehinä. Lupin jatkoi hiukan ärtyneesti:
-- Minä olen jo usean kerran tavannut teidät tielläni. Se on jo
liikaa, ja minä olen kyllästynyt kuluttamaan aikaani särkiessäni
ansoja, joita te minulle viritätte. Minä sanon siis jo edeltäkäsin,
että käytökseni teitä kohtaan riippuu teidän vastauksestanne. Mitä te
siis oikeastaan tiedätte?
-- Kaikki, johan minä sen sanoin.
Arsène Lupin hillitsi itseään ja sanoi terävällä äänellä:
-- Minä sanon teille, mitä te tiedätte. Te tiedätte, että Maxime
Bermond -nimisenä olen korjannut kuusitoista taloa, jotka herra
Destange on rakentanut.
-- Niin.
-- Näistä kuudestatoista te tunnette neljä.
-- Niin.
-- Ja teillä on luettelo lopuista kahdestatoista.
-- Niin.
-- Te otitte tuon luettelon herra Destangen kaapista, luultavasti
viime yönä.
-- Niin.
-- Ja kun te otaksutte, että näistä kahdestatoista rakennuksesta
minä ehdottomasti olen säilyttänyt yhden itseäni varten, itseni ja
ystävieni tähden, niin te olette jättänyt Ganimardin tehtäväksi
ryhtyä toimeen ja etsiä minun piilopaikkaani.
-- En.
-- Mitä se tietää?
-- Se tietää, että minä toimin yksin, ja että minä juuri aioin ryhtyä
toimeen.
-- Minulla ei siis ole mitään pelättävää, koska te olette minun
käsissäni.
-- Teillä ei ole mitään pelättävää, niin kauan kuin minä olen teidän
käsissänne.
-- Se tahtoo sanoa, että te ette jää?
-- En.
Arsène Lupin lähestyi vielä englantilaista ja laski hellästi kätensä
hänen olalleen:
-- Kuulkaahan, minun ei tee mieleni väitellä, eikä teillä ikävä kyllä
ole tilaisuutta voittaa minua. Lopettakaamme siis.
-- Lopettakaamme vaan.
-- Antakaa minulle kunniasananne, ettette koeta paeta tästä laivasta
ennen kuin tulette Englannin vesille.
-- Minä annan teille kunniasanani, että koetan kaikin keinoin paeta,
vastasi Holmes, joka ei niin vähällä talttunut.
-- Mutta, perhana, tiedättehän, ettei minun tarvitse muuta kuin sanoa
sana, niin ette kykene liikkumaan. Kaikki nämä miehet tottelevat
minua sokeasti. Kun annan vain merkin, niin he panevat kahleet
kaulaanne.
-- Kahleet taittuvat.
-- Ja heittävät teidät mereen kymmenen metrin syvyyteen.
-- Minä osaan uida.
-- Hyvin vastattu, huudahti Lupin nauraen. -- Jumala suokaan minulle
anteeksi, minä olin suutuksissani. Antakaa minulle anteeksi ja
lopettakaamme. Sallitteko, että ryhdyn tarpeellisiin keinoihin
turvatakseni itseni ja ystäväni?
-- Ryhtykää vain. Mutta ne ovat turhia.
-- Sen myönnän. Mutta ettehän suutu vaikka niitä käytän.
-- Se on teidän velvollisuutenne.
-- Ryhtykäämme siis toimeen.
Lupin avasi oven ja kutsui kapteenin ja kaksi merimiestä luokseen.
Nämä tarttuivat englantilaiseen, ja tyhjennettyään hänen taskunsa
sitoivat nuorilla hänen jalkansa ja kietoivat hänet kiinni kapteenin
vuoteeseen.
-- Jo riittää! komensi Lupin. -- Toden totta, oma itsepäisyytenne, ja
tilanteen vakavuus ovat syynä, että rohkenen näin tehdä.
Merimiehet poistuivat. Lupin sanoi kapteenille:
-- Kapteeni, yksi laivamies jää tänne herra Holmesia palvelemaan ja
te pidätte hänelle mahdollisimman paljon seuraa. Häntä tulee kohdella
mahdollisimman hyvin. Hän ei ole vanki vaan vieras. Paljonko kellonne
on, kapteeni?
-- Viisi yli kahden.
Lupin katsoi kelloaan, sitten seinään kiinnitettyä kelloa.
-- Viisi yli kahden? Paljonko tarvitsette aikaa ennättääksenne
Southamptoniin?
-- Yhdeksän tuntia kiirettä pitämättä.
-- Saatte käyttää kaksitoista. Te ette saa laskea maihin ennen sen
laivan lähtöä Southamptonista, joka lähtee kello kaksitoista yöllä
ja saapuu Havreen kello kahdeksan aamulla. Ymmärrättehän, kapteeni?
Minä sanon kerran vielä: kun meille on tavattoman vaarallista, jos
tämä herra palaa Ranskaan sillä laivalla, niin te ette saa saapua
Southamptoniin ennen kello yhtä aamulla.
-- Kyllä ymmärrän.
-- Hyvästi. Näkemiin ensi vuonna tässä tai toisessa maailmassa.
-- Huomiseen asti.
Muutama minuutti myöhemmin Holmes kuuli auton loittonevan, ja höyry
nousi heti voimakkaammin _Pääskysen_ konehuoneesta. Laiva lähti
liikkeelle.
Kello kolmen aikaan oli päästy Seinen suusta ulommaksi ja tultiin
aavalle merelle. Tällä hetkellä Sherlock Holmes nukkui syvää unta
vuoteella, johon hänet oli sidottu.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kymmenentenä ja viimeisenä päivänä siitä sodasta
johon nämä suuret kilpailijat olivat ryhtyneet, _l'Echo de France_
julkaisi tämän hauskan uutisen:
_"Eilen Arsène Lupin antoi karkoittamiskäskyn englantilaiselle
salapoliisille Sherlock Holmesille. Se allekirjoitettiin kello
kaksitoista päivällä ja pantiin samana päivänä täytäntöön. Kello yksi
aamuyöstä Holmes nousi maihin Southamptonissa."_