Hurraa! Näytelmäni on hyväksytty näyteltäväksi, ja Eva on minun
morsiameni. Miten se kaikki on tapahtunut? Kaikki kuohuu vielä sekasin
päässäni, vain yksi asia on minulle selvänä: minä olen onnellinen,
onnellisempi kuin koskaan olen ollut. Silloin kun olin suorittanut
valtiotutkintoni loistavasti, kun näin ensi teokseni painettuna ja
nimeni kansilehdellä, — silloin olin myös onnellinen. Mutta siihen
sekoittui niin paljon muuta, mikä ei ollut siihen kuuluvaa — huoli
tulevaisuudesta — pelkäsin ensimäistä luentoa, joka minun oli pidettävä
kaikenmoisia esteitä, ikävää työtä tuli lisäksi — minulla ei ollut
aikaa olla onnellinen. Ja sitäpaitsi olin silloin onnellinen yksinäni —
nyt sitävastoin!
Päätäni huimasi, kun tulin kotiin ja näin kirjeen pöydälläni, kirjeen,
jossa ilmoitettiin että Freie Bühne oli hyväksynyt näytelmäni.
Kaikki toiveet, kaikki vastoinkäymiset, mitä minulla oli ollut tästä
surunlapsestani, tulivat nyt yhtäkkiä päälleni kasaantuen kuormaksi,
joka sitten hitaasti valui päältäni. Samassa olin näkevinäni valoisan
teaatterisalin, näyttämön valorivin, ja korvissani humisi yleisön
suosionosoitukset. Se oli tunnelma, jota on mahdoton kuvailla,
tunnelma, jota en yksinäni jaksanut kestää. Menin Nordaun luokse.
Hän oli ulos menossa, tapasin hänet portaissa. Hän huomasi paikalla,
että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Minä sanoin hänelle, mitä oli
tapahtunut. "Onnittelen onnittelen! Sepä hauskaa — kunhan vain Freie
Bühne ei sitä ennen tekisi vararikkoa."
Hauska onnittelu! Olisin voinut lyödä häntä. Sellainen pahanilmanlintu.
Aina hän ennustaa pahinta. Viime kerralla hän oli oikeassa.
"Kiitos, kiitos! Hyvästi!" Enempää en saattanut sanoa — minä juoksin,
juoksin — en tiedä onneniko vai suuttumukseni tahtoi minut pakahduttaa.
— Samassa olinkin sen talon edessä, jossa hän asuu, hänen itsensä
edessä.
"Voitteko ajatella, näytelmäni on hyväksytty!" huudahdin minä.
"Miten iloinen olenkaan, miten olenkaan iloinen!" Hän ojensi minulle
molemmat kätensä. Ja hän katsoi niin sydämestään osaa ottaen, niin
iloisena minuun ja oli niin hurmaavan kaunis, auringonpaisteen
ympäröimänä, koko huone oli tulvillaan valoa. Kaikki kimalti ja
loisti ja välkkyi kuin tuhansista ilotulista, — silloin vedin hänet
rintaani vastaan ja suutelin häntä huulille. Hän ei vastustanut, vaan
mukautui, aivan levollisena. Vain hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Sitten, niin — sitten — nyt kun ajattelen sitä, näin minä vain
auringonpaistetta ja kultaloistetta silmieni edessä. Minä tunnen hänen
pehmoiset kasvonsa, hänen lämpöset huulensa, mutta mitä me puhuimme,
sen olen unohtanut, se on kuin poispuhallettua — poissa. —
Kerran sanoin hänelle, että olin niin usein ajatellut häntä.
"Ja minä olen niin monta, monta kertaa puhellut Teidän kanssanne",
vastasi hän, "aivan yksinäni — kysymyksiä ja vastauksia. Eikö se ole
ihmeellistä, omituista?" Omituista vain että minä olen tehnyt samoin.
Sitten me huomaamatta sinuttelimme toisiamme ja minun täytyi silloin
kysyä hänen nimeänsä.
"Eva. Isoäitini mukaan minulle pantiin nimeksi Eva Rosina Siihen aikaan
se oli hyvin vanhanaikaista. Nyt olen äkkiä taas tullut muotiin."
Nyt kutsuin häntä piloilla Eva Rosinaksi, ja me nauroimme molemmat ja
meistä oli hyvin hullunkurista, että hänen nimensä oli Eva Rosina.
Aivan kuin kaksi lasta!
Kun minä lähdin, sanoin minä: "Nyt kirjoitan minä heti äidilleni,
että minä olen mennyt kihloihin." — "Mennyt kihloihin? Ethän sinä ole
ensinkään kysynyt minulta."
Se oli tietysti pilaa. Me olimme ilvehtineet niin paljon.
"Mutta sehän on itsestään ymmärrettävää", minä vastasin. Miksi hänen
katseensa heti sumentui, miksi nousi kyyneleet hänen silmiinsä? Hänhän
oli vain laskenut leikkiä. —
"Tulee niin suuri muutos, ja minä olin niin onnellinen."
"Sinä olet tuleva vielä tuhat kertaa onnellisemmaksi", huudahdin minä
ja suljin hänet syliini.
Hän katsoi minuun, silmät kosteina loistaen. "Mahdollisesti —
mahdollisesti ei. Tiedetään, mikä jää taakse, mutta ei tiedetä, mitä
eteen tulee. Rauhaisa ja levollinen olo, ilman toivomuksia, on sekin
suuriarvoinen, kun sen on surulla ja vaivalla itselleen taistelemalla
hankkinut?" Melkein kuulumattomina lausui hän nämä viimeiset sanat.
"Oletko todella oikein tarkkaan punninnut asian?"
"En ollenkaan", nauroin minä. Se oli leikkiä, mutta kumminkin täyttä
totta. Niin, en ollut sitä punninnut, mutta vaikka olisin päiviä ja
viikkokausia sitä miettinyt, viisaammin en kuitenkaan olisi voinut
menetellä.