NAT

-- Onkohan tämä Plumfield? kysyi resuinen poika mieheltä, kun tämä

avasi ison portin, jonka luo raitiovaunu oli pysähtynyt.

-- On. Kuka sinut lähetti?

-- Herra Laurence. Minulla on kirje rouvalle.

-- Hyvä on; käy sisään taloon ja anna se hänelle; kyllä hän ottaa

sinut hoiviinsa, nuori mies.

Mies puhui ystävällisesti ja poika astui rohkaistuneena pihalle.

Hiljaisessa kevätsateessa, joka valeli versovaa ruohoa ja silmulla

olevia puita, Nat näki edessään ison, neliömäisen rakennuksen.

Kuisti oli vanhanaikainen ja portaat leveät, ja talo näytti

kodikkaalta, kun valo loisti sen monista ikkunoista. Tuota iloista

tuiketta eivät peittäneet verhot eivätkä luukut, ja pysähtyessään

hetkeksi ennen kuin kolkutti oveen Nat näki lukuisten pikku varjojen

tanssivan seinillä, kuuli nuorten äänten hauskaa sorinaa ja saattoi

tuskin uskoa, että hänen ikäisensä koditon nuori mies voisi päästä

osalliseksi tuolla sisällä vallitsevasta lämmöstä, valosta ja

kodikkuudesta.

Punaposkinen palvelustyttö avasi oven ja hymyili ottaessaan kirjeen,

jonka poika sanaakaan sanomatta ojensi hänelle. Tyttö oli ilmeisesti

tottunut ottamaan vastaan vieraita poikia, sillä hän osoitti

eteishallin tuolia ja sanoi nyökäten:

-- Istahda tuonne kuivattelemaan siksi aikaa kun minä vien tämän

rouvalle.

Nat keksi paljon hauskaa siinä odottaessaan, hän katseli uteliaasti

ympärilleen, nautti näkemästään ja oli hyvillään siitä, että sai itse

olla piilossa ovensuun hämärässä.

Talo kuhisi poikia, jotka viettivät sadepäivän hämärää huvitellen

monin tavoin. Heitä oli kaikkialla; avoimista ovista Nat näki

iloisia poikaryhmiä, isoja poikia, pieniä poikia ja keskikokoisia

poikia, kaikki pitämässä hauskaa omalla tavallaan tai suorastaan

mellastamassa. Kahta suurta huonetta oikealla käytettiin varmasti

kouluhuoneina, koska siellä oli pulpetteja, karttoja, tauluja ja

kirjoja. Takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen edessä loikoili

selällään poikia juttelemassa uudesta krikettikentästä niin

innokkaasti, että jalat keikkuivat ilmassa. Nurkassa istui pitkä

poika harjoittelemassa huilunsoittoa, eikä ympärillä vallitseva melu

näyttänyt häiritsevän häntä vähääkään. Pari kolme muuta poikaa hyppi

pulpettien yli pysähtyen silloin tällöin hengähtämään ja nauramaan

hullunkurisille pilakuville, joita eräs pikku veitikka piirteli

liidulla tauluun talon asukkaista.

Vasemmanpuoleisessa huoneessa näkyi pitkä illallispöytä, johon oli

katettu suuria maitokannuja, pinoittain tummaa ja valkoista leipää ja

komeita kasoja kiiltäviä piparkakkuja. Ilmassa leijuva paahtoleivän

ja paistettujen omenien tuoksu kiihotti nälkäistä vatsaa ja nenää.

Mutta itse eteishalli tarjosi kuitenkin kaikkein houkuttelevimman

näyn, sillä vilkas hippaleikki oli käynnissä yläkertaan johtavien

portaiden juurella. Toisella porrastasanteella leikittiin

marmorikuulilla, toisella pelattiin tammea. Portailla istui

pojanvesseli uppoutuneena kirjaan, hänen lähellään tuuditti pieni

tyttö nukkeaan uneen, ja ympärillä mellasti kaksi koiranpentua ja

kissanpoika. Keskeytymätön jono pikkupoikia liukui käsipuita alas

vähät välittäen vaatteistaan tai jäsenistään.

Tämä jännittävä meno valtasi Natin niin kokonaan, että hän vähitellen

hivuttautui yhä lähemmäksi nurkastaan. Muuan rasavilli liukui juuri

kaidepuuta alas sellaista kyytiä, ettei saanut vauhtiaan pysähtymään

vaan kolahti suoraa päätä lattiaan -- siinä olisi jo haljennut

pää kuin pää, mutta tällä pojalla se oli terästynyt kovaksi kuin

tykinkuula niistä iskuista, joita se oli saanut yhdentoista vuoden

aikana. Mutta mistäpä Nat sen tiesi, hän unohti ujoutensa ja juoksi

huolissaan pudonneen ratsastajan luo odottaen tapaavansa hänet

puolikuolleena. Mutta poika vain räpäytti silmiään muutaman kerran,

jäi loikomaan paikoilleen ja katseli yllättyneenä outoja kasvoja.

-- Hei!

-- Hei, hei! vastasi Nat tietämättä mitä muutakaan sanoisi.

-- Oletko sinä uusi? kysyi poika yhä lattialla loikoen.

-- En minä vielä tiedä.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Nat Blake.

-- Minä olen Tommy Bangs; tule mukaan liukumaan, sanoi Tommy ja

hyppäsi jalkeille kuin olisi äkkiä muistanut vieraanvaraisuuden

vaatimukset.

-- En taida tulla, ennen kuin kuulen saanko jäädä tänne vai en,

vastasi Nat, ja hetki hetkeltä hänen teki yhä enemmän mieli jäädä.

-- Kuules, Demi, täällä on uusi poika. Tule katsomaan, hihkaisi Tommy.

Portailla lukeva poika kohotti isot ruskeat silmänsä ja emmittyään

hetken aivan kuin ujostellen pisti kirjan kainaloonsa, tuli alas ja

tervehti tulokasta. Tämä tunsi heti saavansa tuosta lempeäsilmäisestä

pojasta ystävän.

-- Oletko jo nähnyt Jo-tädin? kysyi poika aivan kuin se olisi ollut

jonkinlainen tärkeä muodollisuus.

-- En, mutta minä odotan, vastasi Nat.

-- Laurie-setäkö sinut lähetti? jatkoi Demi kohteliaasti mutta

totisena.

-- Herra Laurence.

-- Hän on Laurie-setä, ja hän lähettää aina mukavia poikia. Nat

ilahtui Demin sanoista ja hymyili niin, että hänen laihat kasvonsa

näyttivät oikein miellyttäviltä. Hän ei tiennyt mitä siihen sanoisi,

ja pojat tuijottivat toisiaan ääneti ja myötämielisesti, kunnes

pikku tyttö tuli heidän luokseen nukke käsivarrellaan. Hän oli

kovasti Demin näköinen, vain hiukan lyhyempi, ja hänellä oli pyöreät,

rusottavat kasvot ja siniset silmät.

-- Tämä on minun sisareni Daisy, ilmoitti Demi kuin olisi esitellyt

harvinaisen ja ihmeellisen olennon.

Lapset nyökkäsivät toisilleen, ja tytön poskiin ilmestyivät

hymykuopat, kun hän sanoi ystävällisesti:

-- Toivottavasti sinä jäät, meillä on täällä mukavaa, eikö olekin,

Demi?

-- Tietysti! Sitä vartenhan Jo-tädillä onkin Plumfield.

-- Tämä näyttää tosiaan oikein hauskalta paikalta, huomautti Nat,

joka katsoi välttämättömäksi vastata jotain.

-- Tämä on maailman paras paikka, eikös vain olekin, Demi? sanoi

Daisy, joka ilmeisesti piti veljeään kaikessa asiantuntijana.

-- Ei; Grönlanti on minusta vielä parempi, kun siellä on jäävuoria

ja hylkeitä. Mutta kyllä minä Plumfieldista pidän, täällä on hauskaa

asua, vastasi Demi, joka parhaillaan luki kuvausta Grönlannista. Hän

aikoi juuri tarjoutua näyttämään ja selittämään kuvia Natille, kun

palvelustyttö palasi, nyökkäsi salin oveen päin ja sanoi:

-- Kaikki on kunnossa; sinä saat jäädä.

-- Voi kuinka hauskaa! Tule nyt Jo-tädin luo. Ja Daisy tarttui niin

suojelevasti Natia kädestä, että tämä tunsi heti olonsa kotoiseksi.

Demi palasi mielikirjansa pariin, ja sillä aikaa Daisy vei tulokkaan

takahuoneeseen, jossa tukeva herrasmies peuhasi sohvalla kahden pikku

pojan kanssa ja hoikka nainen piteli kädessään kirjettä, jonka hän

näytti juuri lukeneen.

-- Täti, tässä hän on! ilmoitti Daisy.

-- Tässäkö on siis minun uusi poikani. Olen oikein iloinen kun tulit

ja toivon että viihdyt täällä, sanoi rouva vetäen pojan luokseen

ja pyyhkien hiukset hänen otsaltaan niin hellästi ja äidillisesti,

että yksinäinen pikku Nat heti kiintyi häneen. Rouva näki Natin

huulten hiukan vapisevan, ja hänen viisas katseensa pehmeni. Hän veti

resuisen olennon lähemmäksi itseään ja sanoi nauraen:

-- Minä olen äiti Bhaer, tuo herra on isä Bhaer ja nuo kaksi ovat

pieniä Bhaereja. Pojat, tulkaapas tervehtimään Natia.

Painijat tottelivat heti, ja tukeva herra tuli pyöreäposkinen

palleroinen kummallakin olkapäällä tervehtimään uutta poikaa. Rob ja

Teddy hymyilivät Natille vain leveästi, mutta herra Bhaer pudisti

hänen kättään ja osoittaen matalaa tuolia takan lähellä sanoi

sydämellisesti:

-- Tuo paikka on sinua varten, poikaseni; istu siihen kuivattelemaan

jalkojasi.

-- Kuivattelemaan? Kylläpä kenkäsi ovatkin märät! Riisu ne heti

paikalla, minä haen käden käänteessä sinulle kuivat jalkineet,

huudahti rouva Bhaer hääräten niin tarmokkaasti, että Nat huomasi

ykskaks istuvansa mukavassa tuolissa kuivat sukat ja lämpimät

tohvelit jalassa.

-- Kiitoksia, rouva, hän sanoi niin onnellisen näköisenä, että rouva

Bhaerin katse taas heltyi, ja hän sanoi jotakin hauskaa niin kuin

aina liikuttuessaan.

-- Nämä ovat Tommy Bangsin tohvelit, mutta hän ei muista koskaan

käyttää niitä sisällä, niin että olkoon ilman. Ne ovat liian isot,

mutta sen parempi, silloin et ainakaan pääse juoksemaan niin

vikkelästi tiehesi.

-- En minä halua juosta tieheni, sanoi Nat ja ojensi tyytyväisyydestä

huokaisten likaiset pikku kätensä kohti takkavalkean lämpöä.

-- Sepä hyvä! Nyt aion paahtaa sinua kunnolla, että pääset tuosta

ilkeästä yskästäsi. Kuinka kauan olet kärsinyt siitä? kysyi rouva

Bhaer penkoessaan suuresta koristaan flanellinpalaa.

-- Koko talven. Minä vilustuin, eikä yskä ole parantunut.

-- Ihmekö tuo, poikaparka on elänyt kosteassa kellarissa tuskin

riepua päällään, sanoi rouva Bhaer hiljaa miehelleen, joka tottunein

silmin katseli poikaa ja huomasi heti tämän laihat kasvot ja

kuumeiset huulet.

-- Juoksehan, Robin, lastenhoitajan luo ja pyydä häneltä

yskänlääkepullo ja linimenttiä, sanoi herra Bhaer vaihdettuaan

vaimonsa kanssa puhuvan katseen.

Nat katseli vähän levottomana valmisteluja, mutta unohti pelkonsa

ja puhkesi sydämelliseen nauruun, kun rouva Bhaer kuiskasi hänelle

veitikkamaisesti hymyillen:

-- Kuuletko, miten tuo Teddy-veijari koettaa yskiä. Yskänsiirapissa

on hunajaa, ja hänen tekee mieli sitä.

Kun Nat oli ottanut miehuullisesti annoksensa ja saanut

flanellikääreen kaulaansa, soi iso kello ja äänekäs töminä

eteishallista ilmoitti illallisajan koittaneen. Ujoa Natia

kauhistutti ajatus, että hänen täytyi tavata niin monta vierasta

poikaa, mutta rouva Bhaer ojensi hänelle kätensä, ja Rob sanoi

suojelevasti:

-- Älä pelkää; minä kyllä pidän sinusta huolen.

Kaksitoista poikaa, kuusi pöydän kummallakin puolen, seisoi

tuohensa takana valmiina käymään ruuan kimppuun, mutta pitkä

huilunsoittajapoika koetti hillitä heidän intoansa. Kukaan ei

kuitenkaan istuutunut, ennen kuin rouva Bhaer oli paikallaan

teekannun takana Teddy vasemmalla ja Nat oikealla puolellaan.

-- Tämä on meidän uusi poikamme, Nat Blake. Illallisen jälkeen saatte

tutustua häneen. Hiljaa, pojat, hiljaa.

Hänen puhuessaan kaikki tuijottivat suut ammollaan Natia, ja sitten

he heittäytyivät tuoleilleen ja koettivat istua kunnolla onnistumatta

siinä alkuunkaan. Bhaerit yrittivät parhaansa mukaan saada pojat

käyttäytymään moitteettomasti aterioilla ja yleensä kaikki sujuikin

oikein hyvin, sillä koulussa oli vain vähän sääntöjä, mutta ne olivat

sitä viisaampia. Pojat tiesivät, että he koettivat tehdä asiat

helpoiksi ja hauskoiksi, ja yrittivät parastaan. Mutta oli aikoja,

jolloin nälkäisiä ei voinut hillitä ilman ankaraa kuria, sellaisia

olivat esimerkiksi lauantai-illat, joita oli edeltänyt poikien vapaa

iltapäivä.

-- Antaa poikakultien yhtenä päivänä huutaa, reuhata ja hullutella

oikein sydämensä pohjasta. Lupapäivä ei ole mistään kotoisin ellei

silloin saa olla vapaasti; ja heidän on kerran viikossa saatava

peuhata kunnolla, sanoi rouva Bhaer aina kun mallikelposet ihmiset

ihmettelivät, miksi tyynysotaa ja kaideliukua ja kaikenlaisia

vallattomia leikkejä sallittiin Plumfieldin katon alla.

Mainittu katto näytti aika ajoin olevan vaarassa lentää ilmaan, mutta

niin ei koskaan käynyt, sillä yksikin sana isä Bhaerin suusta sai

milloin tahansa aikaan täyden hiljaisuuden, ja pojat olivat oppineet,

ettei vapautta saanut käyttää väärin. Niinpä koulu monista synkistä

ennustuksista huolimatta menestyi, ja säädyllisyys ja hyvät tavat

juurtuivat oppilaisiin näiden edes huomaamatta, kuinka se oikein

tapahtui.

Nat tunsi olevansa turvassa: isot teekannut suojelivat edessä,

Tommy Bangs istui pöydänkulman toisella puolen ja rouva Bhaer aivan

vieressä täyttämässä hänen lautasensa ja lasinsa sitä mukaa kuin ne

tyhjenivät.

-- Kuka tuon tytön vieressä istuu tuolla pöydän päässä? kuiskasi Nat

nuorelle vierustoverilleen yleisen naurunrähäkän aikana.

-- Demi Brook. Hän on rouva Bhaerin sisarenpoika. Hänen oikea nimensä

on Demi-John, selitti Tommy kohteliaasti.

-- Hän taitaa olla mukava poika?

-- Siitä panen pääni pantiksi; tietää paljon ja lukee kuin mikäkin.

-- Entä tuo lihava poika hänen vieressään?

-- Pumppu-Cole. Oikeastaan hänen nimensä on George, vaikka häntä

sanotaankin Pumpuksi. Tuo pikku kaveri isä Bhaerin vieressä on hänen

poikansa Rob, ja tuolla on iso Franz, Robin serkku; hän opettaa yhtä

ja toista ja pitää meitä silmällä.

-- Hänkö soittaa huilua? kysyi Nat, kun Tommy tukki suunsa

haukkaamalla kerralla kokonaisen paistetun omenan.

Tommy nyökkäsi ja vastasi olosuhteisiin nähden yllättävän nopeasti:

-- Ja hyvin soittaakin, ja joskus me tanssimme ja voimistelemme

musiikin säestyksellä. Minä taas pidän rummuista ja aion oppia

käyttelemään palikoita niin pian kuin suinkin.

-- Minusta viulu on paras ja sitä minä osaankin soittaa, sanoi Nat

uskoen toiselle suuren salaisuutensa.

-- Älä? Tommy tuijotti silmät pyöreinä Natia mukinsa reunan yli.

-- Herra Bhaerilla on vanha viulu. Saat varmasti soittaa sillä jos

haluat.

-- Saisinkohan minä? Haluaisin hurjan mielelläni soittaa. Minä

näetkös kuljin isän ja yhden toisen miehen kanssa soittelemassa,

kunnes isä kuoli.

-- Se oli varmaan metkaa, huudahti Tommy innoissaan.

-- Ei, se oli kamalaa. Talvella oli kylmä ja kesällä taas kuuma.

Minä väsyin; he olivat joskus ilkeitä minulle enkä saanut syödä

kyllikseni, ja Nat vaikeni haukatakseen suuntäyden piparkakkua aivan

kuin vakuuttuakseen siitä, että vaikeat ajat olivat ohi. Ja sitten

hän jatkoi apeana: -- Mutta minä pidin pikku viulustani, ja minä

kaipaan sitä nyt. Nicolo otti sen minulta, kun isä kuoli, eikä hän

halunnut pitää minua enää, koska olin sairas.

-- Pääset orkesteriin, jos soitat hyvin. Saat vielä nähdä, että

pääset.

-- Onko teillä orkesteri? kysyi Nat katse kirkastuen.

-- Totta kai! Mainio orkesteri -- kaikki poikia; pitävät konsertteja

ja muuta. Huomenillalla näet!

Odotusta herättävän ilmoituksensa jälkeen Tommy jatkoi illallistaan

ja Nat vaipui onnellisiin mietteisiin täyden lautasensa ääressä.

Rouva Bhaer oli kuullut poikien keskustelun, vaikka näytti kokonaan

syventyneen täyttämään mukeja ja hoitelemaan pikku Teddyä, joka oli

niin uninen, että pisti lusikan silmäänsä, nuokkui kuin unikko ja

vaipui lopuksi syvään uneen pehmeä sämpylä päänsä alla. Rouva Bhaer

oli sijoittanut Tommyn Natin viereen, koska tämä rasavilli oli niin

mutkaton ja puhelias, että ujotkin vapautuivat hänen seurassaan. Myös

Nat tunsi luottamusta Tomiin ja uskoi tälle illallispöydässä monia

asioita, jotka valaisivat Jo-rouvalle pojan luonnetta paremmin, kuin

jos hän itse olisi puhunut tämän kanssa.

Natin tuomassa kirjeessä herra Laurence oli kirjoittanut:

"Rakas Jo! Tässä on oikein sinun mieleisesi tapaus. Tämä

poikaparka on orpo, sairas ja vailla ystäviä. Hän on ollut

katusoittaja, ja tapasin hänet eräästä kellarista suremassa

kuollutta isäänsä ja menetettyä viuluaan. Hänessä taitaa olla

jotakin ja uskoisin, että me voimme auttaa tätä pikku miestä.

Sinä parannat hänen lopen rasittuneen ruumiinsa ja Fritz kohottaa

hänen masentuneen mielensä, ja minä puolestani tutkin hänen

toivuttuaan, onko hän nero vai vain poika jolla on lahjoja sen

verran, että ansaitsee jokapäiväisen leipänsä. Anna hänelle

tilaisuus yrittää -- minun tähteni.