se mahtaa tuntua tykkänään.
Samanmoista, ma pelkään, selkkaust' itse en vältä;
sovuss' aion eukkoni saada sen selvittämään.
KLEANTHIS (syrjään).
Mua puhutelkoonpas vielä se! Turhan vaivan
vain näkee. Mutta nyt en ole niiksenikään.
SOSIAS (syrjään).
Voi totuus karvas olla, jos esiin kaivan,
sitä pelkään — ties mihin pistän pään.
Paras lie, jos en pengo paljoakaan, vain jään
sitä tietoa vaille aivan.
Vaan sittenkin, kävi näin tai noin,
ei moiseen riittäis malttia mulla:
halu urkkia suurella utelulla
on meidän ihmis-hupakkoin,
mitä tietämään ei toivois tulla.
Ole tervehditty, Kleanthis!
KLEANTHIS.
Vai petturi tää
viel' uskaltaakin astua luoksi!
SOSIAS.
Mitä nyt, hyvä jumala! Ain' olet äksypää
ihan tyhjän vuoksi.
KLEANTHIS.
Vai tyhjän vuoksi!
Mikä sinust' on tyhjää?
SOSIAS.
Minust' on tyhjää se,
jos luki tai lauloi, on nimenä tyhjä ja nolla;
ja tyhjä, se on typö tyhjää tai
perin pikkaraista, sen tiedät kai.
KLEANTHIS.
Sult', ilkiö, silmät päästäsi ihan
jo repiä sormeni syyhyää,
jott' älyät, mihin ärsytit vaimosi vihan.
SOSIAS.
Hohoo! No, mistä nyt noin raju hirmusää?
KLEANTHIS.
Vai tyhjää siis sinust' onkin kohtelu moinen,
jota sult' oma vaimosi kokea sai?
SOSIAS.
Mikä sitten?
KLEANTHIS.
Se viaton lammas! Vai
laill' isäntäs intät, hyväkäs toinen,
tääll' ettet eilen jo ollut, tottapa kai?
SOSIAS.
Päinvastoin, kyll' olin; mutt' en kehu,
siit' että tietäisin paljoakaan;
oli juotu ties mitä viiniä, jonka mehu
sai multa kaiken muistini sammumaan.
KLEANTHIS.
Ja puolusteluin sinä uskot voivasi moisin...
SOSIAS.
Todentotta, saat uskoa; saattanut öisin,
kun niin oli laitani, tehdä yhtä ja toista,
jota jälkeenpäin kovin katua voisin
ja jost' ei mull' ole muistoa minkäänmoista.
KLEANTHIS.
Et muista siis, miten nurjalla kohtelulla
minut kuittasit vain satamasta saavuttuas?
SOSIAS.
En rahtuakaan. Mitä tein minä? Kerropas!
Olen vakaa ja vilpitön, tuomio tulla
saa päähäni, muu jos on mielessä mulla.
KLEANTHIS.
Mitä! Kun loman antoi mulle jo Amphitryon,
minä valvoin, kunnes joutaisit palvelulta,
vaan kylmyyttä moist' en kuunaan kohdannut sulta:
vain vaatien vaimos sai vähän huomion;
ja tarjotessani suutelon
pois käännyit ja korvaas vain meni muisku multa.
SOSIAS.
Hyvä!
KLEANTHIS.
Vai hyvä?
SOSIAS.
Luoja nähköön, Kleanthis kulta,
et tiedä lainkaan, miks sanon näin.
Olin syönyt laukkaa, ja viisaasti syrjäänpäin
vedin suuni, niin säästyit lemulta saastutetulta.
KLEANTHIS.
Minä sydämen armaita tunteita ilmi toin;
yhä mulle sa murjotit kuin mikä pökkelö ikään;
ja hellää sanaa, jos kuinka koin,
yli huultes ei houkutellut mikään.
SOSIAS.
Hyvin käy!
KLEANTHIS.
Sai kaikesta puhtaasta hehkunnastaan
mun lempeni jäätä jäisintä ainoastaan;
petit niin sen toivot, ett' yösijan muualta hait,
et aviovuoteesta, rikkoen kaikkea vastaan,
mihin vaatii ja velvoittaa sua Hymenin lait.
SOSIAS.
Mitä! Muualta!...
KLEANTHIS
Niin, peto!
SOSIAS.
Onko se mahdollista?
KLEANTHIS.
On, konna, se liiankin varmaa on.
Oli mulle se loukkaus katkerin katkerista;
ja aamulla, kaukana halusta sovinnon,
pois lähdit syytäen, kelvoton,
päin silmiä vain mitä selvintä halveksumista
SOSIAS.
Hei, Sosias, hei!
KLEANTHIS.
Sekö vastaus — vain iva uus?
Tekos kauniin päälle sun ilkkuu suus!
SOSIAS.
Miten tyytyväinen ma olla saankaan!
KLEANTHIS.
Noin valitat solvaisuas — mikä tahdikkuus!
SOSIAS.
Niin viisas ett' osasin olla, enp' uskois vaankaan!
KLEANTHIS.
Ei tuntoas lainkaan kalva se kataluus?
Vain loistaa kasvoill' ilkkuva iloisuus!
SOSIAS.
Hyvä luoja, maltu! Jos mull' ilo, riemu on avoin,
täys siihen on syy, se usko; ma tempun noin
tein tietämättäni parhaan, min tehdä voin,
sua taannoin kohdellessani tuolla tavoin.
KLEANTHIS.
Sinä petturi, teetkö minusta pilaa?
SOSIAS.
Ei, vilpittömämmin en puhua vois.
Jo pelkäsin, muistaen omaa silloista tilaa,
ett' eihän vain mitä tyhmyyttä tehty me ois, —
se mull' oli tunnolla tuska ja pelko,
vaan puhees multa sen huolen nyt hälvensi pois.
KLEANTHIS.
Mikä pelko ja miksi? Annapas selvä selko!
SOSIAS.
Kas, lääkärit sanovat, että ei vaimonpuolta
saa lähennellä, jos pöhnäss' on pää,
ja että tylsiä lapsia haikara suolta
tuo silloin, joista ei tule eläjää.
Näes nyt, jos en ois noin ollut kylmä kuin jää,
mitä siit' ois voinut koitua kiusaa ja huolta.
KLEANTHIS.
Pyh, viis minä lääkäreistä huolin
ja niiden loruista. Sairaille saa
ne säännöstellä sängyn ja tuolin,
mutt' ei ole tarvis terveitä komentaa.
Ne hiukan jo liiaksi härkkii ja häärää,
jos lempemme puhdas hehkukin heist' on väärää; —
oh, käskispä niitä kuuntelemaan:
mätäkuunkin ajaksi mitäs ei hupsut ne määrää;
on niillä metkuja, on jo vaan!
SOSIAS.
So-soh!
KLEANTHIS.
Sanon: pötyä! Tyhjää kuin saippuarakko!
Ken moisia neuvoja antaa, on houru ja houkko.
Vie viinisi, kuusi ja viikkosi! Vai olis pakko
pätö syitä säikkyen tehdä aviolakko!
Ovat hölmöjä lääkäris nuo, koko joukko.
SOSIAS.
Pane hiukan jo suitsia vihalles vimmatulle.
Mitä puhuttakoonkin, ne kunnon miehiä on.
KLEANTHIS.
Älä luule luikkivas! Nään läpi naamion.
Piu-paun minä annan moiselle puolustelulle;
mua vastass' on vain iva, ynseys loppumaton,
mutt' eiköhän kerran mun kostoni tuokio tulle!
Pidän mielessä tään minä herttaisen haastelon,
koen, myös sinä konna hahmossa puolison,
vapauttani käyttää, jonka sa myönsit mulle.
SOSIAS.
Mitä?
KLEANTHIS.
Sanoithan, hylkiö, ett' iso ilosi ois,
mua lemmitty toinen jos liehakois.
SOSIAS.
Se ol' erehdys. Sen otan takaisin; taakka
jo tältään painaa parhaiks saakka.
Varo, ettet raiteilta poikkea pois!
KLEANTHIS.
Minä siihen totta jos menemään
vain mieleni saan, joka kostoa halaa...
SOSIAS.
Oles hiukan jo hiljaa! Kas, tuollahan palaa
taas Amphitryon, näkö tyynenä tykkänään.
Neljäs kohtaus.
Jupiter, Kleanthis, Sosias.
JUPITER (syrjään).
Tulen viihdyttämään Alkmenea, lohtua tuoden,
surun, harmin häätäen pois hänen rinnastaan
ja myös oman hehkuvan kaipuun sammua suoden
sulo-onneen, häntä kun hoivata saan.
(Kleanthiille.)
Yliskammioss' on Alkmene kai?
KLEANTHIS.
Niin, raskaan rauhattomuuden vuoksi
halun olla yksinään hän sai,
mua kielsi saattamasta hän, käymästä luoksi.
JUPITER.
Mitä kieltänyt olkoonkin, se ei
mua koske, pääsyä mult' ei kiellä.
Viides kohtaus.
Kleanthis, Sosias.
KLEANTHIS.
No, ehtipäs äkkiä äkänsä niellä!
Sama tuokio totta sen toi ja vei!
SOSIAS.
Mitäs sanot, Kleanthis? Niin oli hyvällä päällä,
ja juur' oli sellainen jyräkkä täällä!
KLEANTHIS.
Ett' oikein jos tekisimme, niin
joka miehen heittäisimme me helkkariin,
ja parhaast' ett' on jo tyhjä liikaa.
SOSIAS.
Sanot noin, kun tuon vihanpuuskas sait;
vaan miehiin sentään liiaksi silmänne kiikaa;
jos helkkari veis ne, niin puultapa maistuis kait
iankaiken olla piikaista piikaa.
KLEANTHIS.
Todentotta...
SOSIAS.
Tulevat! Olkaamme vait.
Kuudes kohtaus.
Jupiter, Alkmene, Kleanthis, Sosias.
JUPITER.
Epätoivoon siis minut syöksette noin?
Ah, kuulkaa, armas Alkmene kulta.
ALKMENE.
Vain tuskaani kuulen, sen tunnen tulta
en jäädä voi, vain poistua voin.
JUPITER.
Minä rukoilen...
ALKMENE.
Menkää.
JUPITER.
Te siis...
ALKMENE.
Oh, kuulkaa
JUPITER (hiljaa, syrjään).
Nuo tuskan kyynelet mieleeni sääliä henkää.
(Ääneen.)
Mun alttiisti suokaa...
ALKMENE.
Ei, minut jättäkää.
JUPITER.
Mihin aiotte?
ALKMENE.
Sinne, missä en teitä nää.
JUPITER.
Todeks ette saa sitä toivettanne.
Ah, ihana armaani, liiaksi vankinanne
ma vaellan, kahleet ne hetkeksikään ei heitä:
kera astun, Alkmene, ma kaikkianne.
ALKMENE.
Ja kaikkialla ma karkkoan teitä.
JUPITER.
Olen teistä siis niin hirvittäväinen?
ALKMENE.
Niin olette, etten sanoa voi.
Peto silmissäni te olette hirviömäinen,
peto julma, riehuva, raivopäinen,
joka raatelun himossa hekkumoi,
jota kauas karkkoan. Kauhu jäinen,
kun teidät vain näen, mieleni kukkuroi,
se on piina, on teloitus täysinäinen.
All' ilmain mik' ikinä tuskaa toi
ja inhoa, kammolla kammitsoi,
sitä näin ei vieronut sieluni sisimmäinen.
JUPITER.
Ah, paljonpa sallitte nyt yli huultenne tulla!
ALKMENE.
On sydämelläni enemmän mulla;
ja syvästi harmissaan sydän tää on siitä,
sill' ettei kaikkeen sanoja riitä.
JUPITER.
Mit' on teille siis lempeni tehnytkään,
minut hirviöksi, Alkmene, kun arvioitte?
ALKMENE.
Vanhurskas taivas! Sitä te kysyä voitte?
Siit' eikö sydän jo tyrmisty tykkänään?
JUPITER.
Ah, noin tylyll' ettehän mittapuulla ...
ALKMENE.
Ei, teitä en tahdo kuunaan nähdä, en kuulla.
JUPITER.
Mua näinkö raskitte kohdella? Tääkö se lempi
on hellä ja ikuista ikuisempi,
jota eilen vakuutitte? Sit' en voi luulla.
ALKMENE.
Sitä ei ole enää. Katalat solvaisunne
ne katkaisi kaiken entisen.
Se mennyttä on, se hellä ja hehkuva tunne:
jo tuhansin kerroin tunnoton raatelunne
mun sydämestäni murhasi sen.
On sijalla sen viha nyt, jok' ei sammua saata,
syvä suuttumus, inho ja harmi, jok' ei voi laata,
epätoivo sydämen, kiihtynyt syystä jok' on,
jok' on häväisty, tallattu näin matalammaksi maata
ja jonka nyt viha yhtä on verraton,
kuin lempi ol' ennen, sen voin minä taata.
JUPITER.
Ah, kuink' oli heikko voima lemmellä tuolla,
jos saattoi noin se tyhjästä syystä kuolla!
Sula leikki vain, sekö sille on eron syy,
pilan pienen vuoksi noinko se sydäntyy?
ALKMENE.
Sepä siinä loukkaavinta on juuri,
siit' ei voi leppyä vihani suuri.
Ei oikea mustasukkaisuus mua näin
vois loukata kuin kuje leikinpäin.
On sillä oikkunsa, joitten valta
vie meidät monesti mukanaan;
on hetkiä, joina sen puuskalt' ei polttavalta
edes viisain välty, ei punnita malta,
vain silmitön kiihko on sielussaan.
On kiihkossa tuossa, jos eksyykin vimmaan nurjaan,
toki jotain, mi loukatun sydämen lepyttää;
ja lempi, josta se viriää,
se ainakin kaikkeen riehuun ja raivoon hurjaan
syyn lievennykseksi sentään jää.
Se puolusteeks on, mi nostaakin puuskat nuo.
Niin kätkee mielen karvaudelta kärki,
sit' ei lue syyksi, vaan anteeks suo,
mit' ei voi vallita tahto, ei järki.
Vaan noin huvin vuoks ett' aikaan saa
menon hurjemman kuin vihan purkaus äärimmäisen,
noin ett' ihan syyttä riehuu ja raivoaa,
noin uskollisuutta ja kunniaa
voi loukata sydämen hellästi lempiväisen,
lyö iskun se liian julman ja ilkiömäisen,
sit' ikinä ei voi tuskani unhottaa.
JUPITER.
Tosi syytös, Alkmene, on tuo, sit' ei kieltää auta;
rikos inha se on, sit' en enää puolusta, en;
sen langetti tuomion vaakalauta;
toki suokaa lempeni eessänne puolustauta
ja sydämellenne näyttää, ken
vihapäissään viskasi herjan sen.
Toden tunnustaakseni, puolisonne
pahan kaiken, Alkmene, on tehnyt tään:
on puoliso syypää, ansaitsen tuomionne,
ei lempijä, vimmaan ja herjaan hillittömään.
Sydän lempijän loukkaisko, jolle on olentonne
niin kallis, niin ihana, että ei mieleenkään
tulis ikinä moinen! Ja jos todell' oisi
teit' eksynyt loukkaamaan se rahtuakaan,
hän sadasti silmäinne eessä soisi
sen lävistää heti omalla miekallaan.
Alamaista sit' ollut ei arkuutta puolisolla,
mi eessänne alati täytyis olla;
se puolison ilmi toi, tyly kohtelu tuo,
luvan Hymenin lait muka, luuli hän, kaikkeen suo.
Hän rikkonut teitä on vastaan, se totta on,
hän yksin on herjannut herttaista olentoanne.
Vihan, inhon hän saakoon, on oikea kanne,
jätän alttiiks sille ma puolison;
vaan lempijän syyks sitä loukkaust' ettehän panne,
Alkmene, hän aivan on viaton.
Te säästäkää hänet vihaltanne,
syypäästä syytön erottakaa,
ja tehkää oikeutt', ettei saa
hän siitä, mit' ei ole tehnyt, rankaisuanne.
ALKMENE.
Oh, tuollaisella saivartelulla
on puolustautua naurettavaa,
ja mielelle vihastuneelle tulla
ja jutella lorua moista on julkeaa.
Tuo viheliäinen veruke turha on ihan,
en rupea loukkaajaani ma jakelemaan,
minä vihaan hänt' ihan kokonaan,
eik' oikea kiivaus sen vihan
tee eroa toisell', ei toisellekaan.
Löi puoliso taikka lempijä, sama on haava,
sama hahmo on kummallakin, sama karva ja kaava,
yht' inhana mulle he ilmestyy,
sama solvaus vastuullaan, sama heill' on syy,
ja kumpikin on saman vihani saava.
JUPITER.
No niin, siis koska se tahtonne on,
otan syyn minä harteille syyllisille.
Niin, oikein teette, kun vaaditte olennon
vikapään noin uhriksi vihanne alttarille.
Täys liiankin aihe teill' olla on armoton,
vain alttiiksi tuskille tekoni ansaitsemille
minä alla jään tuon ankaran tuomion.
Mua syyst' ette suvaitse lähettyville,
vaan seuduille karkota kauimmille
vihass' uhkaatte. Kai minuss' inehmon
te ilkeimmän näette. Iskuille mille
mua alttiiks ette jo sois tuhon, turmion!
Tyly solvaus syytää silmille noin ihanille
rikos riettain alla on auringon,
se on loukkaus ihmisille ja jumalille;
ja julkeus tuo sen on ansainnut kohtalon,
nyt että sen ylle ja ympärille
koko raivonsa kostonne kootkohon;
sydän tää toki armoa anoo sille.
Sitä rukoillakseni polveni notkistan,
anon nimessä lemmen, min liekki on hehkuvinta
ja hellintä on, mitä teille rinta
voi leimuta lempijän hartaimman.
Jos, armas Alkmene, sen armon multa
te epäätte nyt, johon turvata rohkenen,
niin äkkisurma on raatelulta
sen rangaistuksen ja tuskan sen
minut turvaan auttava, jonk' en tulta
voi enää kärsiä, kestää en.
Alkmene, älkää luulko, ett' emmin
epätoivossa tässä, ett' elää voin
minä päivääkään, te jos vihaatte, te, jota lemmin,
jonk' armaus taivahinen minut lumosi noin.
On täynnä ahdistusta kuolettavinta
jo tuokion tään tyly loputtomuus,
sen kuormaan jo murheinen murtuu rinta.
Ei korppikotkan tuhannen raivokkuus
niin raatele kuin tämän tuskani tulisuus.
Sana ainoa vain, Alkmene: jos enää ei mulla
ole armon toivoa, niin tämä miekka jää,
se silmäinne edessä iskulla toivotulla
suo armon, sydämen kurjalta lävistää,
ja palkkansa saa sydän tää, sydän katala tää,
kun luoduist' armainta pahoitti solvaisulla,
ja onnekas on manan varjoihin vaipuissaan,
jos vihanne viihtyy, kun kuljen ma kuolon teitä,
eron murheisen jälkeen jos enää se kalvamaan
ei jää, ei lempeni muistoa peitä
sen koommin kaunaan katkeraan!
Mua vaille sit' ainoist' armoa ettehän heitä?
ALKMENE.
Ah, puoliso julma!
JUPITER.
Alkmene, siis toivoa saan?
ALKMENE.
Yhä pitäiskö vielä suopea olla ja hyvä,
kaikk' unohtaa, joka loukkaus kärsiä syvä?
JUPITER.
Miten jääkin loukkaus mieleen syvälle mennen,
poven lempivän katumus anteeks sit' eikö saa?
ALKMENE.
Tuhat surmaa kohdata sois povi lempivä ennen
kuin rakkahintaan hennoisi pahoittaa.
JUPITER.
Mitä hellempi lempi on, sitä helpompihan...
ALKMENE.
Vait lemmestä, ansaitsette vain kaiken vihan.
JUPITER.
Mua vihaatte siis?
ALKMENE.
Koen vihata, minkä voin,
ja suutuksiss' olen sydämelleni ihan,
kun kaikesta solvaisusta ei kostoa noin
toki toivoa voi tylytuomioista.
JUPITER.
Miks suuttumusta nyt enää moista,
kun kostollenne jo henkeni tarjoksi toin?
Sana vain, heti tottelen tuomiotanne.
ALKMENE.
Jos en vihata voi, miten toivoisin kuoloanne?
JUPITER.
Ja elää en minä voi, viha ellei tuo
lepy, lievitä salli jo tuskani ankeen,
täytt' armahdusta jos ette suo,
jota anoen jalkoihinne ma lankeen.
(Sosias ja Kleanthis polvistuvat myöskin.)
Nyt toisin päättäkää tai toisin,
joko rangaiskaa tai armahtakaa.
ALKMENE.
Ah, suopeampaa on, kuin soisin,
mitä mieleni päätetyksi saa!
Vihan karvaudesta, jota mun täytyis kantaa,
oma kavala sydän mun käskee laata.
Ja sanoa, ettei vihata saata,
on samaa kai kuin anteeksi antaa!
JUPITER.
Ah, armas Alkmene, mun täytyy riemuni hurmaa
ALKMENE.
Oh vait! Minä heikkoudelleni toivoisin turmaa.
JUPITER.
Mene, Sosias, mene sukkelaan,
tään iloni, ihastukseni kukkuraan
mene, kutsu joukkojen päälliköt, keitä vain löydät,
sano, tääll' ett' odottaa pitopöydät.
(Syrjään.)
Sill' aikaa, kun siell' on hän hyppelyllä,
Merkurius taas viran hoitaa kyllä.
Seitsemäs kohtaus.
Kleanthis, Sosias.
SOSIAS.
Kleanthis, katsohan kujeita noita!
Esimerkkiä emmekös seurata koita
ja tee mekin rahtusen rauhaa ja vihoja viero,
vähän niinkuin sovinnolta jo hiero?
KLEANTHIS.
Älä nuolaise! Nuo sinun sovintosi Suolle soita!
SOSIAS.
Mitä? Etkö suostu?
KLEANTHIS.
Äl' usko!
SOSIAS.
Samapa mulle.
Oma vahinkos!
KLEANTHIS.
Tulehan nyt, kas niin!
SOSIAS.
Piru vie, ei päähänikään se tulle,
mun on vuoroni nyt, nyt sait minut suutuksiin.
KLEANTHIS.
Mene, petturi, vielä sen syötän sulle;
hyvä vaimokin väsyä voi pätö kekkuliin.
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
AMPHITRYON.
Hänet totta jo kohtalo salaamall' ihan salaa,
ja viimein jo uuvuttaa minut kiertely tää.
Kade onni ei karvaampaa vois myrkkyä valaa:
haen, katselen kaikkialta, en missään nää
sitä, jonka kimppuun mieleni palaa,
näen kaikki ne vain, joit' en minä nähdä halaa.
Tuhat julmaa tahtomattaan kiduttajaa
Siin' ihastelee, ken on vähänkin tuttavaa,
sotatöitäni, se ett' ihan kuohuttaa sydänalaa.
Mua huoleni polttehessa ne kiusaa nuo
ilotervehdykset, syleilyt, taakkaa tuo
vain lisäksi raskaan rauhattomuuteni painon.
Ja turhaan alta ma tuon koen vainon
pois puikahtaa: joka haaralta luo
tuo tappava ystävyys tien sulkien hyökkää;
ja heidän hehkuvalle kun innolleen
mun pääni vastauksia nyökkää,
sadat kerrat heitä jo kiroan hiljakseen.
Ah, kunnia, kiitos on kaikista joutavinta,
jos kuinkakin suurena voittoni maine sois,
kun tuskan polttoon on pakahtumassa rinta.
Kuink' oiskaan kaikki se kunnia helppo hinta,
jos rintaan rauhan sill' ostaa vois!
Joka hetki se onneton ongelma vaivaa
vain armotta mieltäni luulevaa;
ja mit' enemmän sitä seuloo ja kaivaa
sitä sekavampaa se kaaost' on kaameaa.
Timanttien varkaus — ei olis ihme se erin,
voi sinetin murtaa, ettei merkkiä näy;
mutt' itse ett' eilen ne toin muka hälle, se perin
jo tyrmistyttää, jo tuskaksi kärsiä käy.
Samannäköisiltä voi kaks ihmistä näyttää,
ja hyödykseen sitä voi joku veijari käyttää;
vaan näköisyyden varjoss' on mahdoton
toki vieraan hiipiä sijalle puolison;
tuhat erottamassa on piirrettä erikoista,
ett' ei voi vaimo toiseksi uskoa toista.
Thessalian noitien kehutaan
ihan ihmeitä velhotemppuja saavan aikaan;
loruks ihmejuttuja noit' olen luullut vaan
ja hupsuudeksi uskoa velhojen taikaan.
Kovin ankaran ojennuksen nyt kohtalo antais,
jos juuri hetkellä voittoni oivan
oman kunnian hinnalla pakko pantais
mun uskoa heidän moisia voivan.
Menen vaimoni luo, koen saada selville pulman;
se ehk' on sittenkin vain lume harhan julman,
joka hältä järjen ja aistimet hämmentää.
Ah, jospa laupias taivas soisi,
ett' arvelu tää tosi-totta oisi,
ett' onneni vuoksi hält' ois sekaisin pää!
Toinen kohtaus.
Merkurius, Amphitryon.
MERKURIUS (Amphitryonin talon parvekkeella).
Ilot lemmen ei tääll' ole tarjona mulle mitkään,
siis jotain muuta nyt huvia hankkia saan;
vähän antaa rattoa aikailuuni se pitkään,
kun Amphitryonin suututan suunniltaan.
Se ei tosin juur' ole lempeän jumalan työtä —
vaan mull' ei se kuulukaan ihan ammattiin:
veto pieni kiertotähteni myötä
on kiusoihin mulla ja kepposiin.
AMPHITRYON.
Miks ei tähän aikaan portti tää ole avoin?
MERKURIUS.
Hoi, hiljaa! Ken kolkuttaa?
AMPHITRYON (näkemättä Merkuriusta).
Minä.
MERKURIUS.
Häh, mikä, kuka?
AMPHITRYON (huomaten Merkuriuksen ja luullen häntä Sosiaaksi)
Oh, avaa!
MERKURIUS.
Vai avaa! Ken olet sitten muka,
joka paukutat noin ja komennat tuolla tavoin?
AMPHITRYON.
Mua etkö tunne?
MERKURIUS.
En, lempo soi,
ja siihen ei haluakaan ole mulla.
AMPHITRYON.
Koko maailma alkaako tänään hulluksi tulla?
Paha tarttuva onko se? Sosias, Sosias, hoi!
MERKURIUS.
Niin, Sosias! Niin, se on nimeni. Sulla
lie pelko, sit' että en muistaa voi?
AMPHITRYON.
Minut näetkö?
MERKURIUS.
Hyvinkin. Iskeä noinko
on tarpeen, kuin sinä kurikoit?
Mitä oikein siellä sä asioit?
AMPHITRYON.
Sinä hirtehinen! Mitä asioinko?
MERKURIUS.
Sitä mikset virka? Mit' aprikoit?
Puhu! Mykkiä ymmärtää minä voinko?
AMPHITRYON.
Sinä kelmi, varropas, kepillä neuvoin
koht' ymmärtämään sinut kyllä saan,
sinut opetan eessäni irvileuoin
ja pullikoimalla puhumaan.
MERKURIUS.
Pysy hiljaa! Jos rettelö jatkuu, jonk' alkuun saatit,
panen täältä vastaan ma ankarat advokaatit.
AMPHITRYON.
Oi taivas! Kuullut ken julkeutt' ikinä moist' on?
Ja suusta palvelijan, rivon kerjuri-roiston!
MERKURIUS.
Kas niin! Joko kylläsi katselit? Kuin mikä huhkain
mulisilmin mulkoilit mua ähkäin ja puhkain?
Miten niitä se pullistelee! Johan päästä pois
ne hyppää! Purra jos katseet vois,
minut kappaleiks se jo raadellut ois.
AMPHITRYON.
Minä itse kauhistun sitä tuskaa,
johon jouduttaa sinut julkea suus.
Mitä myrskyjä yllesi nostatkaan! Miten ruskaa
koht' alla ruoskan sun kylkiluus!
MERKURIUS.
Ala, veikkonen, näiltä mailta nyt huveta,
tai täältä liietä voi pian leukaas tälli!
AMPHITRYON.
Ah, karvaasti oppia saat sinä, senkin sälli,
mit' orjan on herransa silmille käymään ruveta!
MERKURIUS.
Mun herrani sinäkö?
AMPHITRYON.
Niin, sen kiellätkö, kelmi?
MERKURIUS.
Mull' ei ole herraa muuta kuin Amphitryon.
AMPHITRYON.
Ja muu kuka kuin minä Amphitryon täss' on?
MERKURIUS.
Sinä Amphitryon?
AMPHITRYON.
Se juuri.
MERKURIUS.
Nyt järkesi helmi
on hukkunut! Mik' on sen siistin kapakan nimi,
noin missä nuppisi täytensä imi?
AMPHITRYON.
Yhä yllyt!
MERKURIUS.
Ol' oikein juhlajuomaa se kait?
AMPHITRYON.
Oi taivas!
MERKURIUS.
Vanhaa vai nuortako sait?
AMPHITRYON.
Mikä raatelu!
MERKURIUS.
Nuoresta päihtyy, jos viinin paljaan
vain siemaa, vettä ei sekoita maljaan.
AMPHITRYON.
Ah, kielen tuon minä kiskon suustasi sulta!
MERKURIUS.
Mene, korjaa luusi nyt, ystävä kulta,
sua ettei muut osu kuulemaan.
Mene rauhaan, en tuomitse viinin voimaa ja tulta;
suo Amphitryonin nauttia onneaan.
AMPHITRYON.
Mitä? Amphitryon sisäll' onko siellä?
MERKURIUS.
On varmaan,
hän voiton kunnian seppelöimänä saa
nyt nauttia luona Alkmenen armaan
taas yhdessä-olon riemua ihanaa.
Oli rakkaill' äsken riitely tiukanläntä,
vaan taas sovun paisteeksi tuo suli tuisku ja räntä.
Varo, rauhaa rauhoitetuint' älä heiltä loukkaa,
jos rankaisemaan sinä saattaa häntä
et mieli hillittömyytesi houkkaa.
Kolmas kohtaus.
AMPHITRYON.
Ah, sydämeeni mink' iski hän iskun julman!
Mink' antoi piinan ja pöyristyttävän pulman!
Jos on, kuten sanoi se petturi, laita noin,
mitä kunniast' enää, lemmestä puhua voin!
Mikä tulee mun valita keino ja tie,
puhe vaiko vait-olo parempi lie?
Vihan kuohussa pitääkö kotini häpeä peittää
vai julki se kaikkien juoruksi heittää?
Näin törkeä loukkaus vieläkö punnita sallis?
Mit' enää kaihtaisin — mennyttä kaikk' on kallis!
En mieleni murteessa muuta halaa,
vain kostoon sen himo hehkuu ja palaa.
Neljäs kohtaus.
Sosias, Naukrates, Polidas, Amphitryon.
SOSIAS (Amphitryonille).
Nämä herrat vain minä tänne kutsuin ja toin,
en tavannut muita, jos kuinkakin etsiä koin.
AMPHITRYON.
Haa, siinä vai sinä...?
SOSIAS.
Herra...
AMPHITRYON.
Hulttio hurja!
SOSIAS.
Mitä?
AMPHITRYON.
Nyt sinut opetan noin mua kohtelemaan.
SOSIAS.
Mikä nyt? Mikä teidän on?
AMPHITRYON (vetäen miekkansa).
Mikäkö on, sinä kurja!
SOSIAS (Naukrateelle ja Polidaalle).
Hyvät herrat, hoi, avuks sukkelaan!
NAUKRATES (Amphitryonille).
Minä pyydän, pysähtykää.
SOSIAS.
Mikä mull' on syy?
AMPHITRYON.
Sitä kysytkö vielä, sa katala kyy?
(Naukrateelle.)
Mun sallikaa viha laillinen sammuttaa.
SOSIAS.
Joka hirtetään, kai syyn toki kuulla saa.
NAUKRATES (Amphitryonille).
Toki virkkakaa, mit' on tehnyt hän tihua työtä.
SOSIAS.
Hyvät herrat, seiskaa lujina myötä.
AMPHITRYON.
Mitä! Nenäni eess' oman portin sulki
mult' äsken tuo otus uhkapää
ja viel' uhitellen viskoi julki
tuhat herjausta hirveää!
(Tavoittaa iskeäkseen.)
Sinä konna!
SOSIAS (pudoten polvilleen).
Ah, surmani sain!
NAUKRATES (Amphitryonille).
Vihan viihtyä suokaa.
SOSIAS.
Hyvät herrat!
POLIDAS (Sosiaalle).
Mi nyt?
SOSIAS.
Minuss' onkohan haava?
AMPHITRYON.
Ei, ei, sit' en armahda pyövelinruokaa,
ivast' äskeisestä koht'ikään hän koston on saava.
SOSIAS.
Miten syypää siihen ma olla voin,
kun toisiall' olin käskynne toimittelulla?
Nämä herrat täss' ovat todistajoina mulla,
ett' ikään päivälliskutsunne heille ma toin.
NAUKRATES.
Toi todella meille hän kutsun luoksenne tulla,
eik' eronnut meist' ole sitten.
AMPHITRYON.
Ja noin
kuka kutsumaan sinut laittoi?
SOSIAS.
Te juuri.
AMPHITRYON.