Miehet palasivat takaisin hyttiin. Heidän mielestään myrsky ei
kuitenkaan voisi puhjeta tänä yönä, sillä ilma oli hyvin tyyni. Taivas
näytti tosin hiukan liian synkältä. Se teki miehet rauhattomiksi
ja epäröiviksi. Joku outo aavistus valtasi heidän mielensä. Palda
etenkin oli rauhaton, sillä hänen päässään pyörivät kaikki tapahtumat,
aivan alusta asti. Jos pieninkin risahdus kuului, hän hypähti heti
pamppailevin sydämin vuoteesta. Hän ei saanut unta silmiinsä. Hän
odotti vain jännittyneenä — ei hän itsekään tiennyt mitä — ja häntä
peloitti kauheasti.
Oli keskiyö. Palda ei ollut kertaakaan vielä ummistanut silmiään.
Silloin kuului ylhäältä kapteenin komentohuuto: — Kaikki kannelle! —
Nyt se siis tapahtuu! ajatteli Palda peloissaan, ja kiiruhti muiden
mukana kannelle. Kapteeni seisoi siellä kalpeana ja osoitti pohjoista
kohti. Merimiehet kauhistuivat ja vetäytyivät askelen taaksepäin. Voi
laupias taivas! hirmumyrsky oli tulossa! Pohjoisessa oli taivas musta
ja meri raivosi ja ärjyi julmasti! Vihurinpuuskat kiitivät etelää kohti
ja myrsky valloitti yhä suurempaa alaa.
— Nyt ei yksikään pelastu, ellei heti paikalla ryhdytä tarmokkaisiin
varokeinoihin! Pumput käyntiin! Kukin mies asettukoon paikalleen ja
tehköön tehtävänsä viimeiseen asti! Muistakaa, mitä olen sanonut! —
Ellei joku tottele heti kun käsken, minä ammun hänet paikalla! Valmiina!
Kapteeni komensi varmalla, melkein vihaisella äänellä ja antoi kullekin
määrätyn tehtävän. Pelokkaina miehet asettuivat paikoilleen. Kukin
ajatteli vain omaa henkeään, ja ainoastaan pakolla, ampumisen uhalla,
he tottelivat kapteenin käskyjä.
— Palda toiseksi pumppuamaan! Joko olet valmiina, poika? Varo itseäsi,
ellet tee hyvin tehtävääsi!
— Valmiina olen ja teen minkä voin! vastasi Palda, joka oli jo saanut
rohkeutensa takaisin.
Suuria ukkospilviä vyöryi taivaalle ja ne sakenivat yhä. — Ellemme saa
apua, olemme pian kaikki kuoleman omia! huusi kapteeni jo toivottomana.
Hätälippu nostettiin mastoon ja merkkilaukauksia ammuttiin. Mutta
mitään vastamerkkejä ei näkynyt synkästä yöstä. Yht'äkkiä alkoi sataa
rankasti, kylmä pohjatuuli vinkui mastoissa yhä vihaisemmin ja aallot
myllersivät vaahtoharjaisina.
Meri ja taivas näyttivät ikään kuin kilpailevan, kumpi uhkaavammalta
näyttäisi ja suuremman myrskyn nostaisi. Taivas synkistyi, salamat
singahtelivat ja koko avaruus jylisi, kaiku kieri pitkin taivaan
kaarevaa kantta ja häipyi meren raivoisaan pauhuun. Joka kerta, kun
salama leimahti, se valaisi laivan kannen ja merimiesten kalpeat
kasvot, joista kuvastui kauhu ja kuoleman pelko. Jokaisen jyrähdyksen
jälkeen meri pauhasi hetkisen yksinään, mutta sitten satoi taivas
sankan kuuron rakeita ja jäitä, jotka ropisivat laivan kannelle
ponnahtaen takaisin korkealle ilmaan. Rakeitten pauhu ja roiskuminen
oli niin tavatonta, ettei kapteenin komennushuutoja tahtonut kaiken sen
keskeltä parhaimmallakaan tahdolla erottaa.
Kaikki merimiesten ponnistukset näyttivät olevan turhia. Laiva keikkui
aalloilla kuin lastu. Se kohosi tummien, vaahtopäisten aaltovuorien
harjalle vaipuen samassa hetkessä jälleen niin syvälle niiden
helmaan, että aallonharjat olivat mastonhuippujen tasalla. Taas se
kohosi harjalle ja laskeutui jälleen syvyyteen. Vesi virtasi kohisten
laivan kannella. Miehet pumppusivat minkä ennättivät, mutta yhä uutta
vettä syöksyi sisään. Palda oli toimessa koko ajan melkein epätoivon
vimmalla. Hän tahtoi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voitaisiin
pelastua. Ei hetkeäkään hukkaan, ei silmänräpäystäkään! Laiva
heittelehti sinne tänne. Kaikki ohjaus oli turhaa. Laiva ei totellut
enää peräsintä, vaan ajautui pois oikeasta suunnasta. Myrsky painoi
sitä yhä enemmän tuulen alle. Miehet alkoivat väsyä. Kapteeni huomasi,
että ainoa, joka vielä rohkeasti ja innolla toimi, oli Palda. Hänen
tarmonsa näytti vain kasvavan sitä mukaa kuin myrsky yltyi. Hän huuteli
miehille jo komentosanojakin.
Tuli suuri hyökyaalto ja pyyhkäisi yli laivan kannen jatkaen matkaansa
meren ulapalle. Yksi miehistä oli poissa. Aalto oli pyyhkäissyt hänet
mennessään. Kapteeni katsoi kauhuissaan. Muutamat miehet ryhtyivät
heti pelastuskeinoihin. Pelastusrengas heitettiin mereen, mutta siitä
ei ollut apua, sillä pimeässä oli mahdotonta erottaa hukkuvaa meren
kuohujen keskeltä. Silloin tällöin salamain leimahtaessa miehet näkivät
vilahdukselta toverinsa, joka turhaan ponnisteli aaltojen raivoa
vastaan. Aallot olivat vieneet hänet jo kauas laivasta ja kun taas
välähti salama, miehet näkivät vain rannattoman, villinä kuohuvan meren.
Kauhea räjähdys kuului! Salama oli iskenyt etumastoon ja kaatanut sen
silmänräpäyksessä. Paksut tervaköydet olivat katkenneet kuin hiukset
ja purjeet paiskautuneet riekaleina laivan kantta vasten. Maston
taittuessa oli raakapuu iskenyt Paldaa päähän. Hän makasi tajuttomana
laivan kannella. Miehet kantoivat hänet suojaan pieneen hyttiin.
Kapteeni huomasi kauhukseen, että viimeinen hetki oli käsissä. Toinen
masto ei enää yksinään jaksanut kestää myrskyn raivoa. Se taipui
tuulen kourissa kuin ohut vapa. Tervaköydet katkesivat ja masto kaatui
romahtaen. Perämies jäi sen alle ja menetti silmänräpäyksessä henkensä.
Loppu oli käsissä, mastot maassa ja purjeet riekaleina siellä täällä.
Myrskyämistä jatkui yhä ja kaikki irralliset esineet laivan kannella
vierivät sinne tänne, kunnes uusi aalto löi yli kannen ja vei niistä
osan mukanaan. Pirstoutuneita tavaroita ja lasinsirpaleita oli
ylt'ympärinsä.
Silloin ilmestyi tummia lintuja laivan ympärille. Yksi niistä asettui
kokkaan istumaan. — Linturaukat tulevat nekin suojaan, tuumi kapteeni,
— vaikka ei meistä suojaa ole, itsekin juuri hukumme.
Silloin he kuulivat äänen kokasta:
— Yksi on liikaa, yksi on liikaa!
Kaikki merimiehet katselivat ihmeissään toisiinsa.
— Yksi on liikaa! kuului uudelleen. — Yhden on erottava joukosta, sillä
yksi on liikaa!
— Kuka meistä on liikaa? kysyi kapteeni.
— Tulkaa lähemmäksi, katsokaa minuun, kyllä se itsensä ilmaisee, joka
on liikaa! sanoi lintu.
Kaikki astuivat lähemmäksi.
— No, kuka meistä on liikaa? kysyi kapteeni. — Meistä ei ole yksikään
liikaa, sillä meitä on juuri niin paljon kuin pitääkin.
— Te ette ole kaikki tässä, vastasi lintu, — yksi on poissa ja yksi on
sittenkin liikaa!
— Palda! huudahti kapteeni tuskin kuuluvasti, — voi sitä onnetonta
poikaparkaa!
Palda haettiin kannelle. Merimiehet taluttivat hänet linnun eteen,
sillä Palda oli vielä heikko ja lopen väsynyt. Tuskin hän oli ehtinyt
linnun eteen ja katsahtanut siihen, kun hänen kasvonsa kalpenivat ja
parkaisten hän kaatui merimiesten käsivarsille.
— Siinä on se yksi, joka on liikaa lastissa! kirkui lintu. — Katsokaa,
kuinka sen omaatuntoa kaivertaa! Ei ole muuta neuvoa kuin liika lasti
heti pois laivasta, jos tahdotte pelastua! Liika on aina liikaa!
Toimeen heti, ennen kuin uppoatte! Mereen tuo lurjus!
— Paldako mereen! huusi kapteeni kauhuissaan, — tuo kunnon poika, joka
on urhoollisin ja parhain joukossamme! Ei, ei, se on erehdys, suuri
erehdys!
— Erehdys se ei ole! Tehkää pian, mitä käsken ja heittäkää poika
mereen, sillä ettekö näe, kuinka pohjoisesta vyöryy myrsky tänne päin?
Te olette silloin kuoleman omia kaikki! huusi lintu.
Kapteeni oli tuskissaan ja painoi käden otsalleen huokaillen raskaasti.
Täytyikö hänen komentaa miehiä heittämään tuo pieni, urhoollinen
poika meren kuohuihin? Hän katsoi Paldaan, joka seisoi kalpeana erään
merimiehen tukemana.
— Pian, pian! kirkui lintu.
Miehet kävivät käsiksi Paldaan.
— Seis! Paldaa ei heitetä mereen! kielsi kapteeni. Hän on urhoollisesti
täyttänyt tehtävänsä!
— Sitten saatte hukkua kaikki. — Ettekö näe, mitä pohjoisesta tulee?
Toimikaa nopeasti, jos aiotte pelastua! sanoi lintu ivallisesti.
Miehet katsoivat pohjoista kohti.
— Jäitä!
— Niin, vieläkö haluttaa vitkastella?
— Palda mereen! huusivat merimiehet ja tarttuivat kapteenin
vastustuksista huolimatta kalpeaan poikaan ja heittivät hänet laidan
yli kuohuihin.
Lintu pyrähti lentoon rääkkyen pilkallisesti:
— Syyttömän miehen heititte mereen! Nyt saatte mennä itse perässä!
Salama välähti! Sen valossa merimiehet näkivät kauhukseen, kuinka
suuret, harmaat jääkappaleet ryntäsivät aaltojen mukana heitä kohti.
Tuskin merimiehet olivat ehtineet saada pelastusrenkaat käsiinsä,
kun jääkappaleet paiskautuivat laivaa vasten. Räiskyi, kolahteli ja
ritisi... vene murskautui pieniksi kappaleiksi, ja miehistö vaipui
aaltoihin.