Lukko rämähti.
Se oli maanantaina, aamupäivällä. Aaro kääntyi uteliaana katsomaan,
että mitä ne tähän aikaan tulevat, sillä aamiainenkin oli jo annettu.
-- Kouluun.
-- Minnekä?
Aaro kuuli kyllä, mutta ei tahtonut uskoa korviaan.
-- Kouluun, kuulittehan.
-- Mihin kouluun?
-- Tuosta.
Ja vartija viittasi pitkin pitkää käytävää, oveen, josta näkyi muutamia
miehiä parhaallaan menevän sisälle.
Täälläkö on koulukin... ja hänkinkö kouluun... Aaro oli melkein kuin
puusta pudonnut. Minkähänlainen koulu tuo...
Aaro meni muiden perästä. Siellä oli opettaja, nuori mies, vastassa ja
niin ystävällisesti viittaili istumapaikkoja koululapsille. Aaro
huomasi, että opettaja katsoi häneen kauvemmin kuin muihin, katsoi niin
lämpimästi ja säälivästi. Kun kaikki koululapset asettuivat istumaan,
tuli opettaja Aaron luo.
-- Milloinkas se tämä nuorin mies on tänne saapunut?
-- Lauvantaina.
-- Mikäs teidän on nimenne?
-- Aaro.
-- Entäs sukunimenne?
-- Mali.
Opettaja antoi Aarolle kirjan, "Oppikirjan luonnontieteessä" ja meni
sitten kaikkien luokse samallaisia kirjoja jakamaan.
Aaron katse ei eronnut tuosta miehestä sen perästä kuin hän oli
huoneeseen astunut. Hänen kasvoissaan oli semmoista hehkua, joka Aaron
aivan lumosi ja veti väkisinkin silmät puoleensa. Ja silloin
katsoessaan Aaro tunsi sydämmessään niin suloista arkuutta ja arkaa
nöyryyden halua.
Kun opettaja oli jakanut kirjat, meni hän oppilaitten eteen pöydän
viereen seisomaan ja puheli niin yksinkertaisella ja ystävällisellä
äänellä. Ja hänen silmissään oli niin kaunista kiiltoa, kun hän puhui
valistuksen arvosta, että jokainen sana herätti harrasta kasvamisen
halua kuin poudan kiduttamaan nurmikkoon pudonneet sadepisarat.
Lopummalla lausui hän:
-- Meillä on niin paljon kaunista ja hyvää ympärillämme, että sieltä
voisimme jokaisena päivänä oppia, kun vaan saisimme silmämme niin
näkeviksi, että voisimme kaiken tuon kauneuden käsittää. Ja jos me sen
opimme oikein käsittämään, saamme me vastustamattoman halun pyrkimään
sen perään, joka on hyvää ja kaunista. Silloin on toivoa meissä
itsessämmekin asuvan kauneuden kirkastumisesta, silloin me tunnemme
halua liittyä tämän kaiken kauniin hyvään Luojaan ja Hänen edessään
nöyristyä. Silloin, ainoastaan silloin meillä on voimaa tulla hyväksi
ja taistella pahaa vastaan.
Vielä hän puhui niin kauniisti kaikista Luojan luomista, nurmen
kukkasista ja tähdistä avaruudessa, että Aaro tahtoi jokaisen sanan
kätkeä muistoonsa.
Sitten ruvettiin lukemaan kirjaa, "josta luontoa ja sen suurta
järjestystä opitaan tuntemaan", kuten opettaja sanoi. Hartaasti
jokainen kirjaansa katsoi, koettaen seurata mukana toisten sanoja
kokoon tavatessa.
Eivät ne olleet kaikkein parhaimpia lukumiehiä nuo suuret koululapset.
Kankeasti ja haparoiden kävi lukeminen useimmalta ja vähänväliä täytyi
panna tavaamalla. Mutta vilkaisematta oikealle tai vasemmalle oppilaat
kirjaansa tähtäsivät ja aivan hiessä otsin koettivat kirjaimia tavuiksi
ja tavuja sanoiksi kokoilla.
Aaro oli kaikista hartaimpia.
Kyllä siinä kirjassa olikin niin ihmeellisiä asioita, ettei Aaro ollut
osannut aavistaakaan, kun oli nähnyt samannimisen kirjan Anttilan tuvan
pöydällä käydessään piennä poikana kirkolla. Mitenkähän ne ovat
saaneetkaan noin tarkat tiedot tähdistä, niiden etäisyyksistä ja muista
niitä koskevista seikoista. Ja ettäkö maakin näyttäisi vain pieneltä
tähdeltä, jos sitä mentäisiin toisista samallaisista tähdistä
katsomaan!
Mutta ivallinen "hymyily" väikkyi arpikasvoisen miehen huulilla.
Luettua kolmatta sivua ruvettiin kirjoittamaan. Opettaja kysyi Aarolta:
-- Osaattekos te kirjoittaa?
-- Osaan nimeni.
-- Ettekö muuta?
-- En.
Aaro koetti puhella yhtä pehmeällä äänellä kuin opettajakin sekä katsoa
häntä kasvoihin, vaikka hänen silmänsä tahtoivat väkisinkin kääntyä
lattiaan.
Opettaja jakoi oppilailleen kiviset taulut, teki kirjaimia mustalle
puutaululle, ja luokka alkoi "kirjoittaa", koettaen kukin tehdä
tauluilleen samannäköisiä koukeroita kuin opettaja suurelle taululle.
Voimakkaiden käsien kuljettamina karahtelivat rihvelit kivisissä
tauluissa, että olisi luullut huoneessa kivikkopaloa kynnettävän.
Vielä luettiin maantietoa kirjoittamisen jälestä. Ja sitten opettaja
antoi läksyt huomiseksi.
Mutta muiden mentyä pidätti opettaja Aaron kahdenkesken luokseen. Hän
kyseli niin osanottavasti Aaron vanhemmista, lapsuusajasta ja
maailmalla olosta, että Aaro aivan lämpeni ja kertoili avomielisesti.
Kun he erosivat, antoi opettaja Aarolle mukaan vihkon, jossa oli
kirjainten malleja ja kivitaulun. Paitsi sinä päivänä koulussa
käytettyjä kirjoja, antoi opettaja vielä pari muutakin.
Kun Aaro meni huoneeseensa, valtasi hänen mielensä niin herkkä haikeus,
että täytyi aivan itkeä. Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat hänen
silmistään kirjan lehtiä silmäillessään, ja se tuntui tekevän niin
hyvää rinnalle.
Opettaja ei ollut häntä sanallakaan nuhdellut, mutta sittenkin tuntui
hänellä olevan niin harras halu tulla oikein hyväksi -- opettajan
tähden.
Eikä Aarolla ollut yksinäisessä asunnossaan sen jälestä ollenkaan
ikävä.