Muutamana keväänä olivat molemmat karhunpyytäjät Lapinmäen niskalla
uusissa toimissa. Kohisevan haavan ja pienen eräsaunan lähellä seisoi
jo uusi laaja pirtti malkokatossa ja nyt nostelivat miehet valkoisia
hirsiä korkealle luhtirakennukselle. Siihen syntyi alle kammiot ja
päälle tilava luhti ja hirrenpäät leikattiin puun ja silmän
kauniimmalle luonnolle. Pian he katselivat tyytyväisinä töitänsä ja
korkean luhtinsa seinää, jossa ei häränsilmää löytynyt.
Yhteisen rakennustyön päätyttyä alkoi kumpikin omia töitänsä näillä
uusilla asunnoilla. Talonmiehenä käyskenteli Inki kotiaitain varsia
katsellen tulevia karjanmaita ja kaskiansa. Ruskea parta alkoi jo
tuuhistua hänen miehistyneillä leuvoillaan, ja kun hän näki uuden
talonsa ja raivatut aukeat sen ympärillä, liikkuivat hänessä
toisenlaiset tunteet kuin muinoin metsämiehen nuotioilla eläessään. Jo
vihoitti oma vilja uusissa kotikaskissa. Hyvä olisi hänen tässä elää
yhdellä paikalla maan ja veden yltäkylläisyyden keskessä. Olisi
varsinkin hyvä, jos olisi vaimo talossa. Mitä muuta varten olisi hän
taloa rakentanutkaan?
Niine mietteilleen astui hän kotipihalle ja nousi uuteen ylisluhtiin,
jonne vanha Hartikka oli laatinut asuntonsa. Vanhus aikoi uskollisesti
pysyä metsän miehenä ikänsä loppuun saakka. Uudessa pirtissä ei hän
tahtonut asua, vaan jäi elämään luhdissa ja vanhassa eräsaunassa. Vasta
kun voimat loppuisivat, ottaisi hänkin sijan Ingin pirtissä.
Hartikka arvasi Ingin ajatukset ja alkoi hänelle taasen kisailla uuden
talon emännästä. "Kielsi vanha Väinämöinen kirveetöntä kylää ja
emännätöntä taloa." Joutuisasti olisi nyt vaimo hankittava, ennenkuin
metsän morsiamet veisivät isännän havulaan.
Inki istahti hänen viereensä luhdin kynnykselle. Hartikka kertoi
hänelle tarinan leppärukista:
Kauniissa Hämeessä oli ennen talo, jossa asui alinomainen onni. Talon
asukkaat tiesivät, että onni tuli heille suuresta lepästä, joka kasvoi
talon vieressä, ja että onnea kestäisi niin kauan kuin leppä kasvaisi
paikoillaan. Mutta kerran tuli ukkonen ja kaatoi suuren lepän.
"Leppäniemen onni on loppunut" -- sanoivat ihmiset. Vaan pyhästä
lepästä teki isäntä nuorimmalle tyttärelleen rukin kehrän; leppä oli
niin suuri, että kehrä tuli yhdestä kappaleesta. Lepän onni pysyi tässä
rukissa ja kulki äidistä tyttäreen rukin mukana. Kun äiti on nauttinut
onnea aikansa, antaa hän sen nuorimmalle tyttärelleen, joka tuo sen
siihen taloon, mihin tulee emännäksi. Ja kaikki ne tyttäret, jotka
saavat leppärukin, ovat kauniita ja onnekkaita.
-- Sellaisen emännän soisin minä sinulle, -- päätti ukko tarinansa. --
Sinulla on talot valmiina ja jos olisi sinulla sellainen emäntä, niin
loppumaton leipä kasvaisi huhdissa väellesi ja karjasi suojaantuisi
pedoilta ja lisääntyisi monin verroin. Lähde etsimään itsellesi vaimoa.
Inki katseli tuulille taivaille eikä puhunut mitään.
Pian lämpesivät päivät ja pihka kiehui uusissa seinissä. Erämaalla
alkoi liike ja elämä, kalanpyytäjät tulivat etelästä tuoden terveisiä
vanhoilta kotimailta ja vereksiä voimia uutisasutuksille. Yli
lehtimaitten ja metsänselkäin paistoi sinisille vesille Lapinmäen uusi
talo. Soutajat kysyivät, kuka mahtava mies sinne oli linnansa
rakentanut.
Lapinmäen talosta tähysteli nuori mies vesillä soutajia. Nyt oli
jälleen luonto levitellyt kauniit kukkansa niityille ja lähteitten
ympärille. Nyt kulki varmaan vanha leikari tyttönsä kanssa
salojärvelle.
Hän ei voinut jäädä alalleen, hänen täytyi nyt lähteä.
Hän kulki ja kulki, muisteli leppärukkia ja Pirjaa. Aution tieltä
poikkesi hän viimein itäänpäin. Lahden päästä jyrkän kallion alta löysi
hän tänä keväänä korjatun veneen, niinkuin häntä varten kätkettynä.
Veneellä souti hän puolen päivää mustia vesiä, tyhjiä pursurantoja.
Hietavalkamaan syvän lahden perään veti hän vihdoin veneensä ja
taivalsi taas järvettömiä asumattomia selkämaita, joihin ei jalka vielä
ollut polkuja kuluttanut. Suuret kulot olivat kulkeneet omia teitään
poikki hänen tiensä. Mistä olivat nekin tulleet ja minne menneet?
Kulojen palaneet kivet, jotka paistoivat kuin valkoiset luut, olivat
ihmisten ainoita merkkejä tässä erämaassa. Tyhjyydenkö hän tapaisi
erämaan toisella puolella, vaiko asunnon ja sen rakkaan asujan? Jo tuli
aho, jossa muinoin oli erämies oleskellut, ja alangossa heinivä ojan
varsi, josta Pirja oli puhunut. Nyt joutui matka ja ennen tämän toisen
päivän iltaa näki hän kaipionsa ja toivonsa järven.
Hänen tottunut silmänsä löysi pian järven rannalta erämajan, joka oli
vanhain honkain juurella pienellä niemellä ruovistojen keskellä. Majan
edustalla istui yksin vanha lempeä leikari nuottaansa paikaten. Kuumana
poskiltaan astui Inki hänen eteensä.
-- Terve sinulle leikari, terve majallesi. Tuon sinulle terveiset myös
vanhalta Hartikalta.
-- Jumal' antakoon. Kiitos terveisten tuojalle. Olet Inki, Hartikan
toveri. Mikä on sinut tuonut pitkille matkoille tänne Kalajärvelle?
Käyn huutamassa tänne Pirjaa, hän sinulle laittaa keiton.
-- Pirjaa? Pirjaapa minä tulinkin tapaamaan.
Ukko luikkasi etäälle ja sieltä vastasi ääni. Vähän ajan perästä kahisi
ruuhi ruovikossa.
Iloisesti tervehti Pirja Inkiä ja Inki sanoi nyt tulleensa katsomaan
Kalajärven taloa lähteellä tehdyn sopimuksen mukaan ja vaatimaan
vuoroonsa Pirjaa hänen uutta taloansa katsomaan.
Illan tullessa kysyi Inki Pirjalta, mistä hän saisi puhemiehen
itselleen.
-- Mistäs pitäisi naida?
-- Kalajärveltä.
-- Silloin on vaikeampi saada puhemies kuin itse morsian.
Päätökseksi tuli, että Pirja lähtisi viipymättä Ingin kanssa
Lapinmäelle, missä juotaisiin häät. Talvikelillä sopisi heidän sitten
yhdessä lähteä Pirkkalan papin luo, ellei jo kesällä sattuisi pappia
erämaassa käymään, niinkuin oli kuultu kalamiesten kertovan.
-- Pirjako hylkäisi tämän paikan niinkuin orava kuivan kuusen -- puheli
leikari, kuultuaan nuorten sopimuksen. Hataraksi ja harvaksi käy tämä
minullekin, en minä jää tänne kylmään saunaan surujani soittelemaan,
vaan lähden maailman kierrokselle soittoni kanssa, niinkuin ennenkin.
Kun kyllästyn, tulen ehkä teitäkin katsomaan. Tuokoon Pirja onnea
taloosi.
-- En minä tuo, ellei leppärukki tuo, -- sanoi Pirja.
-- Mikä leppärukki? Onko Pirjalla leppärukki? -- kysyi Inki ihmeissään.
-- Oletko sinäkin kuullut siitä? Se on vanha perintökalu, jonka Pirja
sai muoriltaan. Sen sanotaan tuovan onnea. Muori ei antanut sitä Pirjan
äidille, jolle sen olisi pitänyt tulla, vaan piti sitä itse vanhuuteen
saakka. Siksi ehkä Pirjan äiti kuolikin niin nuorena. Silloin vasta
tuli muorille hätä ja hän antoi leppärukin Pirjalle. Vaan itse kuoli
hän heti sen jälkeen ja nyt on rukki Pirjalla. -- Muuta perintöä ei
Pirjalla olekkaan -- lisäsi leikari. -- Kulkevaisen tavarat ovat kaikki
kantimissa. Mutta pitäkää leppärukkia niin kauan kuin tahdotte elää.
Iltasavun ääressä he näin istuivat kolmisin ja leikari otti puuhuilunsa
ja soitteli sillä suruisia ja iloisia säveliä. Kun hän soitteli
surullisia, itketti Pirjaa, mutta kun huilu iloisesti hyppeli, muuttui
itku nauruksi ja kisaksi. Ja kaakot soutelivat sammalrantaisella
järvellä ja kuuntelivat onnellisten ihmisten soittoja kesäyönä.
Niin sai Inki emännän Lapinmäelle ja hänen talostaan paisui erämaan
mahtavin talo.