Rietu (tulee sisään). Puuseppä Luoto: No, laskumestari, sinä taidat
kirjoitella kokoon tupia meille. Mutta ne löytyvät ainoastaan
kivitaulullasi, luullakseni. Tahtoisinpa nähdä, kuinka tällainen
köyhä puuseppä kuin minä, joskus voisi panna jalkansa oman kynnyksen
sisäpuolelle.
Rietu (innokkaasti): Minä tässä kerroin vaan, mitä eilen esitelmässä
kuulin.
Puuseppä Luoto (vihastuneena): Äh, nuo oppineet herrat eivät käsitä
sellaisia asioita. Itse nauttivat he suurta palkkaa ja tahtoisivat,
että me, köyhät työmiehet, nuoleksisimme kämmeniämme ja tekisimme
säästöjä kurjista päiväpalkoistamme.
Rietu: Anteeksi, isä, mutta tahdotko antaa minun tehdä pienen laskun
tällä taululla, niin näytän sinulle, ettei opettaja ollut ensinkään
väärässä. Puuseppä Luoto: No, koetappa nyt, niin saamme nähdä.
Luodon vaimo: Etkö syö ensin illallista?
Puuseppä Luoto: Sitäpä en totta tosiaan voi tehdä, ennenkuin olen
kuullut Rietun hassut laskut.
Rietu: Juothan puoliseksi pullon olutta, eikö totta?
Puuseppä Luoto: Sen teen. Siten saan liemiruokaa, eikä äidin tarvitse
keitellä soppia minulle.
Rietu: Ja illallisella juot myös pullon.
Puuseppä Luoto: Niin, poikaseni. Olut vahvistaa enemmän kuin se
maitovatku, jota ruokapuodeissa saadaan.
Rietu (merkitsee taululle): Kaksi pulloa olutta tekee 50 penniä
päivässä. Jos säästät 50 penniä päivässä, tekee se 182 markkaa 50
penniä vuodessa.
Puuseppä Luoto: Eihän toki, poika. Viisikymmenpenninen päivässä ei
mitenkään voi tehdä niin suurta summaa vuodessa — lähes 200 markkaa!
Rietu: Katso itse, isä, taululle. Jos menetät yhden markan päivässä
tekee se 365 markkaa, meillä kun on 365 päivää vuodessa. Puolet tästä
summasta on 182 markkaa 50 penniä. Kymmenessä vuodessa tekee tämä 1,825
markkaa. Mutta siihen lisäksi tulee korko. Kun viet kymmenenä vuonna
joka vuoden lopussa säästöpankkiin 182 markkaa 50 penniä, kasvavat ne
5 prosentin mukaan, kun vielä saat korkoa korolle, yhteensä yli 2.000
markan suuruiseksi summaksi. Ja jos jatkat tätä kaksikymmentä vuotta,
on sinulla säästössä yli 6.000 markkaa.
Puuseppä Luoto: No voi turkinpippuri, tuollainen summa voisi minulla
tänään olla taskussa, sillä monasti olemme olleet tillikassa ja
ostaneet monta pulloa konjakkiakin. Mutta tästä päivästä alkaen teen
siitä lopun.
Luodon vaimo (joka hänen puhellessaan on ottanut päällystakin
päälleen): Luulin, että meillä oli olutta kotona, mutta se on loppunut;
minä menen hakemaan.
Puuseppä Luoto: Sitä ainetta et milloinkaan enää tuo huoneeseemme.
Panemme sen sijaan nuo viisikymmenpenniset säästöön. Kiitos, poikaseni,
opetuksesta. Niin, niin, meillä vanhoilla on toisinaan yhtä ja toista
opittavaa mailmassa.
Rietu: Ja minä ansaitsen koko kesän ajan laivavarvissa sekä panen
säästöni pankkiin, niin saammepas vielä oman tuvan.
Luodon vaimo: Panen heti vähän vettä kiehumaan, niin saamme pian teetä
oluen sijaan.
Puuseppä Luoto: Ja nyt illalliselle! Se tulee maistumaan!
Orjaraukat!
Vuorokeskustelu kahden tytön, kahden pojan ja heidän äitinsä välillä.
(Kaikki istuvat pöydän ympärillä, jolla on kirjoja.)
Anna: Tänään olemme koulussa lukeneet orjasodasta Amerikassa.
Hyi, kuinka olin vihainen Pohjois-Amerikan etelävaltioille, jotka
kannattivat orjuutta. Istuin ja melkein vapisin opettajan valmistaessa
läksyä, kun pelkäsin, että pohjoisvaltiot olisivat hävinneet ja
ett'eivät orjat olisi päässeet vapaiksi.
Hannes: Niin, ja tiedättekö, välitunnilla päätimme leikkiä sotaa
pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Osa pojista oli olevinaan orjia.
Ne sidoimme yhteen ryhmään; he saivat seisoa ja katsoa, kun me toiset
aloimme sodan.
Ville: Hah hah, siitäpä oli tulla kaunis sota! Kun meidän piti
jakaantua pohjois- ja etelävaltioihin, ei kukaan pojista tahtonut kuulua
etelävaltioiden sotajoukkoon, vaan kaikki menivät pohjoisvaltioiden
puolelle.
Hilda: No, mutta sittenhän sodasta ei tullut mitään?
Hannes: Kyllä, me heitimme arpaa koulupihalla olevilla pikkukivillä.
Sen, joka sai lyijykynällä merkityn kiven, täytyi mennä etelävaltioiden
sotajoukkoon.
Anna: Ja se raukka, jonka piti kuulua etelävaltioiden joukkoon, tuli
todellakin "merkityksi". Voi semmoisia kehnoja ihmisiä, jotka tahtovat
puolustaa sitä, että veljemme ja sisaremme pidettäisiin orjuudessa!
Hilda: Näin tänään kuvan kahdesta orjasta, jotka olivat ikäänkuin
toisiinsa taotut rautatangolla, jonka päät olivat käännetyt heidän
kaulojensa ympäri. Hyi sentään, kun ajattelee, että tämä rauta Afrikan
paahtavassa auringonpaisteessa tulee aivan kuumaksi ja polttaa ja
hankaa rikki orjaraukkojen kaulan ja hartiat.
Ville: Jumalan kiitos, että meillä täällä Suomessa ei ole orjia ja
ettei kukaan meistä koskaan voi tulla semmoiseksi. Vapaus on sittenkin
kaunein lahja, minkä Luojalta olen saanut. Eläköön vapaus, eläköön!
Äiti (joka on istunut ja neulonut): Se on oikein, että pidät vapaudesta
ja että tahdot olla vapaa. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat sillä, että
olet vapaa?
Ville: Eipä tuo taida olla niin helppoa sanoa. Hannes: Anna minun
sanoa! Ihminen on vapaa, kun tekee, mitä itse tahtoo.
Äiti: Mutta jos sattuisi, ettei voisi tehdä, mitä tahtoo, mitä sanot
semmoisesta?