(Inarin kansakoulun etehinen. On aikainen aamu ja koulussakin ovi on
vielä suljettu. Laila istuu koulusalin kynnyksellä, Osma nojautuu
seinään leikkien kirjallaan. Molemmat lapset ovat risaisissa
nahkapukimissa ja näyttävät viluisilta.)
Laila (väristen): Kuinkahan kauan saamme odottaa, ennenkuin koulun
ovet avataan. Huh, kuinka kylmä tänään on — näitkö, miten revontulet
loimusivat, aina keskitaivaalle asti! Ne ovat niin kauniita, mutta
kylmiä. —
Osma: Juoksin kilpaa tuulen kanssa tunturin rinnettä. Muuten ei olisi
ollut hätää, vaan kaulani, näethän, on aivan paljas ja siihen vähän
otti.
Laila (surullisesti): Ajattelen aina etelää kun talvi on tuimin.
Muistavatkohan lapset siellä ollenkaan poloista veljiään ja sisariaan
täällä kaukana pohjoisessa.
Osma: Äiti sure, Laila, pianhan se tulee kesä ja silloin on
lappalaisellakin lämmin.
(Irma ja Aslak tulevat.)
Irma (kopistellen jalkojaan): Täälläkö te jo olette? En tahtonut
mitenkään päästä kulkemaan, kun tuuli oli tuiskuttanut kaikki polut
umpeen. Luulen että varpaani ovat vallan jäässä — lainasin sukkani
pikku siskolle ja pistin vähän heiniä kenkiin, mutta ne eivät estäneet
pakkasta.
Aslak: Ajoin jäätä pitkin pikku porollani ja hauskaa olisi ollut
katsella revontulten leikkiä, jos ei päätäni olisi palellut hirveästi.
Näethän kuinka kulunut päähineeni on.
Osma: Mutta täällähän seisomme ja valitamme kuin mitkäkin raukat.
Olkaamme kunnon lappalaisia, mitä siitä, jos tunturin tuuli vähän
lähenteleekin — olemmehan siihen tottuneet. Laila: Olet oikeassa, Osma,
en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä alkoi minusta tuntua niin lämpimältä —
tuuli on varmaan kääntynyt etelään ja se tietää aina hyvää.
Irma: Voi, kuinka olet lapsellinen, Laila, nyt siellä vasta on oikein
kylmä — etkö kuule, kuinka revontulet suhisevat!
Aslak: Tunnen samaa kuin Laila ja olen niin iloinen. Saattepa nähdä
että tänään tapahtuu jotain oikein hauskaa!
(Opettajatar tulee sisälle saali hartioilla.)
Opettajatar: Täälläkö te seisotte ja värisette. Hyvää huomenta, hyvää
huomenta "Lappelillit", Irmahan on aivan sininen vilusta ja Osmankin
urhea nenänpää punoittaa. (Ottaa saalin alta pahvilaatikon.) Mutta
älkää huolehtiko, tässä tuon teille lämpöä, jota muutamat pikkutytöt
etelä-Suomessa ovat koonneet ja teille lähettävät.
(Lapset katselevat hämmästyneinä toisiaan; Laila tuuppaa hymyillen
Aslakia kylkeen.)
Osma: Opettajatar laskee leikkiä.
Opettajatar (avaten laatikon): Katsokaapa, enkö ele oikeassa. Tämä
lakki suojelee varmasti vihuria vastaan — samoin nämä sukat, valkea
villaliina ja nuo pienet somat lapaset, jotka ovat pehmeät kuin untuva
ja tuntuvat olevan oikein lämpöä täynnä.