Rietu, Luodon vaimo.
Rietu (pannen käsivartensa hänen kaulalleen): Voi, äiti rakas,
istutko sinä taasen noita vanhoja sukkia paikaten. Odotahan kunnes
tulen suureksi, silloin ansaitsen niin paljon, että sinulla pitää
olla ainoastaan uusia sukkia, etkä koskaan enää tarvitse parsia ja
puuhailla. Tiedätkö, että sinulla vielä jonakin päivänä tulee olemaan
oma tupa, mitä sanot siitä?
Luodon vaimo (taputtaa häntä päähän): Elä jaarittele joutavia, rakas
Rietu, köyhä työkansa, niinkuin me, ei koskaan voi säästää niin paljon,
että saisimme oman mökin. Pyh, sellainenhan maksaa tuhansia markkoja.
Rietu: Katsos, äiti, minä luulen, että voisimme, jos vaan osaisimme
säästää. Tuomas ja minä kuulimme tänään erään esitelmän, jossa
selitettiin, kuinka pienet summat kasvavat suuriksi, jos saavat olla
jossakin pankissa.
Luodon vaimo: Rakas lapsi, minä olen kylliksi tarkka isän palkan
suhteen. Hän ei myöskään ole mikään juomari. En voi ymmärtää, miten
voisimme säästää enempää, kuin minkä teemme.
Rietu: Hyvä, minä voin näyttää sen ja tahdon koettaa näyttää sen
myöskin isälle, (Istuu alas ja alkaa kirjoittaa taululle.)
Luodon vaimo: Toivon, että voisit tehdä sen, poikaseni; olisin totta
tosiaan ensimäisenä valmis tekemään muutoksia taloudessa, jos se vaan
on mahdollista.
Rietu: Tässä, äiti! Ole hyvä ja anna taulun olla pöydällä, kun isä
tulee. Olisin ilonen, jos hän saisi nähdä sen. Nyt menen keittiöön
lukemaan läksyjäni. (Menee.)