Opettaja piti koko kuukauden ajan Aarosta erityistä huolta. Vankilan
kirjastosta ja kotoaan puuhasi hän kirjoja, ettei Aarolta koskaan
puuttunut lukemista. Ja usein he istuivat kahden kesken Aaron
vankihuoneessa, jolloin opettaja kertoi mitä hänellä oli parhainta
kertomista, ja Aaro kuunteli.
Aaro tunsi sillä kuukaudella itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen
ja kiitollinen rakkaus liitti hänet opettajaansa. Hänestä tuntui kuin
hän tähän asti olisi ollut eksyksissä ja nyt löytänyt kotinsa
vankilasta.
Kuukausi kului kuin siivillä, ja kuukauden perästä tuomittiin Aaro
kahdeksaksi vuorokaudeksi vesileipävankeuteen.
Aaron vankilasta lähtiessä antoi opettaja hänelle puolikymmentä kirjaa
mukaan, puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja toivotti onnea. Aaron
silmistä herahtelivat kirkkaat kyyneleet.
Mutta hänen rintansa täytti sulorunsas riemu, kun hän vankilan portista
ulos astuttuaan taasen vapaudessa ilmaa hengitti. Ja syksyisessä
luonnossakin tuntui vallitsevan voimakas juhlatunnelma. --
Mutta Aaro ei tietänyt minnekä hän menisi. Vankilan saarnaajalla kuului
olevan talo lähellä kaupunkia. Ehkäpä hän ottaisi työhön... Aaro meni
sinne ja tapasi pastorin pellolla ojankaivajien töitä katselemassa. Hän
pyrki niin nöyrästi, vaikkapa vaan ruokapalkoilleen, sillä hänellä ei
ollut missään mitään turvaa. Pastori sanoi, ettei hän tarvitse. Mutta
kun Aaro vielä uudestaan rukoili, pikastui pastori ja tiuskasi:
-- Häpeä toki, rosvo, pyrkiessäsikin!
Aaro vavahti, ja masentuneena hän mateli tiehensä.
Hänet valtasi niin kammottava tunne. Tuntui kuin hän olisi ollut vangin
rannukkaisissa vaatteissa ja kuin hänellä olisi ollut leveä, musta
viiva otsassaan.
Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne, jotka vankilasta palanneina ja
ihmisten hylkiminä hautaansa kohden hoippuivat. Ja sitten ajatteli hän
hyvää opettajaa siellä uudessa kodissa, josta hänet äsken oli ulos
sysätty, ja hän tahtoi päästä jälleen sinne.
Ja täällä ulkona oli syksyinen päivä niin harmaa ja sumuinen.
Auringosta ei näkynyt haamuakaan.