I.

Keskellä aavaa valtamerta oli muinoin korkea, mereen äkkijyrkkä

kalliosaari. Se oli niin jyrkkärantainen, että sinne pääsy näytti

melkein mahdottomalta. Siellä ei kasvanut ainoatakaan kasvia. Koko

saari oli vain paljas, suuri kallio.

Usein olivat merimiehet koettaneet päästä tutkimaan tätä kolkkoa

saarta, mutta se oli aina äkkiä kadonnut heidän ollessaan enää vain

muutaman sylen päässä siitä. Samalla he olivat usein nähneet taivaalla

pyrstötähden, mutta sekin oli aina heti kadonnut.

Merimiehet kertoivat, että saarella lenteli aina kummallisia,

sysimustia lintuja ristiin rastiin. Ne eivät olleet ollenkaan

tavallisten lintujen näköisiä. Niillä oli pitkät roikkuvat jalat ja

suuret korvat. Sellaisia lintuja merimiehet eivät olleet nähneet

missään muualla.

Toisinaan heidän purjehtiessaan saari oli taas selvästi näkyvissä. —

Jos saari näkyi, se oli onnen merkki, eikä silloin tarvinnut pelätä

haaksirikkoa. Mutta jos se katosi, oli odotettavissa hirmumyrsky,

haaksirikko tai jokin muu suuri onnettomuus.

Tämän suuren valtameren rannalla oli pieni kaupunki. Kaupungiksi sitä

tuskin olisi voinut sanoa, sillä siinä ei ollut upeita rakennuksia eikä

palatseja, vaan ainoastaan huonoja, rappeutuneita hökkeleitä. Katujen

sijasta oli kapeita, likaisia kujia.

Erään tällaisen likaisen syrjäkujan varrella, aivan kaupungin laidassa,

asui mies ja vaimo. He olivat jo aivan vanhoja ihmisiä. Heillä oli

nuori kasvattipoika, josta ei kukaan tietänyt, kenen se oli ja mistä he

olivat sen saaneet.

Yleisesti kerrottiin, että nämä vanhat ihmiset olivat ilkeitä ja

osasivat noitua. Kerrottiin, että he olivat noituneet pois vaikeita

tauteja vaatien palkakseen kymmenen pisaraa muutaman päivän vanhan

lapsen verta. Se oli jo hirveätä! — Ihmiset kertoivat vielä, että noita

olisi käyttänyt kasvattipoikaansa jollakin tavoin hyödykseen. Tätä ei

nähty juuri koskaan ulkona, paitsi silloin, kun hän sattui olemaan

noidan asioilla. Poika oli kaunis, mutta tavattoman kalpea ja laiha.

Tuskin hän näytti elävältäkään.

Myöhään eräänä iltana poika istui pimeässä komerossaan. Aurinko oli jo

aikoja sitten laskenut. Hän odotti, että kello olisi tullut 12. Noita

oli käskenyt hänen, tornin kellon lyödessä kahtatoista, paljastamaan

oikean käsivartensa, puhkaisemaan valtimon ja laskemaan siitä kymmenen

veripisaraa pieneen pikariin. Tämä ei peloittanut poikaa, sillä hän oli

siihen tottunut. Entinen haava ei ollut vielä ehtinyt parantua umpeen,

ennen kuin se jo täytyi puhkaista uudelleen.

Palda — niin poikaa nimitettiin — mietti keinoa, millä päästä

pakenemaan noidan luota. Ulos hän ei voinut mennä, sillä noita oli

pitänyt huolen ovien lukitsemisesta. Vielä oli vähän aikaa, ennen

kuin kello löisi kaksitoista. Hän ehti siis vielä tutkimaan ovet. Ne

olivat kiinni. Hän tuli sen huoneen ovelle, jossa noita par'aikaa

oleskeli. Sieltä kuului hillittyä puhelua. Palda painoi korvansa

lähelle ovenrakoa ja kuunteli. Noita siellä puhui akkansa kanssa. —

Ei kelpaa, ei... liian vanha... täyttää pian viisitoista vuotta...

Silloin hän ei enää kelpaa meille... täytyy tukkia hänen suunsa...

viedä Hukkaluolaan... siellä saa olla, kunnes kuolee... en voi laskea

muuanne. — Palda kauhistui. Hän oli kuullut tarpeeksi. Nyt ei hukata

silmänräpäystäkään! Viimeinen keino oli lähteä karkuun vaikka mistä!

Muutamia minuutteja oli enää jäljellä. Palda ryntäsi ikkunan luo,

aukaisi sen hiljaa, vapisevin käsin, peläten tulevansa yllätetyksi,

hyppäsi alas ja lähti kiireesti juoksemaan kaupunkiin.

Oli yö. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja ikkunoista oli tulet

sammutettu. Sykkivin sydämin Palda juoksi pimeässä eteenpäin, minkä

ennätti, ilman määrättyä suuntaa. Hän kuuli tornikellon lyövän

kaksitoista kumeaa lyöntiä. Tämä puistatti Paldaa. Jokainen kellon

kumahdus oli kuin ruoskan isku hänen selkäänsä ja hän joudutti yhä

vimmatummin juoksuaan. Kohta noita oli saapuva noutamaan hänen

vertansa. Hui, kuinka ukko julmistuu, lähtee ajamaan häntä takaa ja

varmaan saavuttaakin hänet. Melkein tajuttomana pelosta poika joudutti

yhä juoksuansa. Hän oli kuulevinaan jo askeleitakin jäljessään!

Eteenpäin, eteenpäin! — Mutta minne päästä piiloon? Noidalta ei kukaan

voinut piiloutua!

Palda oli saapunut jo kaupungin toiseen laitaan asti. Meren ranta tuli

näkyviin. Kaukaa rannalta tuikki pieni tuli. Se virkisti Paldan mieltä.

Vihdoinkin hän tapasi jonkun ihmisen, jonka suojaan pääsisi!

Rannalla oli suuri kaksimastoinen laiva, joka oli juuri lähdössä

merelle. Palda hyppäsi siihen viime hetkessä ja kaatui väsymyksestä

pyörtyneenä laivan kannelle.

* * * * *

Noita oli mennyt Paldan huoneeseen täsmälleen kellon lyötyä. Mutta

huoneessa ei ollut ketään. Hirmuiseksi muuttui silloin noidan muoto!

Hän puristi kätensä niin lujasti nyrkkiin, että inhottavan pitkät

kotkankynnet tunkeutuivat lihaan. Vihasta kirkuen ja ulvoen hän

kiiruhti noitakammioonsa ja asettui noitakaappinsa eteen tarkastamaan,

missä karkuri oli. Hän näki, että Palda juoksi keskellä pimeää

kaupunkia. — Ahaa, hän ajatteli, — saanpa sinut kiinni! — Samalla hän

väänsi erästä viisaria suuntakellossa. — Juoksepas nyt sitten vaikka

suoraan laivaan! Sitten kyllä itse huolehdin, mihin sinut saatan.

Suoraan Hukkaluolaan!

Sitten noita otti kaapista suuren lasisen tähden, vei sen toiseen

huoneeseen, istui sen selkään akkansa kanssa ja lausui pari sanaa,

jolloin tähti kohosi katon läpi taivaalle. Siellä se leimahti

kirkkaaksi pyrstötähdeksi ja lähti kiitämään merelle päin Hukkasaarta

kohti.

* * * * *

Pitkän ajan kuluttua Palda heräsi laivan keinumiseen. Hän katseli

unisena ihmetellen ympärilleen. Hän ei voinut käsittää, minne oli

joutunut. Monta nuorta miestä seisoi hänen ympärillään katsellen häntä

tutkivasti. Palda kysyi miehiltä, missä hän oli. He selittivät hänelle

tarkoin, kuinka hän oli juossut keskellä yötä laivan kannelle ja

pyörtynyt siihen. Laivamiehet olivat sitten nostaneet hänet ja vieneet

nukkumaan pieneen hyttiin. Ensin he olivat jättäneet hänet yksin, mutta

olivat sitten kuulleet hytistä kauheaa huutoa ja rientäneet katsomaan.

Palda oli riuhtonut hirveästi ja huutanut katkonaisia sanoja. — Annan

pisaran verta! Ei vielä!... myöhäistä... voi! — Sitten hän oli levännyt

hetkisen hiljaa, mutta vähän ajan kuluttua ponnahtanut äkkiä pystyyn

ja huutanut: — Auttakaa, auttakaa! — Sitten Palda oli vaipunut jälleen

voihkaisten vuoteelleen. Hiukan aikaa siinä maattuaan hän oli avannut

silmänsä ja herännyt.

Palda muisti nyt, että hän oli nähnyt hirveää unta. Hän oli yhä

istuvinaan pienessä huoneessaan noidan luona, odottaen kellon lyöntiä.

Äkkiä hän oli päättänyt karata. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuin ikkunan

luo, kun tornikello löi kaksitoista. Samassa noita oli hyökännyt sisään

noutamaan vaadittuja veripisaroita. Nähdessään Paldan yrittävän paeta,

noita oli kauheasti raivostunut. Silmät vihasta ulos pullistuneina ja

kasvot viheriäisinä se oli huutanut ja mylvinyt hirmuisesti: — Poika,

miksi et tehnyt sitä, mitä sinulta vaadin! Vaadin sinulta sydänyöllä

vuodatettuja veripisaroita etkä antanut niitä! Nyt olet ansainnut

kuoleman! — Samalla noita oli levittänyt hirveät kämmenensä ja

hyökännyt Paldan kimppuun kähisten: — Missä ovat kymmenen veripisaraa?

Vastaa!

Tähän Palda oli herännyt. Hänen sydämensä sykki vieläkin rajusti

äskeisen hirveän unen vuoksi. Hän näki vieläkin noidan pullistuneet

silmät elävinä edessään.

Aamulla nousi aurinko punaisena keränä näköpiirin takaa. Palda istui

hytin ikkunan ääressä nojautuen hiukan eteenpäin. Nyt hän oli keskellä

valtamerta vapaana ja onnellisena! Tänne hän oli aina toivonut. Nyt

hänen toivonsa oli toteutunut. — Palda ei aavistanut, että noita oli

hänet tänne johtanut saadakseen hänet uudestaan käsiinsä.

Päivällä Palda meni merimiesten luo ja kertoi heille, kuka hän oli

ja mistä oli tullut. Lopuksi hän pyysi saada jäädä kokonaan laivan

palvelukseen. Merimiehet kuuntelivat tarkkaavasti Paldan kertomusta.

Sitten he katsoivat ihmeissään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään.

Tämä oli siis sen ilkeäksi tunnetun noidan kasvattipoika. Merimiehet

näyttivät oikein karttavan Paldaa, sillä epävarmahan tuollainen mies

aina on. Mutta kun hän pyytämällä pyysi saada jäädä, he lupasivat

lopulta, Palda kun ei näyttänyt pahankuriselta, vaan oli päinvastoin

rehellisen ja nöyrän näköinen.

Monta päivää oli kulunut. Palda istui taas eräänä iltana pienessä

hytissään. Hän katseli, kuinka aurinko hiljaa laski ja meri peittyi

harmaisiin utuverhoihin. Silloin Palda huomasi, että pieni musta

lintu seurasi laivan jäljessä. Ihmeellistä, ettei hän ollut sitä

ennen huomannut! Se ei ollut kertaakaan levähtänyt laivan mastossa,

sillä silloin hän olisi sen huomannut. Palda meni ulos kutsumaan

sitä, sillä eiköhän pikkuista linturaukkaa jo väsyttänyt. Hän seisoi

kannella houkutellen lintua laivaan. — Annapa olla! — lintu lähestyi

lähestymistään, se näytti kesyltä. Se laskeutui melkein Paldan pään

tasalle. Kohta hän ylettyisi siihen käsillään. Palda kalpeni ja

kirkaisi! Hän oli pyörtyä. Lintu pakeni äkkiä. Palda istuutui kannella

olevalle penkille. Hyi, oliko hän sairas, vai kummittelivatko ne

hirveät silmät yhä hänen edessään? Ne olivat niin kostonhaluiset, tuon

linnun silmät, ja aivan samanlaiset kuin hän oli unissaan nähnyt. Oliko

se harhanäky vai mikä? Palda oli ihan kalpea säikähdyksestä.

Merimiehet olivat kuulleet Paldan huudon ja riensivät kannelle.

Palda selitti, että hän oli vain hiukan säikähtänyt erästä lintua,

ei muuta. — Lintua säikähtänyt! ihmettelivät miehet. — Olemme kohta

sillä paikalla, jossa saamme nähdä suurempiakin ihmeitä. — Palda ei

ymmärtänyt heidän puhettaan ja pyysi miehiä selittämään, mitä he noilla

ihmeillä tarkoittivat. Miehet istuutuivat piiriin ja vanhin heistä

alkoi kertoa: — Huomenillalla olemme valtameren keskellä. Siellä

on saari, jonka ohi me purjehdimme. — Sitten hän kertoi saaresta

kaikenlaisia ihmeellisiä asioita, kuinka siellä lentelee kummallisia

lintuja, kuinka saari toisinaan katoaa ja kuinka sen läheisyydessä

tapahtuvat useimmat haaksirikot. Palda kuunteli tarkkaavasti, mutta ei

tahtonut kuitenkaan uskoa merimiesten kertomuksia.

Seuraavana iltana Palda istui laivan kannella ja katseli merelle. Oli

jokseenkin tyyni. Mietteissään Palda seurasi, kuinka kuu vuorotellen

sukelsi pilviin ja pulpahti taas esiin muutaman hetken kuluttua. Näytti

siltä kuin pilvi ja kuu olisivat olleet kilpasilla toistensa kanssa.

Kuu koetti kurkistaa joka pilvenrakosesta, vaikkapa edes toisella

silmällään, ikään kuin kiusoitellakseen pilveä. Pilvi taas näytti

tahtovan kaikin mokomin sulkea kuulta näköalan merelle ja koetti

hattaroillaan peittää sen leveätä naamaa.

Tätä kilpaleikkiä Palda seurasi kauan aikaa, ja huomaamatta laiva

saapui aivan Hukkasaaren kohdalle. Nyt oli hyvä tilaisuus tarkoin

katsella tätä ihmeellistä saarta, sillä koskaan merimiehet eivät

olleet päässeet sitä näin lähelle. Saari oli Paldan mielestä hyvin

synkän näköinen. Ei siellä näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ja mikä

oli vieläkin ihmeellisempää — yksikään kirkas valonsäde ei päässyt

tunkeutumaan saarelle, sillä saaren ja taivaan välillä oli suuri musta

varjo, joka esti valon tunkeutumasta lävitse.

Kotvasen kuluttua laiva kääntyi saaren toiselle sivustalle. Ilma oli

melkein tyyni ja laiva eteni hiljaista vauhtia. Mutta hiljaa! Mitä

sieltä kuuluikaan? Palda nousi seisomaan ja kurottautui eteenpäin

tarkemmin kuullakseen. Hän kuuli saaresta kirkkaan, sointuisan äänen

laulavan jotakin surullista säveltä. Hän erotti muutamia säkeitä:

Ei päivä tänne paista,

Ei kuulu linnun ääni...

Sitten sanat muuttuivat epäselviksi ja lopuksi Palda erotti vielä

muutaman sanan:

Oi, pelastuksen päivä,

Sa etkö koskaan koita?

Koskaan Palda ei ollut kuullut niin ihanaa laulua! Se hiljeni

vähitellen ja taukosi lopulta kokonaan. Sankka sumu laskeutui saaren

eteen ja saari oli kadonnut.

Palda pinnisti katsettaan paremmin nähdäkseen, eikö saarta tosiaankaan

enää ollut. Ei, sitä ei ollut! Palda katsahti samalla taivaalle. Se oli

kokonaan tasaisen synkkä.

Palda kiiruhti hyttiin ilmoittamaan merimiehille näkemäänsä.

Miehet tulivat kaikki kannelle. Tosiaan — saari oli kadonnut! Miehet

kalpenivat pelosta. He tiesivät, että se merkitsi varmaa perikatoa.