Mua Joonaseksi kutsutaan,
Mä harjaan päivät, yöt,
Hopeeta, kultaa taskuihin,
Mull’ tuottaa harjuutyöt,
Ja jos sä syksyn teillä saat,
Sun kenkihisi savet, maat,
Niin kohta harjoin, voitehin
Ne puhtaiksi mä saan!
Mä läsnä olin, muistan sen,
Äitini rakkakin.
Vaan hellyyttä mä tuta en
Oo saanut sittemmin
Kuin kuolo hänet hautaan vei
Ja turvaa mulia ollut ei.
Ja nyt mä kuljen yksin vain
Ja laulan lauluain.
Maija: Joonas-rukka! Ei sinulla tunnu olevan hauskaa, vaikka osaatkin
laulaa! Minusta tuntuu, kuin sinä yhtä mielelläsi tahtoisit itkeä.
Kalervo: Onko sinun äitisi todellakin kuollut?
Joonas (pyyhkäsee kädellään silmiään): Kyllä hän on kuollut, ja välistä
tällä paikoin niin kummallisesti polttaa kun ajattelen häntä (hän vie
käden rinnalleen).
Anni: Mutta elää kai sinun isäsi?
Joonas: Elää kyllä, mutta oli sentään toista äidin eläessä. Ei hän
kumminkaan olisi antanut lapsensa kuljeskella pitkin katuja ja monasti
palella ja nähdä nälkää, vaikka rahat kalisivat taskussa!
Olli: Saatko sinä oikein, kuten lauloit, kulta- ja hopearahoja?
Joonas: Joskus joku hyvä herra ravintolassa antaa minulle hopearahan.
Mutta kun saan oikein uuden ja kirkkaan kuparirahan, on se olevinansa
kultaa. Ja sitte minä ajattelen kuinka suureksi tultuani rakennan
lämpimän tuvan, ja sinne saavat tulla kaikki lapset, jotka palelevat,
ja he saavat minun tuvassani joka päivä tarpeeksensa syödä sianlihaa ja
lämpimiä perunoita. Ja silloin minulla on ajatuksissani niin hauska,
kunnes taas muistan, että olenkin vaan tiarjaaja-Joonas.
Olli: Mutta minkätähden et osta vaatteita ja ruokaa, koska sinä kerran
ansaitset rahaa?
Joonas: Niin nähkääs, minun täytyy antaa kaikki rahat isälle, muuten
hän lyö minua.
Kalervo: Mitä hän sitte tekee rahoilla?
Joonas: Hän vie ne kapakkaan. Sillä nähkääs, – – – isä juo.
Tytöt ja pojat: Joonas parka!
Joonas: No, ei se niin hauskakaan aina ole, mutta täytyyhän sen mennä,
joskus minä saan ravintolassa hyvää ruokaa, ja saanpa silloin tällöin
maistaa olutta ja viiniäkin. Kerrankin minä sain suuren lasillisen
viiniä ja se lämmitti niin suloisesti koko ruumista. Mutta sitten minun
tuli uni ja minä nukuin erääseen porttikäytävään. Varmaankin olisi
ajettu ylitseni, jos ei poliisi olisi ajoissa herättänyt minua. Mutta
silloin minun päätäni pyörrytti ja minua paleli kauheasti. Hui hui! Ei
minua ole koskaan palellut niin kovin.
Jussi: Näetkö, sellaisia ovat väkijuomat. Ne vaan pettävät meitä.
Niissä oleva myrkky ajaa veren ihoa kohden, ja silloin hetken aikaa
tuntee itsensä lämpöseksi, mutta jälestäpäin palelee sitä enemmän.
Elsa: Rakas Joonas, lupaa, ettet enää juo viiniä, kun ne tarjoovat sitä
sinulle! — Ajattele, jos sinäkin alkaisit suureksi tultuasi juoda!
Kalervo: Rakas harjaaja, ei se ole niin vaarallista kuin he väittävät.
Juo sinä vaan kun saat! Anni: Kalervo, kuinka sinä uskallat puhua noin!
Helvi: Mutta Anni, kuinka sinä olet olevinasi! En minäkään usko, että
väkijuomat ovat niin vaarallisia, kun ei vaan juo liiaksi paljon.
Maija: Kaikki, joista on tullut juomareita, ovat ensin ajatelleet juuri
noin. He ovat kaikki alkaneet juomalla ensin vähän, mutta sitten ovat
he juoneet enemmän ja yhä enemmän. — Muistappa "Kauppa-Lassea!"
Elsa: Ja ajattele, mitä Joonas vastikään kertoi!
Jussi: Etkö enää muista palavaa alkoholia?
Kalervo: Kuulkaa pikkuruista! Te olette niin nokkaviisaita, jotta teitä
tuskin enää jaksaa kuulla! Kyllä tarvitaan parempia todistuksia, jotta
saataisiin minut uskomaan, että väkijuomat vaan tekevät pahaa.
(Tyttö, joka myy sinistä nauhaa, tulee sisään, niijaa.)
Tyttö: Hyvää iltaa! Ostatteko sinistä nauhaa?
Helvi (tirkistelee koriin): Mutta sehän on samaliaista nauhaa kuin te
saitte kokouksessa!
Jussi (tulee lähemmäksi): Niin on, ihan samaliaista. Mistä sinä olet
saanut sitä?
Tyttö: Minun äitini kutoo sitä, ja minä myyn sitä 5:lla pennillä
tällaisen palasen (näyttää), sillä äitini tahtoisi mielellään kaikkein
poikain ja tyttöjen kantavan sininauhaa.
Olli: Minkätähden?
Tyttö: Katsokaas, sininauhahan on raittiusmerkki ja äiti tahtoisi,
että jok’ainoa poika ja tyttö olisi juomatta väkijuomia.
Kalervo: Miksi hän sitä niin mielellänsä toivoisi?
Tyttö: jos tahdotte kuulla, kerron teille pienen kertomuksen, jonka
äitini pyysi teille kertomaan.
Pojat ja tytöt; Kerro, kerro!
Jussi: Kerro pois vaan äläkä ujostele.
Tyttö: Oli kerran pieni poika. Hän oli kovin hyvä ja iloinen. Usein
otti hänen äitinsä hänet syliinsä, painoi häntä rintaansa vastaan ja
rukoili: Hyvä jumala, anna pojastani tulla hyvä ihminen! Älä anna
hänen eksyä maailman harhateille! — Ja poika kasvoi ja joutui toiseen
kaupunkiin kouluun. Siellä hän sai huonoja tovereita. He houkuttelivat
hänet juomaan viiniä ja muita väkijuomia. Ensin hän teki sen leikillä.
Ei se ole vaarallista, kun ei vaan juo paljoa, sanoivat toverit. —
Mutta ennenkuin hän tiesikään, kuinka kaikki kävi, alkoi hän juoda yhä
enemmän ja enemmän. Vihdoin hänet karkotettiin koulusta. Oi, kuinka
hänen äitinsä itki! Niin monta, monta kyyneltä, hän vuodatti. Mutta ei
mistään ollut apua, Eräänä päivänä poika katosi kotoa. Hän oli lähtenyt
ulkomaalaisella laivalla merelle. Vuoden kuluttua saapui tieto hänen
kuolemastansa. Hän oli käynyt maissa ja oli ollut päihtynyt. Kun hänen
piti nousta laivaan, putosi hän portailta ja hukkui. Mutta laivan
kapteeni kirjoitti kotiin hänen äidilleen: "Väkijuomat turmelivat hänen
nuoren elämänsä."
(Lapset istuvat hiljaa ja vakavina.)
Elsa: Kuka se poika oli?
Tyttö: Hän oli minun äitini poika ja minun iso veljeni. Ja sentähden
äiti nyt tahtoo, että kaikki lapset kantaisivat raittiusmerkkiä,
sininauhaa, ja siksi minä, minne tulenkin, kerron pienen, surullisen
kertomukseni.
Maija: Näetkö nyt, Kalervo, taas esimerkin siitä, kuinka väkijuomat
saattavat pahaa aikaan?
Jussi: Kantakaamme kaikki, kaikki sininauhaa, itsemme tähden, toistemme
tähden ja isänmaamme tähden!