Maija: Otsoko, metsän omena, meille pahaa tekisi? Ei, sisko, minä
luotan metsään ja metsänkuninkaaseen. Metsässähän me olemme hauskimmat
hetkemme viettäneet.
Erkki: Niin, metsä on meidän rakkahin kotimme. Puut humisevat meille
kauniita satujaan, pilvenhattarat ovat meidän laivojamme, joilla
purjehdimme kauvas vieraisiin maihin.
Katri: Aina sinä niistä pilvistä pakiset. Lähdettä minä rakastan tuolla
sananjalkojen keskellä. Se lirisee niin iloisesti, se virkistää ja
virvottaa ja sen pohjassa on taivas.
Erkki: Minun pilveni ne siellä vaan kuvastuvat.
Maija: Ei, mutta alatteko kiistellä pilvistä ja lähteestä. — Marjamäki
on minun paras paikkani. Kun mansikat punottavat, riennän sinne ja
poimin ja maistelen ja ajattelen tuhansia hauskoja asioita. Marjat ovat
paimenen parasta ruokaa.
Olavi (alkaen panna kiinni konttiaan): Eiköhän jo ala riittää tällä
kerralla — muuten saamme olla loppuviikon syömättä.
Maija: Mutta miksi olet ollut niin hiljainen koko illan? Ethän ole
puhunut halaistua sanaa.
Olavi: Ensiksi olen syönyt, toiseksi katsellut tuota valkeaa, joka
tuikkii tuolta Mäntyvaaran takaa ja ajatellut, mikähän se lienee ja
kolmanneksi — en olisi tainnut saada suunvuoroa. Katri (järjestäen pois
ruokatavaroita): Vai suunvuoroa. — Mutta mikä tuo valkea tosiaankin on?
Välistä se leimahtaa ihan puidenlatvojen tasalle.
Maija: Eihän vaan liene metsävalkea.
Erkki: Ei metsävalkea noin yhdessä paikassa pysyisi.
Olavi; Juhannuskokkohan se on. Nythän on juhannusilta.
Katri: Kas, kun emme ennemmin huomanneet. Voi, siihen aikaan kun äiti
eli, oli meillä aina niin hauskaa juhannuksena!
Maija: Pirtin seinät pistelimme täyteen juhannuskukkia ja portaiden
eteen pystytettiin lehtimaja nuorista koivuista.
Olavi: Mutta nuo koivut ja kukkaset kuihtuivat niin pian.
Erkki: Niin, nyt olemme metsän suuressa lehtimajassa, joka ei koskaan
lakkaa kasvamasta.
Maija: Ja tuolla kauvempana kukkii tuomi ja tässä on meillä aho täynnä
juhannuskukkia — punaisia, sinisiä, valkoisia. —
Katri: Valvokaamme tässä aholla koko yö — paimenmaja on niin ahdas ja
pimeä!
Olavi: Tehdään se — aina siihen asti kun aurinko nousee!
Erkki ja Maija: Hyvä on. Ja nyt laulamme laulumme: (laulavat sävelellä
"Nytpä tahdon olla mä" — )
Paimenella pienellä
On niin lysti metsässä —
Lyödä leikit, syödä marjat.
Koota kauniit käpykarjat —
Taivas meillä kattona,
Kukkanurmi vuoteena.
Metsä on niin vihreä,
Sammalpeite pehmeä —
Linnut laulaa, kukkuu käki,
Tuolla tanssii metsänväki.
Luonto yksin kaunis on,
Suuri, puhdas, viaton.
(Karjakellon kalketta kuuluu.)
Olavi: Mitä Kellokas nyt soittaa, Tule, Erkki, niin käydään katsomassa
karjatarhassa, makaavatko lehmät rauhallisesti. Ehkä hiilos on sammunut
ja hyttyset pahoin pitelevät. (Erkki ja hän menevät.)
Maija: Sillä aikaa sidomme seppeleen majamme oveen, että näyttäisi
vähän juhlallisemmalta. Onhan nyt keskikesän juhla.
Katri: Jolloin valkeus on pimeyden herra — niinhän opettaja sanoi.
(Menevät poimimaan lehviä.)
Maija: Otetaan koivunlehtiä ja tuomenkukkia. Minusta ne yhdessä ovat
kuin kesä itse. (Erkki ja Olavi tulevat, tytöt istuutuvat seppeleitä
sitomaan.)
Katri: No, mikä Kellokasta vaivasi.
Olavi: Ei mikään. Siellä makaa rauhassa kirjava karjamme märehtien ja
hyvinvoipana, —